Koulutuksen tasa-arvosta ja monikielisyydestä

Paris lokakuussa.

Ranskalainen anoppini pyysi myyjältä jotakin helsinkiläisessä ruokakaupassa ja lisäsi pyynnön loppuun kohteliaasti s'il vous please. Lausahdus jäi elämään niin perheemme suomen- kuin ranskakielistenkin jäsenten parissa.  Myyjä sen sijaan ei tainnut itse pyyntöä ymmärtää, mutta ilmeen perusteella loppu meni perille.

Kieltä voi puhua ja kirjoittaa monella eri tavalla. Eri versioista on vaikea sanoa, mikä on se oikein tapa. Äidinkielenopettaja tietenkin osaisi kertoa, mikä lause on oikeinkirjoitettu, mutta oikeinkirjoitus onkin eri asia kuin hyvin tai ymmärrettävästi kirjoitettu. Kieli elää, liikkuu, paukkuu ja naksahtelee niin kuin vanha puu syysmyrskyssä.

Sopeutamme puhekielen sujuvasti riippuen puhekumppanista. Kieli on tapa erottua tai sulautua joukkoon. Sillä voi nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa erinomaisuutensa. Ranskassa "hyvin puhuva" henkilö mielletään korkeasti koulutetuksi ja yhteiskunnan ylemmän luokan edustajaksi. Hyvin puhuvan henkilön ei välttämättä tarvitse käyttää kirjakieltä. Ranskassa kirjakieli joka tapauksessa eroaa niin paljon puhutusta, että sen "puhuminen" kuulostaisi äärettömän naurettavalta. Kielellisesti paremmuuttaan osoittava ranskalainen käyttää sivistyssanoja ja välttää kielioppivirheitä ja slangia. Tämän lisäksi hänellä on yleensä hieman falsettiin taipuva intonaatio, joka pidemmän päälle antaa kuulijalle ihottuman.

Kirjallisessa viestinnässä toimii sama kuvio. Töissä vastaanotan työhakemuksia ja hakijoista erittäin suuri osa taitaa huonommin ranskaa kuin minä, kurja ulkomaalainen. Tämä on harmittavaa, koska se lähinnä paljastaa ranskalaisen julkisen koululaitoksen epäonnistuneen tehtävässään. Kielellä erotutaan niin hyvässä kuin huonossa. Rahalla maksetaan paremman kansan lapsukaisille tukiopetusta.

Suomessakin kehitys on menossa tähän suuntaan. Pelkkä kouluopetus ei enää riitä vaan luku- ja ilmaisutaidon puolesta perustetaan kampanjoita. Toistaiseksi riittää, että lapsia ja nuoria kannustetaan lukemaan kirjallisuutta vapaa-ajalla. Mutta samaan aikaan yritysten tai opettajien tarjoama maksullinen tukiopetus laajenee. Aiemmin tukiopetus miellettiin tarpeelliseksi niille oppilaille, joilla oli vaikeuksia, mutta muoti on menossa siihen suuntaan, että tukiopetuksella vanhemmat maksavat lapselleen tasokkaamman opetuksen kuin mitä julkinen opetuslaitos voi tarjota. Koulutuksen määrärahojen leikkaukset ovat johtaneet tähän. Koulutuksen tasa-arvo on Suomessa vaarassa.

Suomessa oleillessani kiinnostun kirjakielellä puhuvista. Miksi kukaan haluaa puhua kirjakieltä Suomessa, missä ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluminen ei tradition mukaan ole mainostettavan arvoinen asia? Suomessa kirjakieltä puhutaankin, jos halutaan mainostaa kuuluvansa sivistyneempään osaan yhteiskuntaa. Olen tulkinnut, ettei kirjakielellä puhuminen Suomessa kielikään statuksesta vaan henkisestä pääomasta. Halutaan erottua junteista.

Jostain syystä joissain piireissä kirjakielellä puhuminen mielletään paremmaksi, hienommaksi tai sivistyneemmäksi kuin sillä omalla murteella puhuminen. Moni näistä kirjakieli-ihmisistä kavahtaa stadin slangiani. Se on puhekieleni. En osaa edes puhua kirjakieltä, hyvä että osaan sitä kirjoittaa. Hyvin usein nuoruudessani muilta paikkakunnilta kotoisin olevat luulivat minun jotenkin brassailevan, kun puhuin niin kuin puhuin. Stadilaisia nyt muutenkin pidettiin leuhkina. Tokihan pääkaupunkiseutulaisia on aina hieman naurattanut kuulla muulta tulevien murteita, mutta ei siksi että murteissa sinänsä olisi jotain hassua, vaan siksi, että ne ovat osa itse kunkin persoonaa ja tuovat hauskalla tapaa esiin henkilön taustoja. Ymmärrän kyllä, jos leveästi murtava henkilö vaihtaa kirjakieleen. Joukosta erottuminen ei ole aina hauskaa.

Monikielisyydestä voi olla niin haittaa kuin hyötyäkin. Olen kirkonkirjojen mukaan suomenruotsalainen. Se on hyvä, jos asuu pienessä rannikkokaupungissa, jolla on hassu ruotsinkielinen nimikin. Se voi olla hyvä, jos halajaa Hankeniin opiskelemaan tai jos asuu siellä missä muutkin NJK:n venekerhon jäsenet. Itä-helsinkiläiselle siitä ei varsinaisesti ollut hyötyä aikana, jolloin kävin kouluja, koska lähistöllä ei tarjottu opetusta äidinkielelläni. Näin ollen ja yleisen svedupelle-vihan* ilmapiirin vallitessa ruotsini näivettyi ennen kuin pääsi edes kukoistamaan. Suomi tukahdutti ruotsini. Jollain toisella asuinalueella näin ei ehkä olisi käynyt tai jollain toisella aikakaudella.

Perimässäni sekoittuu neljä kulttuuria ja kieltä: suomi, ruotsi, karjala ja stadi. En ole koskaan osannut olla täysin suomalainen tai suomenkielinen. Olen sekakielinen tai monikielinen, täysin sekarotuinen. Lisätään tähän vielä ulkosuomalaisuus ja ranskan eri kielet, plus ne kaikki muut kielet, joita yritän ylläpitää. Olen kielisekasikiö.

Pitkään monikielisyyteni on tuntunut minusta taakalta, vaikealta ja hankalalta kielipuhtauteen pyrkivän kulttuurimankelin otteissa. Siinä vaiheessa kun ryhdyin kirjailijaksi, sain toden teolla huomata kuinka sinnikkäästi tätä monikielisyyttä vihataan. Kirjoitan suomeksi ja mielestäni suomea, mutta sellaisenaan kieleni ei mene kaikkien kielipuhtausvaatimuksista läpi, ei vaikka sen olisi sataprosenttisen suomenkielinen kustannustoimittaja toimittanut. Toisille lukutaito on enemmänkin lukutottumustaito. On niin totuttu siihen yhteen suomeen, ettei muille ole tilaa.

Monikielisyys on niin arkinen asia Ranskassa, ettei siihen kiinnitä huomiota, jollei joku halua varta vasten erottua erinomaisella täydellisellä ranskallaan. Ranskankielentaitoa on vaalittava ensi sijaisesti kouluissa. Vanhempien olisi myös huolehdittava, että heidän lapsensa lukevat riittävästi kirjoja. Valitettavasti juuri niiden perheiden lapset, jotka eniten tarvitsisivat taitoa lukea, kirjoittaa ja puhua hyvin, jäävät kirjallisuudesta lähes paitsi, koulun pakkopullaklassikoita lukuun ottamatta.

Suomalaisten pitäisi miettiä mikä on tärkeämpää: se että vain ylemmät yhteiskuntaluokat taitavat virheettömän suomenkielen vai se, että kaikki taitaisivat monipuolisesti niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia kieliä ja ymmärtäisivät toisiaan. Luku- ja kirjoitustaito on vaarassa, jos pyritään suuren maailman tapaan sulkemaan monikieliset ja sekakieliset ulkopuolelle järjettömillä puhtausopeilla. Ranskassa tämä on ollut yleisesti hyväksytty käytäntö niistä ajoista lähtien, kun munkeille alettiin opettaa latinaa.

Monikielisyys voi olla taakka, mutta on siinä ilonsa myös. Ymmärrän useampaa kieltä kuin osaan kirjoittaa tai puhua. Samalla osaan luoda sydämenkielelläni tekstiä, joka ei ole ainoastaan suomea vaan myös jotain paljon enemmän. Riippuu lukijan tottumuksista, meneekö teksti perille vai ei.



*svedupelle-viha on suomalaisen rasismin muoto, joka suuntautuu ruotsalaisia, suomenruotsalaisia ja muuten vain ruotsia puhuvia kohtaan, ja varsinkin, jos Leijonat ovat juuri hävinneet perivihollista vastaan. Tämä viha on hieman laantunut aikojen saatossa, mutta saattaa putkahdella esiin yhä keskustelussa ruotsinkielen opiskelun pakollisuudesta. Stadin slangin sanoista suuri osa juontaa juurensa ruotsinkielestä. Suomi nousi viralliseksi kieleksi vasta 1863. Helsingissä nämä kaksi kieltä sekoittuivat toisiinsa. Veikkaan, että stadin slangia kavahdetaan tästäkin syystä.