Luettu: Kultarinta, Anni Kytömäki (2014)

Anni Kytömäen kotisivut

Kustantamo: Gummerus Kustannus
Julkaistu: 03/2014
Sivumäärä: 644 (sidottu)


Tässäpä vasta kumma kirja. Tai ihana ja silti niin erikoinen. Tartuin Kultarintaan jo herranjestas yli vuosi sitten. Tai se tarttui minuun. Kansi veti puoleensa ja esittelyteksti houkutteli metsäläistä. Vai olenko se minä se kummajainen, kun en oikein millään tahtonut päästä tarinaan kiinni. Luin sivun silloin, toisen tällöin. En ymmärtänyt, enkä ehtinyt ja tartuin muuhun. Toiset tarinat vyöryivät ylle.

Pikku hiljaa, niin kuin Anni Kytömäen kerrontakin, Kultarinta silti sinnikkäästi kulki mukanani. Vilkuilin sitä aina kirjahyllyn luona käydessäni. Siellä se yhä oli ja odotti. Ei se mihinkään mene, sanoin ja tein muuta. Ajattelin, että hidas kirja pitääkin lukea ajan kanssa.

Yksi kaunis kevätpäivä pääsin kahdensadan sivun rajapyykin yli ja tarina ei enää päästänytkään otteestaan. Siinähän istuin silmät kipeinä nenä laitteessa. Saikin koko muu maailma asukkaineen odottaa.

Minun ei tarvitse esitellä Kultarintaa. Se voitti Blogistanian Finlandian ja oli ehdokkaana myös Finlandia-palkinnolle. Kirjasta on kirjoitettu lehdissä, sitä on arvioitu blogeissa laajalti ja se on sovitettu näytelmäksi. Jos joku ei tästä kirjasta ole vielä kuullut, tuskin minä voin asialle mitään.

Kultarinta on sukupolviromaani, historiallinen romaani, luontosuhderomaani ja kuten jo mainitsi hidas romaani. Se on metsänraikas, hiljaisuuteen pyrkivä, raadollisen ravisteleva, mielenliikkeissään tummasävyinen, kultareunainen, monasti yllättävä, iholla värähtelevä ja vienosti hymyilevä.

"Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä." s. 6

Kultarinta on kirja maan hiljaisista, heistä jotka mieluummin tarkkailevat lintuja kuin osallistuvat ihmiskuntaa liikuttavaan meuhkaamiseen. Kirjan päähenkilöille vähän on paljon tai ainakin riittävästi. Kunhan on katto pään päällä, pieni torppa, lähde, kasvimaa, metsän marjat, muutama sieni, kiikkutuoli ja lämpimät käsivarret. Tarvitseeko ihminen enempää.

"Limppu loppuu. Sovitan kyynärpäät kaiteelle ja upotan leuan kämmenkuppiin. Sorsat kaikkoavat. Seisovaan veteen kertyy siitepölynauhoja, jotka sitovat ajatukset aloilleen." s. 74 

Anni Kytömäen sankarit ovat jääräpäisiä ujoja, jotka välttelevät kahnauksia. Yksi lähtee Lappiin mieluummin kuin valitsee puolensa kansalaissodassa. Toinen kieltäytyy asepalveluksesta, kun ei halua koskea aseeseen ja metsääkään ei voi jättää oman onnensa nojaan. Ja tunturin mukaan nimetty tyttö laskee katseensa, ettei häntä kukaan huomaa ja pääse selville ajatuksista. Heissä on rohkeutta, jota moni nimittäisi pelkuruudeksi.

"Haluaisin vain olla rauhassa ja kirjoittaa lintujen nimiä lehtiöön." s. 140

Vastavirtaan kulkeminen on kuitenkin aina ollut vaikeampaa ja rohkeampaa kuin virran mukana laskettelu ja massojen mukana laulaminen ja marssiminen. Sotaisina aikoina rauhan aatteesta puhujat on aina yritetty hiljentää. Valitettavan harva haluaisi edes kuulla. Siinä jo monessa muussakin mielessä Kultarinta on ajaton teos.

"Hanna pitää asunnon ovea auki. Laatikko lipeää sylistäni eteisen lattialle.

-Jos joku selvästi pelkää henkensä edestä, autan häntä.

-Punaistakin?

-Sinistäkin. Ja kysyin tytöltäsi, onko hän tappanut ketään. Hän sanoi että ei ole.

-Uskoitko?

-Uskoin." s. 211

Anni Kytömäki kirjoitti Kultarintaa seitsemän vuotta. Voit lukea kirjan syntytarinan täältä.  Minua kiinnosti erityisesti mistä Kytömäki oli saanut idean romaanilleen. Lapsuudenmaisemissani jököttää hylättyjä puuhuviloita pauhaavan meren rannalla. Sammaleen peittämiä kivijalkoja ihmetellessä mietin usein minkälaisia ihmisiä talossa on asunut, ja miksi huvila on nykyään tyhjillään. Nehän ovat täynnä jännittäviä tarinoita, mutta kun jäljellä on enää kasa lautoja, puoliksi vajonnut kivilaituri ja tuulen laulu koivujen latvoissa...
Onneksi meillä on Kytömäen kaltaisia kirjailijoita, jotka kertovat mitä tapahtui.

"-Kaikkihan maailmassa kuluu loppuun. Vihakin." s. 214

Suosittelen Kultarintaa metsäläisille, suomalaiseen luontoon hurahtaneille, maan hiljaisille, joita ihmiset usein ärsyttävät. Anni Kytömäeltä ilmestyy elokuussa uusi romaani Kivitasku. Maailma taitaakin olla aika hyvä paikka.