Ajatussepeliä bloggaamisesta (hajautettua blaa blaata)

Kasvi toisesta ulottuvuudesta.

Madame Mary von Törne, alias minä, alias ulkosuomalainen, alias hetkittäinen kirjailija, julkaisee tässä blogissa silloin tällöin (useimmiten tällöin) ajatuksiaan. Aihevalikoima on yhtä laaja kuin avaruus. Normandiani-blogissa ei ole päätä eikä häntää, se vain on. Blogithan on todettu jo moneen otteeseen kuolleeksi. Aikaansa seuraavat vloggaavat. Minä elän jossain toisessa ajassa.

Olen miettinyt taajaan pitäisikö minun jakaa blogi useampaan eri aihealueeseen: yksi Normandialle ja Ranskalle, yksi kirjoittamiselle ja kirjoille, yksi hevostelulle, yksi maailmanparantamiselle. Ja joka kerta kerron itselleni, ettei sinulla hyvä ihminen ole aikaa eikä energiaa pitää tsiljoonaa eri sivustoa, tuskin intoa riittää tälle yhdellekään, saatikka sanottavaa.

On aiheita, joista mielelläni kirjoittaisin useamminkin, kuten kirjat, omani ja muiden. Mutta se toistaiseksi ainokainen omani on jo niin menneen talven juttuja, ettei sitä tarvitse enää kaivella esiin. Kirjoitan toki jatkuvalla syötöllä uutta, mutta en ole saanut mitään valmiiksi. Tai olen, mutta kaksi käsikirjoitusta olen joutunut vain hautaamaan. Ja se jota olen työstänyt viimeiset kahdeksan kuukautta, on vielä niin kesken, että siitä on turha toistaiseksi sanoa enempää. Kaikki on epäkonkreettista ja ei-relevanttia.

Toisten kirjoista sentään jaksan kertoa. Aina kun luen ihanan kirjan, haluan julistaa sitä koko maailmalle. Tämä ei kuitenkaan ole kirjablogi, ja vältän kirjoittamasta kirjoista, jotka jätän kesken (hyvin harvinaista) tai joista en ole muuten innostunut. Se ei vain tunnu sopivalta, koska kuulun itse kirjoittavaisiin. Pidän nykyään linjaa: jos ei ole riittävästi hyvää sanottavaa, en sano mitään. Jätän kritiikin niille, jotka voivat sitä antaa.

Kerron myös mielelläni vinkkejä Ranskaan matkaaville. Päivätyössäni puurran turistien parissa, lomilla reissaan maata ristiin rastiin, koska Ranskasta on moneksi. Vien blogin lukijoita museoihin ja vuorille, silloin kun ehdin, koska taas on mainittava, että tämä ei ole myöskään matkablogi. Siihen minulla ei vieläkään ole riittävän hyvää kameraa. (wink wink jos joku, esim. Canon, haluaa sponsoroida!)

Hevosestakin kerron usein. Useimmiten. No hyvä on. Vietän kaiken vähäisen vapaa-ajan (kirjoittaminen ei ole vapaa-aikaa, se on minun toinen työni) talleilla. Siksi jututkin pyörivät usein karvaturpani ympärillä, ihanista lannanhajuisista talvipeitteistä kiitolaukkaan sänkipellolla. Sitä rataa. Rakas ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä minun elämääni kuuluu. En oikein tiennyt mitä sanoa, kun olin jo kertonut, että kirjarintamalta ei mitään uutta ja mitään muutakaan uutta ja ihmeellistä ei elämääni kuulu. Sama työ, sama talo, sama mies, sama lapsi, kissa, käsilaukku... Ystäväni totesi siihen, että posti kulkee ja kaupassa käydään, vaikos? Mainitsen nyt tässä että, ystäväni on puheripuli-ihmisiä ja hänen seurassaan viihtyy, vaikka ei itse sanoisi sanaakaan moneen tuntiin. Ja olen tuppisuu. En mielelläni kehuskele elämälläni. Maailmanpolitiikasta sen sijaan voin paasata kuin pastori, mutta harva sitä jaksaa kuunnella.

Mutta niin, se hevonen. Se vie kaiken aikani, eli sitä minä olen viime ajat puuhannut. Sitä ei tietenkään voi sanoa ääneen, koska se kuulostaisi elämällään kehuskelulta.

H.R.M. Maxwell Maximus 

Normandiani-blogi elää hiljaiseloa. Kuulostaapa kiehtovalta. Miksi tapahtumattomuus on niin aliarvostettua, vaikka kaikki kärsivät stressistä, melusta ja liiasta hypetyksestä? Vaihtaisinko blogin nimeksi Hiljaiset Taivaanrannat? Tai Unelias Ulkkis? Tai Tuppisuu Tädin Turinat? Seuraajien määrä varmaan räjähtäisi tuosta TTT:stä.

Kaikesta pitäisi olla koko ajan hirveästi jotain mieltä. Pitäisi oikein tyrkyttää omaa mielipidettään. Ja ennen muuta pitää pahoittaa mielensä koko ajan. Koska Kaikki On Niin Kamalaa ja Kaikki Ihmiset Ovat Niin Tyhmiä!!! Ettekö tajua? No, minä en. En jaksa. On parempaakin tekemistä. Maailma on paska. Elämä on kamalaa. Ja sitten me kaikki kuolemme.

Kunnes se päivä, kun minäkin pahoitan mieleni. Varsinkin, kun kirjani saa vain kaksi tähteä Goodreads-sivustolla ja se pudottaa keskiarvon alle kolmen tähden. Silloin tekisi mieli sanoa suutuspäissäni kaikenlaista. Olen ajan myötä oppinut olemaan sanomatta. Niin on parempi. Totuushan on se, että suuri osa kirjani lukeneista ja siitä pitäneistä eivät seuraa sen enempää Goodreadsiä kuin mitään muutakaan ja eivät näin ollen tule jättäneeksi tähtiä yhtään mihinkään. Eikö niin?

Blogini on paikka, jossa yritän tuoda kivoja asioita esiin. Yritän. Välillä pohdin vakavia juttuja, kuten ranskalaisen julkisen koululaitoksen ihmeellisyyksiä. Te muut Ranskan ulkkikset, eikö teitäkin hirvitä ostaa koululaisillenne kuulakärkikyniä (BIC:in neliväri) tai niitä vielä kalliimpia, joissa on se magique kumi? Kun kaiken voisi hoitaa luontoa säästävällä ja halvemmalla lyijykynällä? Niin kuin järkevässä Suomessa silloin joskus, kun me olimme lapsia ja Suomenmaassakin oli vielä jotain tolkkua?

Niin, toisinaan mietin myös ulkosuomalaisuutta, toiseutta, pihalla olemista kaikesta. Kuningas ilman valtakuntaa. Kuulkaahan, kahdessa maassa on puolensa. Ei vain se, että voi hurrata sen toisen, paremmin yleisurheilussa pärjäävän maan menestykselle. Puolensa on siinä, ettei oikein tarvitse olla suomalainen, eikä varsinkaan ranskalainen. Saa valita tuulien mukaan. Tai olla valitsematta. Itse olen maaton nykyään. En ole kansalainen. Passi minulla on, vain yksi (hitsi se pitää uusia, raaah!) En jaksa isäinmaallista kohkaamista. En ota osaa Suomi Sata -juttuihin. Hyvä ne, jotka ottavat. Kyllä Suomea saa ja pitääkin juhlia. Olen valinnut osakseni kohkata muista asioista.

Blogissa yritän välttää raskaita aiheita. Jätän sen kaunokirjalliseen tuotantooni. Normandiani sinnittelee yhä, vaikka toisinaan olen varma, ettei näitä juttuja lue kukaan muu kuin äitini. Äidit ovat ihania.