perjantai 27. toukokuuta 2016

Vapaus ja tasapaino (hevoshörinää ja muita viisauksia)


Hevosystävämme on päästetty laitumelle nauttimaan ruohosta ja lämmöstä. Se vapauttaa myös hevosihmisen ainaisista tallisulkeisista. Malicia saa liikuntaa kirmatessaan kavereiden kanssa, lihoo paksusta ruohosta ja on rennompi ratsastaa, kun ei ole päässyt kertymään liikoja kaasuja boxissa odotellessa.



Toinen ihana kesäjuttu on se, ettei hevosta tarvitse enää loimittaa. Loimet on kasattu autotalliin odottamaan pesua. Siellä ne varmaan oottavat jonkun aikaa kunnes kyllästyn hevosenpissanhajuun (tai sitten en). Koko talven jaksoin niitä harjata kuivuneesta mudasta aina uudelleen ja lisää ja vielä kerran ja..... Enää ei tarvitse ja se on ihanaa!

Normandiassa on ollut sateinen kevät ja laitumet pysyneet kosteina alvariinsa. Malician kaviot ovat melko haperoa ainesta ja kuivuessaan vaativat jatkuvaa rasvaamista, mutta nyt en ole niitä kuin puhdistanut. Talviaikaan rasvaan kerran viikossa ja varmasti kesäkuivien jossain vaiheessa saapuessa joudun rasvapurkin taas avaamaan, mutta juuri nyt olen iloinen, kun ei ole pakko.



Hevosenpito on ihanaa, mutta työntäyteistä ja välillä on kiva huilia. Mennä talleille vain ratsastamaan ja ehkä aikaa jää jopa varusteidenkin putsaamiseen. Satulaahan voi aina rasvailla, kuolaimia jynssätä ja harjoja desinfioida tjms. Aina jotain voisi. Mutta juuri nyt on se aika vuotta, kun hevosenomistaja voi ottaa lunkimmin ja vaikka räpsiä kuvia Malician kamuista.




Ennen Malician ostoa mietin tarkkaan, riittääkö aikani ison eläimen hyvään hoitoon ja riittävään liikuttamiseen. Melkein vuoden kokemuksella voin nyt tyytyväisenä todeta, että riittää, vaikka välillä on tehnyt tiukkaa. Päivätyö, kirjoittaminen ja perhe huushollaamisineen vievät 98 %:a ajastani. Ja nukkuakin pitää, vaikkei sekään aina onnistu, mutta jollain ihmeellä tässä on ohjat pysyneet käsissä.

Ratsastamisen ja hevosten kanssa puuhastelun rentouttava ja mieltä eheyttävä vaikutus on itsessään auttanut. Olen pysynyt kunnossa ja jopa onnistunut aloittamaan uuden liikuntaharrastuksen. Juoksemisesta saan energiaa ihan uudella tavalla ja jaksan paremmin tätä hullua arkea pyörittää.

Elämä on tehty monenlaisista aineksista, tärkeintä on löytää ne omat juttunsa ja paahtaa niiden parissa. Kun on paljon hyvää, niin jaksaa paremmin niitä paskempiakin juttuja. Kutsutaan tätä siksi kuuluisaksi tasapainoksi.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Luettu: Luxus, Milja Kaunisto, 2016


Luxus (Purppuragiljotiini-sarjan 1. osa)
Gummerus, 2016
E-kirja, 397 sivua

"Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa." s. 22

Milja Kauniston uuden historiallisen romaanisarjan avausosa istuttaa lukijan Ranskan suuren vallankumoksen keskiöön, irstailevaan Pariisiin, missä aatteiden sijaan taistelevat ahneet vallasta ja köyhät leivästä. Pyövelin kisälli Isidore Boréal pelastaa kreivitär Marie-Constance de Boucardin hengen ja vie hänet turvaan kotiinsa. Näin alkaa tarina, jossa seurataan aatelisten karmeaa kohtaloa vallankumouksellisten kourissa, Pariisin ja koko Ranskan suistumista kaaokseen ja päähenkilöiden selviytymistä väkivallan ja juonitteluiden keskellä.

Luxusta lukee kieli pitkällä... siis kröhöm... suu siveässä supussa junassa hiljaa hykerrellen, hieman punastellen. Kauniston kieli on ronskia. Hän kuvailee kaikkea suurella selkeydellä niin, että lukijan mielikuvitukselle ei jätetä paljoa tilaa. Luxus on historiallinen romaani, joka tuo esille poliittisia ja yhteiskunnallisia epäkohtia 1700-luvun Ranskasta. Se porautuu erityisesti naisen asemaan kreivitär de Boucardin kautta. Toisen päähenkilön, Isidoren, rooli jää hieman epäselvemmäksi. Kaunisto on valinnut kertoa hänen tarinansa minä-kertojan muodossa, mutta sarjan ensimmäisessä osassa eniten tilaa saavat Marie-Constance ja hänen kehittymisensä avuttomasta aristokraatista, jolta on viety kaikki peruukkia myöten, luksusbordellin madameksi. Isidoren rooli selkiytynee jatko-osissa.

Itse vallankumous nousee suureen rooliin, hengittämään löyhkäävää lemuaan lukijan ylle, aina kun kirjan avaa. Se on joka puolella, siitä ei pääse eroon edes Pariisin ulkopuolelle Sancerren kreivikuntaan suuntautuvan kreivittären lyhyen matkan ajaksi. Kaunisto kuvailee historiallista Ranskaa taidolla ja viimeistä yksityiskohtaa myöten. Erityisesti kiitän häntä maalauksesta 1700-luvun Pariisista kaupunkipalatseineen, aukioineen ja kortteleineen. Hän on kirjoittanut Luxusta kauan ja se näkyy jäljestä. Kirja on yksinkertaisesti upea ylistyslaulu historialle, jonka merkkejä ja arpia maailma yhä kantaa.

Luxus on myös ajankohtainen. Sen kantavana teemana on vallankumous ja yhteiskunnan kahtiajako. Kaunisto ei esitä kysymyksiä, hän näyttää: katsokaa mitä tapahtuu, kun... Luxus ei ole viihdettä. Se ei ole romanttinen. Siinä on paljon jännitystä, mutta koska päähenkilöt jäivät tässä sarjan ensimmäisessä osassa minulle vielä hivenen etäisiksi, en oikein jaksanut välittää siitä mitä heille lopulta tapahtuu, mutta se ei vaikuttanut edes oleelliselta kaiken kurjistelun, irstailun ja poliittisen jupinan keskellä. Teos haluaa herättää ajatuksia. Sen sijaan ihastuin markiisi de Sade'en. Kaunisto on tulkinnut tätä historiallista hahmoa ja kirjailijaa (mm. Sodoman 120 päivää) mitä elähdyttävimmin.

Nautin eniten Kauniston tarkkuudesta mitä tulee 1700-lukuun. Hän kuvailee kuin kuningatar ja jakaa avokätisesti tietouttaan. Kyseessä on todellinen friikki. Tarvitaan yksi tunnistamaan toinen. Suosittelen Luxusta historiallisen romaanin ystäville ja Kauniston ronskinrehelliseen tyyliin viehättyneille. Odotan sarjan toista osaa ja toivon, että sen myötä päähenkilöt heräävät minullekin henkiin.    

"Kateelliset, hyvä kreivitär, ovat aina hirmuisimpia vallankumouksellisia. Kateus on kauhea synti, sillä se hämärtää kyvyn nähdä syntiä itsessä." s. 168


perjantai 20. toukokuuta 2016

La Ferme de Bray ja muut Normandian tärpit


Tyylikäs ranskalainen rouvashenkilö astui hotellin ovesta sisään ja kysyi saisiko hän jättää muutaman esitteen tiskille. Tietenkin, koska kyseessä oli lähellä sijaitsevan kotiseutumuseon omistajatar. Juttelimme hetken aikojen kovuudesta ja turistien vähäisyydestä. Jäin miettimään, että ompahan harmi, kun noin hieno paikka ei saa enempää huomiota. Omistajapariskunta on jo vanhenemaan päin, eikä netti ja somettaminen ole heillä päällimmäisenä mielessä. Tosin, se nyt veisikin pois osan tuon upean paikan taiasta. La Ferme de Bray'ssä aika on pysähtynyt.



Historiallisen maatilan rakennuksista suurin osa on peräisin 1600- ja 1700-luvuilta. Ne on kauniisti restauroitu ja huolella vaalittu osa paikallista kulttuuriperintöä. Brayn seutu on aina vetänyt rikkautensa maasta ja lehmistä, mutta myös omenalehdoista. Tilalla on pantu siideriä ja Calvadosia vuosisatojen ajan. Yksi ulkoilmamuseon avainnähtävyyksiä on tilan vesimylly. Sen jauhamat jauhot vietiin kuninkaallista jauhotietä aina Pariisiin. Pieni pätkä tätä tietä on nähtävissä myllyn edustalla. Siinä norkoillessa voi melkein kuulla kärrynpyörien kolinan.



Kirjoitin Ferme de Braystä blogiini jo aiemmin, mutta halusin tuoda tämän yksityisen ja turistien vähäisyydestä kamppailevan museon esille uudelleen, ihan vain siltä varalta, että juuri sinä olet suunnittelemassa road trippiä Normandiaan. Ylä-Normandiassa sijaitsevista muista nähtävyyksistä ehdottomat ovat tietenkin Giverny ja Monet'n puutarha, Etretat mahtavine kalkkikivikallioineen, Honfleurin ihana värikäs kalasatama ja ehkä myös Fecampin Benediktiiniluostari, missä valmistetaan maailmankuulua Le Bénédictine likööriä.



Ylä-Normandian kierros voi alkaa Rouenista, mistä auton saa vuokrattua juna-asemalta. Junamatka Pariisista Roueniin kestää hieman päälle tunnin. Rouenista suunta La Ferme de Braylle, missä iltapäivä kuluu tilan museoon tutustumalla. Tilalla voi yöpyä B&B-tyyliin époque-huoneissa (tarkemmin tietoa postauksen lopussa). Illalliselle suosittelen läheisen Forges-les-Eaux'n kaupungin ravintoloita, miksei jopa kasinoa, joka on melkoisen upea näky valaistuna.



Brayn seudulta ajaa parissa tunnissa Etretatiin, joko Le Havren moottoritietä tai sitten mutkaisia peltojen keskellä kulkevia pikkuteitä vähemmällä kiireellä. Etretatiin kannattaa varata kunnon seikkailukengät, koska kaupungin kuuluille rantakallioille ei kiivetä noin vain. Eväät mukaan ja piknik pystyyn kauniilla ilmalla! Huom. Etretatissa (kuten muuallakin) auton parkkeeraus on hankalaa, joten hermoille jäähdytysnestettä ja tarpeeksi aikaa pyöriä kylää ympäri paikkaa etsien.



Etretatista ajaisin illaksi Honfleuriin, mistä on hyvä lähteä seuraavana aamuna valloittamaan Ala-Normandiaa. Ala-Normandian bucket list kohteet ovat tietenkin maihinnousurannikko ja sotilashautuumaat. Niiden lisäksi suosittelen Bayeux'n kaupungin seinävaatemuseota, missä on nähtävillä keskiajalta säilynyt piiiiiiiitkä sarjakuvamainen seinävaate, johon on kirjailtu Vilhelm Valloittajan retki Britanniaan.



Calvadosin seudulla kun ollaan, on turistin tietenkin käytävä maistamassa omenamehuja:

- Cidre joko brut tai doux (omena)
- Poiré (päärynä) 
- Pommeau (omenalikööri)
- Calvados (omenaviina)

Tiloilla maistelua varten on yleensä sovittava rendez-vous etukäteen, mikä voi olla hankalaa, kun kerran ollaan road tripillä, eika aikataulu aina matchaa ruuhkien kanssa. Tai Liisa-Lotta halusikin patikoida Etretatista aina Fecampiin, ja sen takia matkaan päästiin vasta kl. 3. No, periaatteessa, kun Ranskassa ollaan, saa myöhästyä aina sen 15 minuuttia, mutta parasta on ehkä kävellä lähimpään Office de Tourismeen ja kysellä sieltä. He voivat varata käynnit, visiitit, liput ym. Lue: soittaa lähimmälle farmarille ja kysyä ehtiikö hän juottamaan pari turistia humalaan pellon myrkytyksen ja iltalypsyn välillä. Vitsi (melkein).



Minulle on suositeltu yhdeksän kertaa Caenin sotamuistokeskusta (Mémorial de Caen). Se on melko kallis. Siellä kuluu koko päivä. Se on hieman kuin Disney World, mutta maailmansodasta. Jos sotahommat ovat juttusi, niin nokka sinne. Maihinnousurannikko on kaunis, koskettava ja omalla tavallaan elämys. Amerikkalaisella hautuumaalla vierailun voi ajoittaa iltaan, kun pitkät varjot valtaavat päättymättömät valkoiset hautakivirivit, muistomerkin kello soi ja historia havistelee enkelinsiipiään.


Normandia ei ole ehkä yhtä houkutteleva kohde kuin Provence tai Alpit, mutta tännepä ajaa hieman nopeammin. En väitä, että Normandiassa olisi aina kaunista - jätän vastaavan bretoneille (he ovat aina humalassa ja puhuvat mitä sattuu). Nytkin vihmoo ja apteekkarin lämpömittari näytti aamulla +1 astetta (hmm. mikä olikaan humalassa?). Normandia on omanlaisensa matkakohde, hieman erilainen, mutta tunnettu. Ja jos joka tapauksessa ajat tätä kautta matkallasi Bretagneen, pysähdy toki katsastamassa edes La Ferme de Bray, joka on ollut yhden ja saman perheen omistuksessa vuodesta 1452. Alla yhteystiedot. Postauksen kuvat on otettu museotilalta. Muistaakseni sisäänpääsy ei ollut paria euroa korkeampi, jos sitä edes oli.


La Ferme de Bray
Mr et Mme PERRIER
290, chemin de bray
76440 SOMMERY
+33 (0)2 35 90 57 27
Meili: fermedebray@orange.fr
http://ferme.de.bray.free.fr/wp/ (sivut vain ranskaksi)

Yksittäiset vieraat voivat tutustua tilaan viikonloppuisin ja pyhäpäivinä kl. 14-18 ja heinä-elokuussa joka päivä samoihin kellonaikoihin.


tiistai 17. toukokuuta 2016

Sunsetshooting





1







2





3



4
 


5





6





7
 
Tässä tämän kevään parhaat keittiönikkunasta napsitut auringonlaskut. Mikä on mielestäsi paras? Olin pudota persiille, kun n° 1 näkyi ikkunasta: lieskoja taivaalla! Taivasbongaus on hiljainen puuha, jota voi harrastaa ilman suurta järjestelmäkameraakin. Nämä on otettu tavispokkarilla ja lavasteena naapurin pelto. Normandiassa ilmankosteusprosentti on yleensä n. 80/85 (usein 90). Se takaa dramaattisia pilvimuodostelmia ja sumuja.

Parhaat huvit ovat yksinkertaisia ja halpoja.

torstai 5. toukokuuta 2016

Haasteita on oltava (suuria elämänviisauksia ja juustoja)

Tässä sodittiin.
Kevät alkoi yllättäen. Lämpötila nousi 13:sta 20:een päivässä. Siinähän sitten huomaat, että omistat pihan, ja koska et ole siihen koskenut kuukausiin, muistuttaa tuo kyseinen taloasi ympäröivä viheralue kolmekymmentä vuotta sitten possahtaneen ydinvoimalan ympäristöjä. Madame käärii hihat, käy puutarhakaupassa tarkistamassa, että pelargoneja yhä myydään, ja kaivaa kukkalaarit puutarhavajasta. En pidä puutarhassa mönkimisestä. Eihän siinä ole mitään itua. Istutat, kastelet, lannoitat, revit, harmistut, koska vuohet söivät ruusupensaat (elävästä elämästä), myrkytät, rypistät kulmakarvoja, kun ukkosmyrsky puhaltaa kaiken lakoon, kastelet ja kiristelet hampaita, kun Normandiassa ei sada prkl! Ymmärrän, miksi maanviljelijät eivät ole koskaan tyytyväisiä.


Minä voitin.
Kukkien kasvattaminen on täysin idioottimaista, mutta niin on moni muukin asia. Oudosti siitä saa tyydytystä, kun piha on ojossa ja kasteltu ja jokunen väriläntti ilostuttaa silmääsi, kun palaat illalla kotiin ja aurinkokin vielä paistaa. Viikonlopuksi on luvattu sadetta, mutta loppujen lopuksi syksyllä heivaat koko pystyyn kuolleen loiston kompostiin humustumaan. Silti piha on nyt kesäkunnossa ja yksi haaste suoritettu.

Juokseminen on aina vaikeaa, mutta...
Neljänkympinkreisin yksi sivuoire on kadotetun nuoruuden perässä juokseminen. Ilmoittelin jo aiemmin ottavani tänä keväänä osaa My Peak Challenge'siin, tavoitteenani aloittaa itseni säännöllinen kiduttaminen. Juoksen nyt kävelemättä (päivän ilmaisu) viisi kokonaista hemmetin kilometriä. Jokainen metri on taistelu. Kärsin (hampaat irvessä) penikkojen kipeytymisestä. Liikunnan iloa. Mutta siihen ei kuole ja olen säästynyt muilta vammoilta. Olin nimittäin varma, että heti parin ekan lenkin jälkeen polvi, lonkka tai nilkka poksahtaisi. Ne ovat olleet kummallisen hiljaa olemassaolostaan, mikä on perin epäilyttävää minun niveltaustallani (epäilty nivelreuma, joka ei ollutkaan nivelreuma, vaikka ehkä olikin, mutta lääketiede ei toistaiseksi anna selventävää lausuntoa asiaan).

Penikoiden lisäksi kärsin toki kaikesta muusta juoksemiseen liittyvästä: huono peruskunto, ei happea, lihakset jumissa, rakkula varpaassa, hiki päässä, kadunvarressa tuijottavat äijät, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin tuijottaa, kun viiletän (tarvitseeko mainita, että juoksutyylini on suoraan Monty Pythonista) ohi poninhäntä heilahdellen. Ja silti juoksen ja pidän sitä todella kivana harrastuksena. Eikun sehän on elämäntapa. Juustoisammin vielä: jos se olisi helppoa, ei se olisi haaste.


Tuulitukat metsään painelemassa

Olen perusahdistunutta tyyppiä. En pidä odottamisesta, en pidä projektittomuudesta, mutta ahdistun kun pitää tehdä jotakin, en pidä siitä kun en pidä mistään, ahdistun kaikesta, minulla ei ole aikaa mihinkään, jännitän kaikkea, jännitän ihmisiä, jännitän jännittämistä, jännitän kaupassakäyntiä ja kassalla maksamista, ja kun ahdan ostoksia kassiin, jännittyneet sormeni tumpeloivat ja lasinen maustepurkki räjähtää lattialle miljoonaksi siruksi ja maustepilveksi. Mausteen nimi on Ras el hanout ja se tuoksuu eksoottiselle. Väännän hajupommivitsin kassahenkilölle naama punaisena.

Olen ujo. Olen aina ollut. Se on välillä hivenen ahdistavaa, vaikka iän myötä kaikkeen tottuu. Olen introvertti ja suurin osa elämästäni tapahtuu pääni sisällä.

Sen tähden elämässä on oltava asioita, jotka pakottavat aivot jatkuvasta varotilasta off-asentoon, tai tähän paljon jupistuun mindfullnessin tilaan, missä ei mikään potuta. Olen havainnut, että se on vaikeaa saavuttaa muuten kuin ratsastamalla. Tai juoksemalla. Tai kirjoittamalla. Tai ylipäätään tekemällä, jotain mikä pistää ajatusvirran keskittymään vain yhteen juttuun kerrallaan. Ei ole yllättävää, että keräilen harrastuksia. Olen myös kiinnostunut kaikesta komeetoista pelargonioiden lannoitukseen (paska on paras! hevosenpaska!).


Tein eilen selkälihaksia vahvistavia liikkeitä. Toisin sanoen jumppasin. Se sai ilmeisesti veren virtaamaan aivoihin asti, koska yllättäen minulle selvisi mistä kirjoittamassani uudessa romaanikäsikirjoituksessa on kyse. Tämä ahaa-elämys tietenkin tuntui kivalta muutaman päivän kirjoitusahdistuksen jälkeen. Niin, kirjoittaminen on ahdistavaa. Siksi varmaan kirjoitan. Siinä on sitä samaa idioottimaisuutta kuin kukkien kasvattamisessa, ainaista istuttamista ja rikkaruohojen kitkemistä.

Tahdon tällä kaikella sanoa, että haasteita on oltava. Haluan juosta ensi vuonna 10 km, ehkä jokin päivä puolimaratoonin tai kokonaisen. Haastan itseni myös kirjoittajana joka päivä, oppimaan uutta ja kirjoittamaan paremmin. Tämän lisäksi yritän maailman ennätystä likaisimmasta autosta, joka haisee kaiken lisäksi hevosenpissalle ja -hielle. Loimi unohtui pariksi päivää takakonttiin.

Haasteisiin on helppo vastata, mutta välillä on kivaa, kun joku auttaa ylämäessä. Kiitos kaunis ja kumarrus heille, jotka jaksavat ojentaa käden. Minua on hellitty apurahoin ja kannustuksin. Jos vielä yhden juustoisan ilmaisun tähän: Auta ensin itseäsi ja universumi auttaa sinua. Tai kun juoksu ei kulje, ota teinilapsesi lenkille rohkaisemaan. Ei siinä yläasteelaisen sydänsuruja ratkoessa edes huomaa, kun lenkki on jo ohi.