tiistai 24. marraskuuta 2020

Korona-ajat Normandiassa

Keittää spodeja pää alaspäin


Menneistä ei ilmeisesti kukaan ole vieläkään oppinut mitään. 
Ei niin paskaa, ettei jotain vielä paskempaakin.
Koettelemukset kasvattavat (vatsaa).

Viime vuosi oli jo valmiiksi pilalla (keltaliivit, mellakat, lakot...) ennen kuin Rouenissa (40km meiltä) possahti kemiantehdas. Taivaan tuuliin tuprutti karsinogeenejä tunteja. Ne laskeutuivat normandialaisittain tyypillisen tihkusateen mukana laitumille, puutarhoihin, terasseille ja kesän viimeisten laventelinkukkien herkästi hajustetuille nupuille.

Vuosi myöhemmin, kun joogaan terassilla, huomaan ärtyneellä sivusilmällä, että terassilaatoilla näkyy yhäkin tummia tahroja, joita painepesuri, juures- ja hammasharjakaan eivät ole irrottaneet.

Samaan tapaan, olen varma, että korona-katastrofi tulee jättämään jälkensä. Ranska, ja siten myös Normandian entinen herttuakunta ja nykyinen agraarisdynaaminen kotiseutuni, ei ollut valmis vuoden 2020 koettelemuksiin. Paitsi ehkä juuri teollisuuskatastrofista viisastuneena, Normadian kansa veti kotikutoiset maskit naamalle mukisematta ja vasten hallituksen suosituksia. Moni oli joutunut hankkimaan maskeja syksyllä hajuhaitan takia. Hyvällä tuulella Rouenissa haisee yhä palanut rengas/mätä muna. Kansa oli valmiin epäluuloinen poliitikkojen hyssytellessä. 

"Ei tämä ole kuin paha pieni flussanen." 

Ensimmäinen aalto tuli ja meni, eikä sitä täällä pahemmin huomattu kuin syvänä jännityksenä ja suolia kuristavana pelkona iltauutisten aikaan, kalmanlukuja kuullessa, viittomakielisten tulkkien kädenliikkeitä haltioituneena tuijotellessa. Ahdistus oli mahdoton. 

Mahdottomaan oloon on vain yksi hoitokeino: mahdoton rohto! Pihatiellemme paistoi koko pitkän kevään lempeä kotitähtemme. Sen hellässä lämmössä ryhdyin aloittelevaksi skeittaajaksi. Hellänä oli myös persii. Mutta ennen muuta, vietin aikaa tehden jotain ihan muuta. Pääkopassa vain yksi ajatus: älä putoo.

Ajattelin, että turhista ideoistani tämä oli varmasti se turhin, että luovuttaisin tyyliin tunnin päästä, että huomenna palaisin tekemään jotain rakentavampaa kuten palapeliä. 

Ollie à la kotitie.



Kesä tuli ja rajoitukset höllenivät. Oman itseni allekirjoittamat lupalaput omalle itselleni päätyivät ei roskiin vaan myöhempien aikojen jatkokäsittelyyn. Olin varma, ettei toista täyssulkua voitaisi määrätä (koska talous ja koska Suur-Ranskan Jupiter, itse armoitettu Presidenttinen oli niin vannonut), mutta samalla tiesin toisin, koska kun nainen tietää, hän tietää, koska hän käyttää kypärää ja saa verta aivoihin, eikä ole aivokuollut kuten ilmeisen moni muu, koska miten muuten on mahdollista, että toinen aalto tuli suurena yllätyksenä, yllättävän voimakkaana yllätyksenä.

Kesäloma koronteenioloissa meni kaikesta huolimatta hyvin. Saimme ansaitsemamme levon. Istuimme paljon rannalla katselemassa merta. Tuuli hyväili heinikkoa. Taivaankappaleet loivat siltoja. Lokit kirkuivat. Pärskeissä kaikui kaikki elämän kesät ja lomat. Suola oli yhä suolaista. Mobile home oli scrubattu sitruunanhajuisella kloorivedellä lattiasta kattoon. Respassa sai maskin takaa virkahymyjä ja kehoituksia ruiskia geeliä. Kaupassakäynti meni escape-roomista: nopein reitti kaikkien tehtävien ja yhtälaskujen kautta kassalle ja ulos. Vain iloinen ryhmäkuva puuttui. 


Atlantin aalloissa kaikki turha unohtuu


Kuten muinaisista ajoista lähtien saapui 2020 komeetta ennustamaan katastrofia. No, NEOWISE ilmestyi kesken pandemiaa, eli hieman myöhässä. Eivät kyllä keskiajalla tienneet mitään! Mutta komeetta oli kaunis. Jaoin unohtumattoman liikuttuneen iloisen amatööriastronomihetken perillisen kanssa. Hän oli saanut kuunnella seitsemäntoista vuotta kuinka mahdottoman upeita komeetat ovat, ja nyt hän pääsi vihdoin näkemään sellaisen omin paljain silmin. Perillisen huoneeseen rakennettiin observatorio, jonka valot sammuivat joka ilta auringon laskettua. Kirjoituspöydän päälle nostetun dobson-teleskoopin putki työnnettiin ikkunasta ulos kohti pohjoista ja öinen tähtinäytelmä sai alkaa. Perillisen tyttöystävä ja kaikki muutkin etä-ystävät saivat kuunnella seikkaperäisiä selityksiä universumista joka iltaisen 'Mutsi puhuu komeetasta' pod castin ajan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Komeetta lensi pois ja kesä kääntyi syksyyn.

Kun syksy sitten kaiken kivan jälkeen saapui, saapuivat huoletkin. Tai nehän olivat vain jääneet tiskin taakse odottamaan. Perillinen ilmoitti kavereiden kanssa vietetyn iltaman jälkeen, että yksi kavereista oli ollut aamulla hieman pipi. Alkoi ennennäkemätön turvatoimenpiteiden sinfonia. Pojat saivat käydä testeissä. Oloilla huoneissaan, pitää maskia muissa huoneissa haahutessaan, syödä yksin, juoda paljon teetä. Olimme kaikki huolissamme, mutta testitulokset olivat negatiiviset. Kerrankin se oli riemun paikka.


Viimeinen hetki rannalla ennen toista 'confinement'ia



Myös pohdinnan. Tulimme siihen loppupäätelmään, että virusta olisi hyvä olla hankkimatta. Peruutimme perhemiitit, luovuimme haaveista Suomi-lomasta, keskityimme oleelliseen. Töissä sain kuulla saavani toistaiseksi pitää työpaikkani, mutta omituiseen aikaan putkahtanut puljun omistajanvaihdos (joka oli ranskalaisittainkin valmisteltu kaaosmaisesti) tuotti myös valtavasti töitä. Marraskuun myötä saapui toinen aalto, sulkutoimenpiteet-joita-ei-olisi-pitänyt-enää-voida ja uupumus. Työpaikan ja toimeentulon pelastaminen oli vienyt veronsa.

Olin onnellinen, kun tajusin, että olisin lomautettu. Sairasloma ei olisi ollut kaukana. Sinnikkyys on vahvuutta. Oikeaan aikaan luovuttaminen älykkyyttä. Olen yrittänyt tehdä parhaani tämän hullun vuoden aikana: käyttää ylimääräisen ajan tehden hyödyllisiä asioita (sain duologian käsikirjoitukset valmiiksi ja lähetin ne kustantamoille - koskaan en ole yhtä lailla taistellut tekstin kanssa - kolme ja puoli vuotta tai jotain). Jätin murehtimisen ja koti-ikävän teekupin pohjalle ja opettelin perillisen huolellisen opastuksen avulla uuden harrastuksen. Olen käsitellyt ajan kanssa tunnelukkoja, pettymyksiä, onnellisuuden käsitystä, ahdistusta, identiteettiä, vanhenemista, tulevaisuutta ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen myös katsonut Netflixiltä kaikki Miyazaki animet ja Heartlandin viisitoista kautta.

On pitänyt oppia elämään tuntemattoman kanssa: ei voi varmuudella tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Onko koulua, työtä vai lomaa, kaupat auki, kulkeeko posti? Minä, joka suunnittelen kaiken (ahdistussyndrooma) minuutilleen, jouduin kerrankin relaamaan. Hittoako väliä, kun ei kukaan tiedä ja kaikki on kuitenkin luultavammin mahdotonta. Ja sitten kun jokin on mahdollista: on parasta heti tehdä se! Eli tee, kun vielä pystyt.


Ei liity mihinkään, mutta tänne haluan eläkkeelle!





 


maanantai 16. marraskuuta 2020

Kirjoitusaktivismi

Kuvituskuva Oodin portaikosta


Istuin iltaa sohvalla. Luin Guillaume Apollinairen rakkauskirjeistä koottua teosta 'A mon petit Lou'. Sain siinä sivussa idean käsikirjoitukseen. Sillä ei ollut mitään tekemistä Apollinairen lemmenkipuilun kanssa. Pistin idean korvan taakse ajatellen, että kyllä se siellä pysyy tallessa.  

Omassa kirjallisessa työssäni imen vaikutteita milloin mistäkin. Kun YA (young adult) alkaa puristaa aivoja, historiallinen romaani pelastaa. Inspiraatiokunnon ylläpito on hieman sama kuin hölkkääminen. Mitä enemmän harrastaa, sitä lujempaa juoksee. Tai jotain sinne päin. 

Joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin kustannusmaailma tulee ja lyö jalat alta, oli sitten harjoitellut kuinka paljon tahansa. Mutta kunnon apollinairemaisesti hampaat irvessä, on parempi jatkaa suureen rakkauteen luottamista ja pitää toivoa yllä, vaikka Lou ei vastannut kuukausiin.

Kirjoittaja, kerran kirjailija, on hyväksynyt asemansa moninaisena kirja-aktivistina, jolle joka päiväinen 'leipä ja viini' ei olekaan vuosittainen kustannussopimus. On tyytyminen siihen itseensä ja oleelliseen keskittyminen. Kirjoittaminen palkitsee kaikesta huolimatta, niin kuin rakastuminenkin. Se on sielukasta, suoraan munaskuista kumpuavaa toimintaa, täysin järjetöntä tietenkin myös - suurimman osan aikaa - mutta minkäs teet.

Kirjoittajien ja kirjailijoiden facebook-ryhmässä Maija Marttinen (keksitty nimi) tuskaili onnetonta tilannettaan, jossa hän oli esikoisromaaninsa jälkeen intoa puhkuen kirjoittanut kirjalleen jatko-osan (ehkä parikin melkein), mutta kustantamo oli valitettavasti päättänyt olla kustantamatta esikoiselle jatkoa. Kyseessä oli iso ja tunnettu kustantamo, ja mielestäni kyseinen esikoinen oli saanut ihan hyvin huomiota medioissa, ehkei nyt ihan valtavasti, mutta paljon enemmän kuin pienkustantamoiden teoksille uskaltaisi edes toivoa.

Tilanne on kirjailijalle aina katastrofi. Kustantamolle tietenkin myös, jos kirja ei myy odotusten mukaisesti. Moni otti postaukseen kantaa kertoen, että onpas kummaa, ja sääli koska pidin kirjastasi ja toivoin sille jatkoa. Tai: en ole vielä ehtinyt kirjaasi lukemaan, mutta nyt aion sen heti lukea ja tehdä siitä arvion blogiini.

Tunsin suurta myötätuntoa Maijaa kohtaan, koska olin itse samassa käsikirjoitussuossa muutama vuosi sitten. Kielteinen kustannuspäätös kirvelee, mutta varsinkin hukkaan heitetty työmäärä. Kirjailija ei voi jäädä odottelemaan myyntilukuja, koska kun inspiraatio vie, ei vikinät auta. Kustannuspäällikkö oli pahoillaan, mutta samalla torui, koska olin lähtenyt 'niin hirveällä tohinalla tekemään jatkoa'. 

Vähemmästäkin traumatisoituu. Lohtua silti on, koska Maija sai hyvin nopeasti ryhmämarisemisen jälkeen kustannusopimuksen. Oliko siis fiksua marista, pitää hihassa valmiina yllätyskässäriä vai tuhertaa puuhakkaana jatko-osaa, jonka tulevaisuus oli yhtä epävarma kuin Yhdysvaltain presidentinvaalitulos? Minähän sanoin, että kirjoittaminen on järjetöntä, mutta oikea vastaus on kyllä, kyllä ja kyllä.