perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kuinka paljon käsikirjoitusta pitää työstää?

Pallo laskeutuu pellolle

Jaan ilmaisia neuvoja. Ottakaa ne vastaan sellaisinaan.

Oli kirjoittajan tähtäimessä sitten mikä kustannusreitti tahansa, parhaat kirjat syntyvät raalla työllä. Joskus tuon vaaditun työn määrää on vain vaikea arvioida, ainakin kirjoittajan itse. On mahdotonta arvioida, koska käsikirjoitus on valmis. Aina voi parantaa jotakin. On löydettävä se täydellisyyteen hiottu hetki, jolloin teksti on parhaimmillaan. Ja sekään ei aina riitä, mutta aloittelevan kirjoittajan olisi hyvä tietää yksi totuus käsikirjoituksista. Kerron sen tässä. Avatkaa korvanne:

Läheskään kaikkia vakiintuneidenkaan kirjailijoiden käsikirjoituksia ei hyväksytä kustannusohjelmiin. Hylsystä lähtee ihan sama ääni, kun se kopsahtaa kokeneen konkarin kuin aloittelijan postiluukkuun. Kirjamaailma on armoton ja kuolleeksi julistettujen käsikirjoitusten hautuumaalla kummittelee hylättyjen sivujen kuoro.

Herää siis kysymys. Kuinka paljon kirjoittajan kannattaa satsata yhteen käsikirjoitukseen aikaansa, jos se joka tapauksessa luultavammin päätyy ei mihinkään? 

Periaatteessa, olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että hyvä käsikirjoitus on hyvin kirjoitettu, siihen on satsattu paljon aikaa ja ajatusta ja sitä on tehty rakkaudella ja työstetty niin loppuun kuin mahdollista. Periaatteessa. Olen lukenut nopeasti kasaan raapustettuja romaaneja, jotka ovat kelvanneet yleisölle ilman ongelmia. Jos tarina toimii, ei muodolla niin väliä. Jostain kai voi tinkiä aina.

Silti jaksan uskoa, että hyvä kirja valmistuu hitaasti. Voimme tietenkin keskustella siitä, mitä tarkoitan hyvällä, mutta kirja johon lukija uppoutuu, ja jonka luettuaan vielä jatkaa sivujen kääntämistä, on minun standardeillani hyvä. Sellaiset kirjat ovat harvassa. Ne ovat aarteita.

On kirjoittajan omilla harteilla päätellä minkälaista kirjallisuutta haluaa kirjoittaa ja millaisen vastaanoton tekeleelleen toivoo. Haluatko kirjoittaa jotain järisyttävää vai tähtäätkö enemmän viihdyttävyyteen? Kumpaakin tarvitaan ja kaikki kirjat ovat tärkeitä.

Palataan työstämiseen. Kun raakaversio on valmis, olet lepuuttanut aivojasi ja kipeytynyttä kirjailijan takalistoasi kuukauden ja aloittanut editoinnin. Huomaat, että työtä on valtavasti. Olet kirjoittanut maailman huonoimman kässärin. Se on surkea. Siitä ei ole miksikään.

Ole huoletta. Kaikki raakaversiot ovat kamalia. Toivottavasti pidät editoinnista. Jotkut kirjoittavat suoraan hyvin puhdasta, kaunista, virheetöntä ja täydellistä tekstiä. Pystyttäkäämme näille pyhimyksille alttari tulevan pääkirjaston ullakolle. Me muut, tavalliset pakanat, saamme kokea uudelleen kirjoittamisen ihmeen, leikkaamisen ja liimaamisen, kieliopin kertaamisen (twitteristä ja facebookista voi aina pyytää apua "tuleeks tää yhteen vai erikseen" -ongelmiin), henkilöhahmon nimen muuttamisen autuuden ym. editoinnin riemut.

Kun tekstiä on kierrätetty läpeensä suurin ja pienin muutoksin pari kolme kertaa, uskon että on aika alkaa puhua ensimmäisestä oikeasta versiosta, jota voi jo näyttää esilukijoille, jos sellaisia on. Uskokaa tai älkää, mutta kunnolliset esilukijat ovat myös harvassa. Kuka oikeasti jaksaa lukea keskeneräistä tekstiä vapaa-ajallaan? Sukulaisista ja kavereista on suuri apu. He eivät voi kieltäytyä, mutta he eivät myöskään uskalla sanoa päin naamaa, että tämä on chaissea. Ja se sinun on kuultava, jotta uskot, että rakkaassa käsikirjoitukessasi on ongelma. Niissä nimittäin yleensä on. Jos ei ole, tervemenoa pyhimysten pariin vaan.

Jos olet vihdoin jotain kummaa kautta onnistunut saamaan kässärillesi rehellistä palautetta, joka on rakentavaa ja pyrkii auttamaan sinua tekemään tekstistäsi paremman, alkaa vielä parin työstökerran rumba. Korjaa, siirrä, lisää, paranna, selitä lisää, selitä vähemmän, vaihda henkilöhahmon sukupuoli, kirjoita alku uusiksi, loppu uusiksi, kirjoita koko roska uusiksi. Näin se vain on.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Totu ideaan ja kirjoita lisää.

Jossain vaiheessa käsikirjoituksesi alkaa ehkä potuttamaan. Et oikein jaksa sitä enää. Se on pyörinyt One Driven lisäksi unissasi, mukana lenkillä, lomilla, aamuöisinä "kirjoita tämä loistava dialogi heti muistiin" hetkinä ehkä vuosia osana elämääsi. Ja nyt olet sitä täynnä. Olisiko se valmis? Voisiko sen lähettää kustantamoon?

Editoin edellistä käsikirjoitustani vuoden. Tunteella. Pidin hommasta. Todella rakastin sitä. Minusta tuntui siltä, että en ollut koskaan kirjoittanut mitään yhtä hyvää. No, okei, olen vielä ja ehkä ikuisesti hyvin aloittelija kirjoittamisen saralla. Yksi julkaistu romaani ei tee minusta vielä paljoa mitään. Niin, tosiaan anteeksi nyt kaikille niille kirjoittajille, jotka yhä haaveilevat siitä ensimmäisestä. Se on upeaa ja mahtavaa, mutta sen jälkeen pitää saada se toinenkin julkaistua ja kolmas.... Kerroinko jo, että kirjoittaminen on pers...vaikeaa, toisinaan.

Ihana käsikirjoitukseni oli viimeisen päälle viimeistelty ja lähetin sen kustantamoon. Sieltä oltiin toivottu mahdollisimman viimeisteltyä käsikirjoitusta nimittäin. Ihan normaalia. Kukaan ei halua lukea keskeneräistä. Ei kukaan. Ja mitä keskeneräisempi käsis, sen enemmän kustantamo joutuu maksamaan kustannustoimittajalle hänen työstään.

Sellaista tilannetta, missä kaikki olisivat tyytyväisiä, ei varmaan ole, mutta valitettavasti sinä et voi kirjoittajana vaikuttaa asiaan mitenkään. Sinä vain kirjoitat. Neuvon nyt kuitenkin pohtimaan tarkasti, haluatko saada hylsyn käsikirjoitukseen, jota olet työstänyt kaksi vuotta vai käsikirjoitukseen, jota olet työstänyt vain puolitoista. Olisiko lopputulos ollut niin erilainen? Perusasiathan varmaan olivat esillä jo varhaisemmassakin versiossa.

Mihin sitten kannattaa kiinnittää huomiota editoidessa?

Unohda kaikenlainen markkina-ajattelu. Sillä lailla syntyy vain skeidaa ja olen varma, että sinä et halua kuulua niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden kirjat ovat skeidaa, vaikkakin myyvät biljoonia.

Editoi kuitenkin lukijaa ajatellen. Tuo tarinasta esiin ne parhaat ja välttämättömimmät asiat. Yritä myös miettiä osaatko vastata seuraaviin kysymyksiin:

- mistä kässäri kertoo (kyllä, kässärin on parasta kertoa jostakin)?
- esitätkö sen alussa jonkinlaisen dilemman, ongelman, mysteerin?
- vastaatko siihen lopussa?
- tuoko jokainen luku jotain uutta/lisää tarinaan?
- mikä/mitkä ovat kässärin koukut (joihin lukijan on jäätävä jumiin)?
- haluatko kirjoittaa jatkoa, oli se sitten itsenäinen jatko-osa, trilogia tai viisitoista osainen sarja? (henk. koht. neuvoni on että älä, jos olet aloitteleva kirjoittaja/kirjailija... okei olen tylsä ja inhottava pessimistinen mörkö, joka on kerran pettynyt pahasti, ja joka kaikesta huolimatta haluaa näyttää urhealta, mutta jonka haavat vuotavat yhä, byyhyyhyy)
- oletko tehnyt henkilöhahmoistasi sellaisia, että lukija voi heihin samaistua?
- oletko kuvaillut riittävästi, mutta ei liikaa, avaruusaluksesi hyperdriveä/noitaopiskelijoiden linnankeittiötä?
- viekö jokainen dialogi tarinaa eteenpäin tai tuoko se jotain uutta esiin jostain henkilöhahmosta?

Asioita, joihin on syytä kiinnittää huomiota, on liikaa. Niitä on kaikkia mahdollista työstää ajalla, mutta muista, että sinunkin aikasi on arvokasta. Ja joitain asioita voi fiksailla vielä sen mahdollisen kustannustoimittajankin kanssa, jonka työ itse asiassa on juuripa kiinnittää huomiota myös kaikkiin näihin asiohin kieliopin lisäksi. Kustannustoimittajat ovat välttämättömyys, kun tehdään hyviä kirjoja.

Käsikirjoituksen alun pitää olla viimeistelty parhaiten. Se vaatii työtä enemmän kuin mikään muu. Hiomista, tarkkuutta ja puntarointia. Tee siitä niin hyvä ja myyvä kuin osaat. Pyydä aloituksen hiontaan apua ulkopuolisilta, jos et muuhun. Jos käsiksen alku saa kustannuspäällikön lukemaan pidemmälle ja ehkä jopa loppuun asti, olet voittanut jo puoli valtakuntaa. 

Pistä siis aikasi ja mahdollisesti myös rahasi siihen, mikä on tärkeintä. Kirjoita perhanan hyvä tarina, mielenkiintoisilla henkilöhahmoilla, hyvillä juonenkäänteillä ja arvaamattomalla lopulla. Editoi rakkaudella ja juo paljon teetä ja harrasta joogaa ja juoksemista (henkilökohtainen neuvoni jokaisen kirjailijan mielen- ja ruumiinterveyden hyväksi), mutta älä jää jumittamaan ikuiseen työstämiseen vuosiksi. Ellet sitten tähtää avaruuteen tähtien joukkoon. Hyvää matkaa, joka tapauksessa!


torstai 21. heinäkuuta 2016

Selviytymisopas maailmanahdistukseen




1. Etsi eläimiä.
2. Rapsuta massuja.
3. Lue Paula Havasteen kirjoja.
4. Ahmi Stranger Things sarjaa Netflixiltä tjms.
5. Joogaa aamuaurigossa terassilla.
6. Kuuntele Suomi-rock rock rockia.
7. Juokse peltojen keskellä itsesi punaiseksi ja hikiseksi.
8. Halaa ja pussaa perillisiä niin että ne kiljuvat "äiti lopeta!"
9. Jahtaa perillisiä vesiruisku kädessä ympäri pihaa.
10. Hengitä ja hymyile.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Postaus jota en kirjoittanut

Kuuma tie horisonttiin


Halusin kirjoittaa mieltä juuri nyt painavista asioista. Aloitinkin tekstin latomisen ruudulle, mutta keskeytin koko homman, kun huomasin, ettei sellaista voi sanoa. Tai jos sanoo, niin kirjoittajan pitää vähintäänkin olla asiantuntija ja/tai toimittaja. Pyyhin tekstit pois ja lähdin etsimään "mieluisampaa" sanottavaa. En löytänyt.

Palaan siis fiktion pariin ja edistän käsikirjoitusta. Sillä saralla on sentään jotain tehtävissä.

#maailmanahdistus
#terrorismi
#politiikka










tiistai 12. heinäkuuta 2016

Onnimannin lehtiarvostelu - Kun kuulet laulun varjojen




Johan tässä on kohta kulunut vuosi julkistamisesta, mutta tämänlainen yllätys lämmittää aina kirjoittavaisen sydäntä. Onnimannin arvostelu jäi varmasti kirjani ainoaksi lehtiarvosteluksi, mutta hyvä sekin ja parempi kuin ei mitään. Esikoiskirjailija ei voi kuin olla tyytyväinen jokaisesta blogi-arviosta ja jopa pelkästään maininnasta aikeesta lukea kirja Goodreads-sivuilla.

Muistutan myös, että kirjan voi tilata kovakantisena kustantamon sivuilta. Se on saatavilla myös e-kirjana esim. Elisa Kirjasta. Näiden lisäksi Kun kuulet laulun varjojen on lainattavissa kirjastoissa kautta koko Suomenmaan.

Kirjaisaa kesää lukutoukille ja muille riippumattoilijoille!

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Ulkosuomalaislapsen suomitietous

Sauna, järvi ja futis.


Muutama viikko tai päivä Suomessa, kerran vuodessa tai parissa... eikö siinä ole noin suurin piirtein se aika, jonka ulkosuomalainen lapsi Suomessa viettää (kun elää ja asuu pysyvästi ulkomailla)?

Kaksikielisyyden opettelu on vaikeus sinänsä ja aiheesta on vuodatettu mustetta keskustelufoorumeilla ja facebookin ryhmissä sangoittain. Entäs sitten kaiken sen muun omaksuminen?

Historia, kulttuuri, maantiede, suopursut ja kansalliseläimet? Sauna, makkara ja kalja tulevat tutuiksi joka tapauksessa. Silli, uudet perunat ja Suomipoprock imeytyvät äidinmaidossa, mutta miten ulkosuomalainen vanhempi kaataa yleissivistyksen lapsensa päähän? Asuinmaan peruskoulussa opetetaan enimmäkseen vain sen oman maan asiat, ja sekin on jo hyvin.

Heräsin miettimään tätä syvempää yleissivistykseen perehdyttämistä, kun poikani repi minut letistä Hämeenlinnan sotamuseoon. Museofriikki minussa oli tietenkin tyytyväinen, mutta että jotain kanuunankuulia katsomaan. Ilmastoiduissa saleissa haahuillassemme intouduin kuitenkin opettamaan pojalle Suomen historiaa, sillä sotamuseossa se tuli melko hyvin käytyä läpi. 

Kun lopulta ihmettelimme Suomen YK-sotilaiden prenikoita, poika oli vaikuttunut. Hän näki Suomen täysin uusin silmin. Yhtäkkiä tällä hyttystäytteisellä metsäisellä kolkalla oli historia. Ajattelin, että ehkä tuo ensi Itsenäisyyspäivänä ymmärtää paremmin kaiken sen hartaudella harjoitetun haikeuden. Kyllä poikaan iski myös tieto siitä, että sukulaisia menehtyi sodassa ja että Karjalaan jäi yhden kokonaisen sukuhaaran omistamat maat ja talot.

Sota on onneksi vain yksi osa historiaa. Aivan yhtä innoissaan penska tutustui Kansallismuseon kokoelmiin Helsingissä ja Hämeen linnassa. No, sielläkin kiinnostivat eniten viikinkimiekat. Mutta on tuo nyt hieman erilaista kuin Versailles. Jotenkin jännempää ja samalla lähempänä tavallisia ihmisiä.

Maantiedettä saa parhaiten opetettu road tripillä kartta kädessä. Paikannimet tietenkin taipuvat ranskansuomalaisen suussa omaperäisesti, mutta Hammeenhliinan nyt tunnistaa kuka tahansa. Tussulasta puhumattakaan.

Vie lapsi metsään. Metsä = Suomi. Varsinkin, jos siellä on suo. Kerätkää sieniä ja mustikoita. Siinä ne mehut värjäävät viikset, mutta myös maut, äänet ja tuoksut jäävät aivokuoreen. Samat muistot kumpuavat ulkosuomalaisen omasta lapsuudesta. Hyvällä lykyllä näet city-oravan lisäksi lokkeja ja pari aasialaista marjankorjaajaa. Peura keskellä peltoa, poroja tiellä, tikankoputukset jossain järven tuolla puolen. Aistien matka Suomen luontoon on elämys niin aikuiselle kuin lapselle. Vie lapsi myös saaristoon. Se on uniikki maailmassa. Näytte ehkä käärmeen tai ikuiselta tuntuvan vaaleanpunaisen auringonlaskun vetten yllä.

Mitä on suomalainen kulttuuri? Miten sitä voi opettaa ulkosuomalaiselle? Kirjoista? Niistäkin, mutta ehkä se on elinikäinen tehtävä, velvollisuus, harrastus ennen muuta. Vie penskat kesäteatteriin, kirjastoon, Ateneumiin, taiteilijakotiin, museoon, puutalokortteliin, vanhaan saaristolaiskirkkoon. Ei voi ainakaan olla haittaa. Sivistyksellä on painonsa, mutta se ei imeydy itsestään.

Ulkosuomlaisella lapsella on etuoikeutettu asema maailmassa oppia kaksi tai useampi äidinkieltä ja kulttuuria. Ongelma on vain se, että tämä kaikki ei tapahdu itsestään. Niin kuin kielen omaksuminen myös kulttuuri on tuputettava aikuisten toimesta.

Suomi-koulut tekevät osan työstä maailmalla, mutta jos asut hiemankin maailman laidalla, et pääse niiden eduista hyötymään. Ja netitsekään ei voi oppia ihan kaikkea. Tylsääkin sellainen ruudun tuijotus on. Mielestäni paras keino on raahata penska(t) paikan päälle. Harkinnassa on myös kesäleirit. Keskenään lapset oppivat ihan eri lailla kuin aikuisten kanssa. Eräs päivä perilliselle koittaa ehkä myös palveleminen Suomen armeijassa, mutta katsotaan sitä sitten aikanaan.

Onko sinulla vinkkejä ulkosuomalaislapsen suomitietouden laajentamiseen?





tiistai 5. heinäkuuta 2016

Museofriikki Suomessa: Halosenniemi

Halosenniemi, Tuusulanjärvi

Halosenniemi on taidemaalari Pekka Halosen kotimuseo Tuusulanjärven rannalla. Siellä sijaitsevat kaikkien muidenkin Suomen Suurien kesä- ja kotipaikat (Sibelius, Aho ja Erkko mm.). Tuusula on vain puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingistä ja näin ollen oiva päiväretkikohde pääkaupungin pölyihin tukahtuvalle. Jokaisella 'taiteilijakodilla' on oma parkkipaikka ja lipunmyyntipiste, missä sijaitsee myös vessat ja usein pieni kahvila.


Ne maisemaikkunat

Friikkiseurueemme vieraili Ainolassa, Sibeliuksen kodissa, minne säveltäjä on myös haudattu Aino vaimonsa kanssa. Ainola ei jättänyt minuun suuria jälkia. Puutarha on toki kaunis, mutta järven rannalle niemen nokkaan rakennettu jykevä hirsilinna teki suuremman vaikutuksen ja sen tähden kerron tässä taidemaalari Pekka Halosesta ja hänen kodistaan.


Kannel iltajameja varten

Kuka teistä tuntee Pekka Halosen? Jokunen, ehkä. Myönnän, että minä en. En ole niin perehtynyt suomalaisen maalaustaiteen historiaan, että miehen nimi tai edes jokin teos olisi jättänyt muistijäljen. Gallen-Kallelat, Edelfeltit ja Schjerbeckit roikkuvat Ateneumissa, missä sentään on tullut käytyä jokunen kerta. Halonen, tuo hyvin suomalainen nimi, sen sijaan on jostain syystä jäänyt näiden aatelisten ja muiden varjoon.


Friikin omakuva ja pesuposliinit

Halosenniemi on vaikuttava paikka. Sisällä tuoksuu vanha puu ja suurien ikkunoiden läpi välkkyy Suomen sininen suvi, järvenselkä ja vastarannalla uhmaava kuusimetsä. Taloa hallitsevassa ateljeessa voi melkein kuulla siveltimen vedoista lähtevän suhinan. Tämä paikka oli taiteilijan inspiraatiopesä mutta myös lepo- ja pakopaikka maailman hulinoista. Halosenniemeen kantautuivat silti Pariisinkin kulttuurimaailman pulinat, ehkä hieman viulunsoittoa, miksi ei sekoitettuna kanteleen melankolisiin säveliin.


Siniset kukat peilissä 

Minä onneton olen museoiden kunnioittaja ja tahallaan en sääntöjä riko, mutta Halosenniemessä kävi niin, että räpsin valokuvia (ilman salamaa) viattomana, kunnes melkein visiitin lopussa huomasin seinällä kyltin, joka kielsi valokuvaamisen. Pöh, sanoin. No, kun nyt kerran vahingossa otin kuvia, niin en kyllä meinaa niitä kovelevyltä poistaa. Olisi aika tylsää kertoa paikasta ilman todistusaineistoa, eikö? Kaikkeen on omat hyvät syynsä, mutta juuri nyt en keksi yhtäkään, joka selittäisi miksi kuvaus on kielletty. Valaiskaa tietäväisemmät.


Kaapinoven koristemaalaus

Pekka Halonen maalasi talvisia maisemia, ihmisiä arkipuuhissaan, mutta myös kansallisromanttisia aiheita. Hänen teoksiaan voi ihastella Kansallisgallerian sivuilla. Oma lempi-Haloseni on 'Nainen veneessä'. Kauniin yksinkertainen ja mystinen. Inspiroiva teos. Tästä pääset Halosenniemen kotisivuille, missä on kuvagalleria museon omasta kokoelmasta. Kokoelmaan kuuluu myös monen muun taiteilijan teoksia.

Taulun näkeminen gallerian tai museon seinällä on asia sinällään, mutta kun tutustuu siihen paikassa, missä se on maalattu, on elämys aivan omaa laatuaan. Pekka Halonen oli luontoihminen, ei hän muuten olisi asunut järven rannalla ja maalannut japanilaistyylisiä lumisia mäntyjä. Hirsilinnasta henkii yksinkertaisten asioiden arvostus ja suhde elementteihin. Halonen taisi olla metsäsuomalainen, vaikka tekikin useamman opiskelumatkan Pariisiin. Ehkä ulkomailla vietetty aika vahvisti siteitä kotiin.


Pelargoniat ikkunalaudalla, taustalla Tuusulanjärvi.

Paul Gauguin oli Halosen opettaja Pariisissa. Se näkyy ilmeisesti ainakin miehen värien käytössä. Ehkä myös selkeissä linjoissa ja taiteilijan omakuvissa, joilla hän on halunnut kertoa, millainen on miehiään, avoin, terve, rohkea. Taitelija tietenkin myös näyttää teoksissaan sen mitä haluaa, mutta Halosen töistä välittyy maisema, joka on yhä totta: keskikesän valo, talven varjot, vakavat ilmeet.



Tuusulanjärven rannalla sijaitsee myös Lottamuseo. Emme valitettavasti ehtineet vierailemaan tuossa hulppeassa vaaleansinisessä puuhuvilassa, jonka ohi ajoimme, mutta ensi kerralla sitten. Sen sijaan kävimme syömässä oivassa kesäravintola Mankeli ssa, joka on osa Krapi-hotellikompleksia. Terasille kuului viereisen kesäteatterin näyttelijöiden huudot ja kiljaisut. Kesä-Suomea parhaimmillaan.

Friikkiseurueeseemme kuului eläkeläisfriikki, kuskifriikki, teinifriikki ja allekirjoittanut friikki. Emme riidelleet kertaakaan ja teinikin jaksoi tutustua toisen kotimaansa kulttuurihistoriaan. Tosin, edellispäivä Hämeenlinnan sotamuseossa ja itse linnassa taisi kiinnostaa poikaa enemmän.

Alla vielä muutama kuva lisää Halosenniemestä.