|
Villers-sur-Mer |
Hyvin kauan sitten, noin 200 miljoonaa vuotta taakse päin, suuri osa nykyistä Eurooppaa oli merenpohjaa. Elettiin aikaa ennen dinosauruksia ja erilaiset merenelävät kuten kotilot, simpukat ja nilviäiset muodostivat suurimman osan silloisen maapallon elinmuodoista. Ihmisapinoiden piirustuksia ei oltu vielä edes nostettu evoluution suurelle suunnittelupöydälle.
Ala-Normandian rannikolla, Calvadoksen departementissa, yksi huvilakaupunki erottuu naapureistaan. Sen rantakalliot ovat täynnänsä jälkiä muinaisilta aikakausilta. Houlgaten ja Deauvillen väliin ahtautuneen Villers-sur-Mer'in rantahuvilat eivät vedä loistossa vertoja naapurikylien hulppeille pytingeille ja sen hiekkarannan rantabulevardilla bongataan harvemmin elokuvatähtiä, mutta Villers-sur-Mer tarjoaakin satunnaiselle matkaajalle aivan toisenlaisia aarteita: fossiileja.
|
Aita rannalla |
Eräs sumuinen sunnuntaiaamu pakkaamme saappaat auton takakonttiin. Peltoja halkova tie on autio ja näkyvyys nolla. Kaupungin keskustassa hetken pyörittyämme löydämme parkkipaikan aivan rannan tuntumasta. Vedämme saappaat jalkaan, tyhjän aarrepussukan olalle ja marssimme rantabulevardille erottumatta muutamasta harvasta vastaantulijasta. Sulaudumme täydellisesti kalastajien saapasjalkaiseen tuulitakkijoukkoon. Turistit ovat vielä nukkumassa.
Betonisen rantakujan loputtua laskeudumme hiekkarannalle ja pojan iloisen jännittyneen pulinan yli kuuntelen rantaan lyöviä aaltoja. Olen tarkistanut vuorovesiajat ennalta ja tiedän, että meillä on noin tunti aikaa ennen kuin vesi nousee. Silti aaltojen ääni lyö mielessäni jo liian lähellä.
Unohdan nousuveden, kun mustat rantakalliot työntyvät esiin sumusta.
|
Les Falaises des Vaches Noires = mustien lehmien rantakalliot |
Annan mystisen maiseman vetää kaiken huomioni puoleensa: toinen planeetta, ajoilta kauan sitten. Otan kuvia. Poika nostaa jotain maasta ja kysyy: "Mutsi, onks tää fossiili?"
Pyörähdän ympäri. Olen nähnyt fossiileja vain museoissa tai viimeksi Google imagen sivuilla. En tiedä miten fossiileja tunnistetaan tai mitä Villers-sur-Merin rantahietikolta saattaisi mahdollisesti löytyä. En ollut uskaltanut toivoa paljoa. Ehkä jotain pientä, sellaista epämääräistä, mikä luovalla mielikuvituksella näyttäisi melko fossiiliselta.
Poika pitää käsissään aikuisen kämmenen kokoista osterin fossiilia. Se on juuri niin fossiilin näköinen kuin fossiilin olla pitää. "Juu on se."
|
Triaskauden osteri |
Sumu leijuu yllämme ja lokit kirkuvat jossain sen suojissa. Kyykimme rannalla, nostelemme kiviä ja tutkimme niitä etsien viivoja, painaumia, symmetrisiä muotoja, spiraaleja...kaikkea eläinmaailmaan viittaavaa. Nopeasti aarrepussimme täyttyy erimuotoisista ja kokoisista triaskauden fossiileista. Suurin osa muistuttaa nykypäivän äyriäisiä, osaa on mahdoton tunnistaa ja lopuille keksimme nimet paremman puutteessa: Bob l'Eponge, mustekalan pyrstö, maxibakteeri, amnenoniittitaijokusellainen.
|
Kivettynyt mutapaakku fossiileineen |
Etenemme rannalla päät kumarassa, kun jostain kuuluu kummallista kuminaa. Ääni tulee kaukaa ja läheltä samaan aikaan. Sumun takia meidän on mahdotonta nähdä mistä on kyse, mutta arvaamme sen kumpikin: maanvyörymä. Rantakalliot ovat hyvin vaaralliset, niille ei saa missään nimessä mennä kiipeilemään. Villers-sur-Merin rannalla on kaksi sääntöä: fossiileja ei saa kaivaa (ei käsin eikä lapioin) ja rantakallioille ei saa kiipeillä. Niin paikkaa kuin sen käyttäjiä yritetään suojella toinen toisiltaan. Katselemme hetken yllämme nousevia uhkaavia mustia kallioita kuin kangastusta ja jatkamme aarteenetsintää lähempänä vedenrajaa.
Rannalla meitä vastaan kävelee perhe lapsineen. Se tuo kapean lohduntunteen siitä ettemme ole yksin rannalla, ainoita pistoksen saaneita. Lapset kantavat ämpäreitä pienissä kourissaan ja niistä kuuluu fossiilien kolinaa. Poika hymyilee ja ryntää omiin hiekkaleikkeihinsä. Hän etsii velociraptorin kynttä. Olen tyytyväinen hetken. Pengon kasaa pikkukiviä ja sormiini osuu pala planeettamme historiaa, pieni kivettynyt spiraali. Näytän sen pojalle ja hän huhuilee innoissaan minulle omia löydöksiään esitellen: "Megalosauruksen hammas?"
"Kivi."
|
Karua kauneutta |
Aaltojen liplatus saa minut nostamaan nokkani tuuleen, katselen vääjäämättömästi lähenevää sumuista merta. Lokit ovat vaienneet. Rannalla kaukana edellämme näkyy joukko keräilijöitä. He kyykkivät takapuolet pystyssä muodostaen oman lisänsä rantamaisemaan, töyräisiin. Vielä pari minuuttia ja sitten meidän on lähdettävä. Poika hyppelee kiveltä toiselle, kyykkyyn ja nostaa ilmaan jotain suurta.
"Nyt meidän on mentävä."
"Katso, fossiilisimpukka."
Silmieni edessä kiiltelee alabasterinvalkoinen simpukankuori. Se on paksu ja painava kuin kivi, mutta sen pinnalta erottuu simpukankuorille tyypillinen aaltokuvio. Sen sisällä eli simpukka miljoonia vuosia ennen kuin ensimmäinen ihminen tepasteli Normandian maaperällä. Aika hämärtyy mielessäni hetkeksi. Sitten kuulen taas aallot.
Selitän pojalle ettemme voi jäädä rannalle pitemmäksi aikaa, koska muuten nousuvesi saartaa meidät loukkoon meren ja rantakallioiden väliin. Ja jos emme halua uida, on meidän parasta lähteä takaisin saman tien. Vilkaisen kauempana pyllisteleviä keräilijöitä ja käännämme heille selkämme. Matkalla kiiruhdamme askeliamme, koska näemme kauempana edessämme veden jo nuolevan rantakalliota. Yritän miettiä kuinka pitkälle rantaa olimme ehtineet norkoilla. Pieni paniikinpoikanen istahtaa olkapäälleni ja hoputan poikaa.
Onneksi emme olleet ehtineet kauas. Olimme edenneet rannalla vain muutaman kymmenen metrin verran, koska olimme liikkuneet enimmäkseen kyykyssä. Kastelemme silti saappaamme ja kiitän kauasnäköisyyttäni, esihistoriallista vaistoani varautua nousuveteen ja kaikenlaisiin muihinkin sunnuntaiaamuisiin vaaroihin.
|
Lokki poikineen viis fossiileista välitti |
Kaupungin toiselta laidalta löytyy paleontologiaan erikoistunut tuliterä
museo. Sen kokoelmissa on varmasti ihailtavaa planeettamme historiasta kiinnostuneille, tai sadepäivän varalta jotain ohjelmaa. Suosittelen silti mieluummin itse rantaa. Kaupungin
turistitoimisto järjestää opastettuja fossiilien etsimis- ja tunnistusretkiä. Les Falaises des Vaches Noires - rantakallioihin ja niiden rantaan voi tutustua myös ominpäin kunhan tarkistaa vuorovesiajat.
Seudulla on muutakin nähtävää, mutta jos Villers-sur-Mer'in fossiilit kiinnostavat, löytyy niistä lisää tietoa
täältä. (ranskaksi) Jostain luin että paikka saatetaan jatkossa sulkea yleisöltä.