Kiviä rannan

Taas kerran tieni vei Etretat'n rannalle päiväksi. Moni muu oli tainnut aamulla herätessään saada saman ajatuksen ja lyöttäydyimme yhteen kylän kujille parkkipaikkaa etsimään. Etretat'ssa on useampi pysäköintialue, joilta yleensä löytyy paikka pienen etsimisen jälkeen. Tällä kertaa ei. Kaikki oli tukossa. Apukuskini sai oivan idean: rantakalliolla on kirkko ja kirkolla hän muisteli nähneensä autoja viime vierailulla. Jotenkin ne autot olivat sinne päässeet. Hetken kurvailtuamme (madelleltuamme) löysimme ylös kirkolle ja sen vieressä komeili suuri parkkis. Maksullinen, mutta 3 euroa koko päivän turvallisesta parkkipaikasta ei ole paljon.

Etretat'iin pääsee myös purjein ja parkkitilaa ei tarvitse hakea.

Kirkon takaa löytyi polku, joka laskeutui alas kaupunkiin ja suoraan rannalle. Olen ehkä käynyt tässä paikassa liian monta kertaa, tai liian usein, koska kalkkikallioiden taika ei purrut. Ranta kuin ranta. Kalliomuodostelmia ensi kertaa ihailevan lapsen säihkyvät silmät sen sijaan näin mielelläni. Kyllä kannatti tulla.

Heitimme filtin pienille, pyöreille ja valkoisille rantakiville ja nautimme pique-niquen samaisten kivien hieroessa takapuoliamme. Hiekka on mukavampi istua ja löhötä, mutta kivet eivät taas lennä silmiin tuulessa. Kivet lensivät Englannin kanaaliin silti. Mikä saa lapset heittelemään jotain, ihan mitä vain, mutta ilmeisen mielellään kiviä, vesistöihin? Oli mikä oli, mutta mieluummin nuo näkee leikkimässä luonnossa kuin pelaamassa Mario sitä-sun-tätä.

Ylhäällä kalliolla oli tuulista. Siellä lensi leija ja lokit. Äidit saivat pelätä kuollakseen, etteivät pojat putoa jyrkänteeltä. Mikä siinäkin on, että lasten on ihan pakko mennä koko ajan siihen ihan reunalle? Tuli taas kerran ikävä valjaita. Aina sitä saa olla sydän kurkussa ja teini-ikäkin on vasta edessä.

Ei kaidetta vaan kukkia.

Illallista söimme koko porukka yhdessä koossa. Kivet kohisivat ranta-aalloissa ja tarjoilija ei edes yrittänyt olla ystävällisen oloinen. Miksi turhaan turisteille? No ruokaa sentään saimme ja se oli syötävää. Ei hullummin, jos ajattelee, että koko terassi oli tupaten täynnä ja jonoa riitti kadulle asti. Ruoansulatus sai kyytiä, kun kiipesimme takaisin kirkolle.

En harrasta patikointia, mutta ne jotka harrastavat, saattaisivat iloita Etretat'n seudun rannikosta, jos heidän tiensä joskus Normandiaan yltää.