maanantai 13. elokuuta 2018

Kesäluetut, kesävaietut

#amediting

Miksi, miksi, miksi* tunnen yhä huonoa omaatuntoa joka kerta kun ajattelen kirjabloggaamista. Olen kyllä lukenut, mutta en ole jaksanut kirjoittaa lukemastani koko kesänä. Todella turhauttavaa! Haluaisin, oi niin paljon, mutta. Tälle tunteelle on varmasti sana saksaksi. Sellainen jossa on vähintään viisi sihahtavaa zetaa.

"Nous sommes des personnes de devoir", sanoi puolisoni. Olemme tunnollisia ihmisiä. Puhuimme kyllä jostakin muusta kuin kirjabloggaamisesta, mutta tuo devoir on jotain mikä kuvaa niin paljon sitä mahdottoman suurta kiitollisuutta, jota tunnen joka kerta kun saan kirjan luettua ja mielessäni viriää liuta lauseita, joilla teosta ylistää. Tuntuuko teistä samalta?

Olen viime kuukaudet ollut ainoastaan vastaanottajan roolissa. Vilkaisu Goodreadsin puolelle vahvistaa tämän: 14 kirjaa kesä-heinä-elokuussa. Hieman yli kirja per viikko + ne, jotka roikkuvat kesken.

Kesken on myös editointi, editointi ja editointi (kolme käsikirjoitusta). Haluaisin saada työn loppuun, koska vasta sitten voin hengittää taas hieman. Käsikirjoitukseni ovat eri mieltä aikataulusta. Ne eivät piittaa tuon taivaallistakaan kitinöistäni. Joka hiontakerralla huomaan niin paljon uutta korjattavaa, saan niin monta uutta ideaa ja ennen muuta pelkään, ettei tämä(kään) kelpaa. Olen työmaa, joka pitkittyy pitkittymästä päästyään. Olen noidankehässä. Tavoittelen tavoittelematonta, ikuisesti.

No niin, lakataanpas taas liioittelemasta. Kyllä ne valmistuvat. Hengitä hyvä ihminen.
Minulla on musta vyö itsepersuaasiossa.
(onko tämä suomea?)
(kuulostaapa pervolta)
(tämän haluan hautakiveeni)

Palataan kirjoihin, joista en ole blogannut. Olen lukenut hyviä, erinomaisia, niin äärettömän ravistelevia, että sanat tekevät sieluun klommoja ja myös blaah kirjoja. Eniten olen lukenut YA-kirjallisuutta, mutta myös paljon historiallisia romaaneja. Kaksi tiiliskivellistä on roikkunut puhelimessani koko kesän. Ne vain jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat.

Olen miettinyt bloggaamista, vaikka en ole siihen itse kyennyt. Kun ihastun, usein ostan kirjailijan koko tuotannon samaan syssykkään. Luen kaiken putkeen ja kärvistelen, kun seuraava opus ilmestyy vasta saamari tammikuussa! Suuressa lukumaratonissani lueskelen blogeista mitä muut ovat ajatelleet. Kirjallisuushan on ennen muuta kommunikointia. Usein huomaan olevani hyvinkin eri mieltä toisten lukijoiden kanssa, mikä on aina hieman ravistelevaa. Sitä hieman epäilee itseään ja omia lukutottumuksiaan, makujaan ja mieltymyksiään. Kysyy, että olenko jotenkin helppo, kun en tuosta huomannut motkottaa. Joskus vähän suutun, kun joku sörkkäisee ihailemaani kirjaa sanaisella kaksihaaraisellaan.

Kirjallisuus voi aiheuttaa suuria tuntemuksia.

Se mikä häiritsee eniten toisten bloggauksia lukiessa, on tunne siitä, että alan epäilemään omaa ihastumistani. Siirryn päänsisäisestä kirjaelämyksestä jaettuun kokemukseen. Muiden sanat muokkaavat omiani. Myönnänkin yllättäen, että hitto ei tämä kirja olekaan täydellinen. Rakastumiseni siirtyy lämpimään vuoropuheluun. Olen takinkääntäjä. Tärkeintä on olla tietoinen tästä usein täysin tiedostomattomasta tavasta reagoida toisten mielipiteisiin.

No tämä nyt ei ole mikään Lähi-Idän kriisi. Ja se ei ole ennenkään estänyt minua kirjoittamasta täysin yli äyräiden pursuilevia rakkaus-bloggauksia kirjoista. Siirtynen tähän syksymmällä, kun onnistun taas hengittämään keuhkoilla.

Toistaiseksi vain luen, koska happi. Kaikki muu on turhaa.


-----------------

* kiitos André Aciman Eliosta

lauantai 11. elokuuta 2018

Ulko-ohja ja muita seikkoja ranskalaisesta hevostelusta

Malice Dick

Viimeisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Siinä välissä olin opiskellut, tullut ja jäänyt Ranskaan, etsinyt töitä, perustanut perheen, tehnyt töitä. Kuitenkin, kun nousin satulaan vuosien tauon jälkeen, tajusin oitis ranskalaisen ratsastuksenopettajan puheista (moitteista), että Ranskassa ei ratsasteta ihan samalla tapaa kuin mitä olin Suomessa oppinut.

Suurin ero liittyi käsiini. Ne eivät liikkuneet niin kuin ranskalainen opettaja olisi halunnut. Hän huusi minulle "Rêne d'ouverture!" (suom. avaava ohjas) tai "Noublie pas la rêne extérieure!!!" (suom. älä unohda ulko-ohjaa) ja mietin mistä ihmeestä  nainen vaahtosi. Ajan saatossa minulle selvisi ranskalaisen ratsastuksen termistö, mutta myös uudet liikeradat. Aloin käyttämään käsiäni dynaamisemmin. Ranskalaiset puhuvat käsillään ja he myös ratsastavat paljon enemmän kädet sivulle, ylös, alas, sinne sun tänne hevosta ohjaten. Tämä ei estä kuitenkaan käden pehmeyttä tai hevosen kaulan ja pään liikkeiden mukailemista. Käsiä vain käytetään eri tavalla. En usko, että tätä voi ymmärtää, ellei ole harrastanut ratsastusta sekä Suomessa että muualla.

Suomessa olin omaksunut vähäeleisen käsien asennon ja ohjainten pidon. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin, en osaisi ratsastaa enää suomalaisittain kädet visusti eleettöminä. Sen sijaan, en ole luopunut puolipidätteistä, joista yksikään minua ohjannut ranskalainen ratsastuksenopettaja ei ole maininnut halaistua sanaa. Se ei tarkoita, etteikö tuo perin näppärä keino ilmoittaa hevoselle, että pian siltä pyydetään jotakin (varsinaisten apujen muodossa), ei olisi tuttu Ranskassakin. Ehkä se opetetaan täällä myöhemmin.

Ranskalaisen kouluratsastuksen korkein muoto syntyi vuosisatoja sitten, kun hevosia koulutettiin sotaratsuiksi. Suomeen kouluratsastuksen toivat saksalaiset upseerit. Kulttuuriero näiden kahden välillä on melkoinen. Se näkyy asennoissa ja asenteissa. Olen tyytyväinen, että olen saanut oppia kahden eri koulukunnan osaajilta - ja päätynyt soveltamaan oppimaani omalla tavallani.
Kaikista hienointa oli kuulla ranskalaiselta lännenratsastuksen opettajalta, että asentoni oli täysin mukiin menevä, ja että sain hevoseni liikkumaan elegantisti.

Minulta on usein kysytty tasoani ratsastajana - ei mitenkään epäystävällisesti. Ranskassa ei ole epäystävällistä kysellä kaikenlaista. Vastaan aina, että kehittymisen varaa riittää loppuelämäksi. Se saa ranskalaiset hymyilemään, koska vaatimattomuus ei ole hyve täällä päin. Lisään sitten, että arvelen tasoni vastaavan jotain ranskalaisen tasoluokituksen 4:n ja 5:n välimaastoa. Ranskalainen ratsastuksen oppilas käy joka kevät läpi tasokokeen. Perusratsastuksen tasot alkavat numerosta yksi, tai paremminkin Galop 1 ja jatkuvat aina seitsemään. Lisäksi on olemassa viisi erikoisluokitusta, kuten esimerkiksi lännenratsastukselle tai kärryajolle. Periaatteessa hyvä oppilas voi omaksua seitsemässä vuodessa kaiken oleellisen.

Taso-opinnot jaetaan hevosteoriaan, hevosenhoitoon ja itse ratsastukseen. Päätin olla suorittamatta tasokokeita Ranskassa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa päntätä hevosen luurangon luiden nimiä ranskaksi.

Perstuntumani on sen suuntainen, että Suomessa ratsastuskouluissa painotetaan ainakin alkuvuosina enemmän kouluratsastusta. Esteitäkin hypätään, mutta vähemmän kuin Ranskassa. Tosin, löytyy täältäkin koulupainotteisia talleja. Itse asiassa Ranskassa voi opiskella ihan kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää huippuopettajien opastuksella.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevoseni täyshoitotallin asiakkaiden (ihmisoletettujen) osaamisen kirjossa. Kuten jo kerroin talliltamme löytyy lännenratsastaja (on ihanaa kuulla tallinkäytävällä kannusten kilinää), mutta myös angloarabien kasvattaja, hevosfysioterapeutti, ihan tavis teiniheppahullu (ei minä), kilpakouluratsastaja, maastoratsastusopas ja vammaisratsastusexpertti. Olen itse asiassa ainut asiakas, jolla ei ole minkäänlaista hevosalan erityisosaamista.

En ole koskaan omistanut hevosta Suomessa, joten en voi mitenkään verrata talli-ilmapiirejä näiden kahden maan välillä. Sen lisäksi, niin hevoset kuin ihmisetkin ovat erilaisia joka tallilla, oli se sitten missä maassa tahansa. Osaan vain kertoa millaista meidän tallilla tällä hetkellä on. Meno on melko rentoa. Tallissa on sääntönsä, joita kaikki suurin piirtein noudattavat. Tallinoveen on naulattu kyltti, jossa pyydetään ystävällisesti sulkemaan ovet illalla ja keräämään omat paskat kentältä.

Tallinomistaja Sophie pitää yllä rentoa, hymyilevää ja hevosrakasta ilmapiiriä. Hän on myös urhein tallinomistaja, jonka tunnen. Koskaan en ole nähnyt ketään yhtä lailla uurastamassa hevosten hyvinvoinnin ja tallin ja talliympäristön siisteyden, turvallisuuden ja käytännöllisyyden puolesta. Hän on sankarini ja sanon  sen hänelle aina kun tapaamme. Sophie ei ole tottunut kehuihin, mutta olemme tunteneet toisemme nyt vuoden ja luulen hänen hiljalleen lämmenneen tavalleni mainita, kun asiat on hyvin tehty.

Kaikki asiakkaat eivät ilmeisesti tee näin. Ranskalainen motkottaa hyvin herkästi ja suorasukaisesti. Tämä liittyy paikalliseen käsitykseen puoliensa pitämisestä. Se on ihan oiva taito. Suomalaisilla on paljon oppimista sen suhteen. Toisinaan ranskalaiset toki vetävät täysin överit ja synnyttävät paskamyrskyn kadonneen riimuköyden takia. Ja kun se lopulta löytyy tavaransa kadottaneen omasta varustelaatikosta, myrsky tyyntyy yhtä nopeasti kuin alkoi.

Tapanani on kertoa suoraan, ja vain ja ainoastaan, Sophielle, jos minulla on jotain huomautettavaa hevoseni hoidosta. Yritän toimia diplomaattisesti, sillä jo pelkästään ulkomaalaisena takaraivossani on maalitaulu. Hevoseni voi sen ikään nähden todella hyvin. Siitä pidetään hyvää huolta. Olen pyytänyt Sophieta kertomaan minulle, jos hänellä on jotain vinkkejä (huomautettavaa) Malicen suhteen. Viime aikoina olemme pohtineet paljon tulevaa talvea ja tallin pölyisyyttä. Malice alkoi yskimään viime talvena. Edellisessä tallissa hevoseni asusti ulkoboxissa, mikä oli Malicelle varmasti paras mahdollinen ratkaisu. Valitettavasti talli lakkautti toimintansa ja en löytänyt toista samanlaista ratkaisua. Sophie investoi heinien höyryttämiskoneeseen. Hän aikoo höyryttää heinärullat ennen kuin ne varastoidaan. Sen pitäisi vähentää heinäpölyä.

Lopputalvesta yksi pihatossa asustava poni laihtui yllätysnopeasti ja sen omistaja vetäisi hernepalot nenäänsä, kun Sophie ei palmusunnuntaina vastannut hänen soittopyyntöihinsä. Seuraavana keskiviikkona poni oli jo kärrätty toiselle tallille. Asiaa puitiin tallinkäytävillä viikkoja. Sophie oli hyvin pahoillaan, mutta myös hän oli pettynyt. Ponin omistaja oli epäillyt, ettei hänen poninsa ollut saanut riittävästi heinää. Syitä ponin nopeaan (ihan muutamassa päivässä) laitumiseen saattoi olla monta, mutta ei välttämättä pelkästään ruokinta.

Ranskassa on hevosihmisiä joka lähtöön, ihan kuin Suomessakin.