Jalat tukevasti graniittisella rannalla |
Samaan aikaan Suomessa juhlittiin satavuotiasta itsenäistä Suomea.
Sitä ei Ranskassa huomannut kukaan ja se on täysin normaalia. Ranskalaisille heidän oma Bastiljin valtauksen muistopäivä ei merkitsi juuri mitään. Silloin mennään katsomaan ilotulitusta naapurikaupunkiin, jos uskalletaan. Itsenäisyys ei ole koskaan ollut kovin suuri issuu ranskalaisille, ei edes sodan aikana. Sotiahan tässä maassa on ollut ja mennyt, joka vuosisadalle muutama. Ranska on ollut ja pysynyt. Mitä kuta nyt joku naapurivaltion jeppe on välillä käynyt marssittamassa joukko-osastojaan pääkaupungin kaduilla.
Suomalaisen näkökulmasta tämänlainen välinpitämättömyys omaa maata, sen kansallispäivää ja -laulua kohtaan maistuu maanpetturuudelta. Kun siniristilippu kohoaa salkoon, otetaan lakit päästä ja kajautetaan Maamme laulu vakavina väinämöisinä. Ranskassa kulautetaan puoli lasia viiniä naamaan ja lauletaan Johnny Hallydayn Allumer le feu, noh, ainakin syvällä maaseutu-Ranskan laidunmailla.
Syvä-normandialaisen baskeri-persun näkökulmasta suomalainen itsenäisyyspäivän "juhlinta" saattaa vaikuttaa kansallismieliseltä jäykistelyltä. Ei semmoinen käy päinsä, ei Ranskassa. Täältä vastaavanlaiset tiukkapipot ajettiin pois amerikkalaisten tankkien avulla jo aikoja sitten.
Tämän kulttuurieroja esitelmöivän aloituksen jälkeen siirryn puhumaan itsestäni. Tietty.
Ulkosuomalaisena ja maantieteellisesti kaukana kaikenlaisesta muiden ulkosuomalaisten järjestämästä juhlasta ja muusta kerhotoiminnasta tai tapahtumasta en pahemmin tule edes ajatelleeksi suomalaisia pyhäpäiviä ja juhlimisen aiheita, elleivät ne jotenkin kalenteristeknisistä syistä sovi yhteen paikallisten merkkipäivien kanssa. Mutta tänä vuonna itsenäisyyspäivää en voinut edes minä paatunut erakko olla huomaamatta.
Jos #Suomi100 humua ei ole huomannut, niin asuu toisessa galaksissa.
Varsin tietoisena kaikesta tästä, jätin kuitenkin äärettömän huomioimatta koko touhun. Se ei tuntunut sopivan ylleni, hieman kuin kaapin perukalle unohtunut vanha ylioppilasjuhlamekko, jota voi katsella nostalgialla, mutta josta tietää koettamattakin ettei väri, leikkaus, koko ym enää pelitä. Olen myös tullut enenevissä määrin allergiseksi kansallismieliselle läpätykselle, tuli se sitten mistä suunnasta tahansa.
Suomalaisuutta on monenlaista ja jokainen juhlikoon sitä omalla tavallaan, sanoisin. Eilen aamulla avasin nettihesarin ja tuijottelin uutisia kunnes silmiin osui päivän leimalla varustettu Ylipäällikön päiväkäsky. No huh. Näitähän ei usein jaelle termistä huolimatta. Kaikesta karvastelustani väliä pitämättä sulin nopeasti sisältä heimohenkiseksi nostalgikoksi. Ranskalainen puoliso siinä vieressä yritti olla nauramatta, vaikka oli itse hetkea aiemmin purrut huulta idolinsa kuoleman johdosta.
"Suomi on paras maa suomalaisille ja puolustamisen arvoinen tänään ja huomenna." (ote Ylipäällikön päiväkäskystä päivältä 6.12.2017, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö)
Itse päiväkäsky oli jollain tavalla sovitteleva, ponnetonkin hieman. Varsinkin kohta, jossa kehuskellaan Suomea turvalliseksi maaksi. Hmmm. Kenelle turvallinen? Lastensuojelusta ainakin on valitettu paljon viime aikoina. Ei ole rahaa ja resursseja ja niin pois päin. Eikö se kansakunnan voima ja uljaus mitata sen kyvystä suojella heikoimpiaan? Tyytymättömyyttä riittää monen asian suhteen.
Hieno maa Suomi silti on, monella tapaa. Suomea kehtaa esitellä maailmalla pienenä, mutta innovatiivisena teknologia-maana, jossa tasa-arvoa edes yritetään ajaa eteenpäin, missä on melkoisen puhdas luonto ja vielä jotain autenttista erämaissa jäljellä. Kulttuurimaakin Suomi on. Joka toinen kansalainen on julkaissut kirjan tai haaveilee siitä*. Vähäinen väestö on korkeasti koulutettua. Suomen kirjastolaitos on yksi maailman parhaita, mikä osaltaan suo mahdollisuuden kansalaiselle sivistää itseään, jos kansalainen niin haluaa. Virkavaltaa ja myös muita kansalaisia kunnioitetaan, jos ei olla liikaa tintattu.
Kyllä kehtaa olla suomalainen tässä maailmassa. Suomen passia (varsinkin juhlavuonna painettua, missä on joka aukeamalta eri luontokuva koristeena) voi ylpeänä esitellä hakiessa pakettia postista. Vain joku tanskalainen tai bhutanilainen saa olla polleampi.
Otin tuon päiväkäskyn hieman henkilökohtaisesti, vaikka kyllä sitä on toteutettu täällä maailman turuilla ja toreilla, ja varsinkin ranskalaisissa uimahalleissa jo vuodesta 2000. Päätin jatkossakin olla pirun itsepäinen minuun penskana iskostettuja arvoja puolustaessani (jonossa ei etuilla, lupaukset pidetään, muutkin pitää ottaa huomioon, heikompia autetaan ja liikaa ei saa omia juttujaan kehuskella). Ranskalaiset tällainen käytös saa hieman hämilleen. Täällä rehellisyys ei peri maata, tai jotain.
Viimeksi eilen postissa kassahenkilö erehtyi laskuissaan ja huomautin siitä. Summa oli puolet alhaisempi kuin mitä ostin Unicefin joulukortteja ja postimerkkejä. Kassahenkilö oli laskenut vain yhden merkin kymmenen sijasta ja huusi (juu, Ranskassa huudetaan ja huudahdellaan), että "Voi madama kuinka kilttiä, että huomasitte virheen."
No, ei hän siitä huomaamisesta iloinen ollut, vaan siitä huomauttamisesta. Vastasin, että ei se ole kiltteyttä vaan normaalia, madame. Kassahenkilö katsoi minua sitten helpottuneena kieroon. Mikälie kumma ulkomaanhattutäti taas.
Enivei. Aina välillä minulta kysytään, että mistäs päin muoilmaa sitä tullaan ja jatkossakin kerron mielelläni uteliaille esiäitieni maasta, pienestä kaukaisesta satujen tasavallasta, missä elää itsepäinen ja sisukas heimo, jolle ei isotella. Meitä ulkosuomalaisia on 2 miljoonaa. Se on suomalaisissa mittakaavoissa iso määrä. Se tarkoittaa montaa asiaa. Moni on Suomessa ollut aikoinaan kaukomielinen, halajanut muille maille. Tai sinne on lähdetty, kun kotimaasta ei ole löytynyt sitä mitä on etsitty. Pieni maa, pienet resurssit. Tai sitten se pimeys ja kylmyys...
Mutta ei maksa vaivaa itsenäisyyden juhlan kunniaksi itse kunkin miettiä mistä on tultu ja mitä se tarkoittaa, Ylipäällikön käsky tai ei.
*hanurin tietämiltä haettua mutuhuttua