Luettu: The City of Brass, S.A. Chakraborty (2017)

Kirjailijan kotisivut

Kirja: The City of Brass (The Daevabad Trilogy #1)

Kirjailija: Shannon A. Chakraborty

Kustantamo: Harper Voyager

Julkaistu: 11/2017

Sivumäärä: 533 (kovakantinen)

Chakraborty osuu fantasiallaan tosiasioiden ytimeen 

Olin lukenut romaanista alle viidenneksen, kun aloin jo vilkuilla peloissani lukulaitteen alareunassa näkyvää prosenttilukua. En halunnut, että kirja päättyy ja samalla en kyennyt laskemaan sitä käsistäni. The City of Brass kuuluu niihin kirjoihin, joka seurasi minua kaikkialle, jopa vessaan (huh, nyt kun tämä on myönnetty...), ja joka ei jätä mieltäni rauhaan sivujen loputtua. 

The City of Brass on lajiltaan aavikkofantasiaa, joka kuitenkin sijoittuu reaalimaailmaan ja ajankohtaan jonnekin 1800-luvun alkuvuosille, jolloin Napoleon oli valloittanut Egyptin. Aavikkofantasialla tarkoitetaan Lähi-Itään tai aluetta historiallisesti ja/tai kulttuurisesti muistuttavaan fantasiamaailmaan sijoittuvaa spekulatiivisen fiktion tarinaa, jonka vaikutteet on kerätty mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat -satukokoelmasta.

Chakraborty on onnistunut kutomaan esikoiseensa jotain vielä enemmän. Hän on historianörtti, juuri sellainen, joka viihtyy valtavien homeisten hämähäkinsyömien ja skorpioninkakan täplittämien papyruskarttojen ja nahkakansieeposten parissa. The City of Brassin taustalla soivat sävelet kaukaisten maiden historiasta, monumenteista ja legendoista. 

Mutta siinäkään ei ole kaikki. Ja tässä on fantasian suurin voima: tarina on täysin rinnastettavissa tosimaailman ajankohtaisiin tapahtumiin. Chakrabortyn henkilöhahmovetoinen tarina kertoo uskonnollisesta fanaattiudesta, valtakamppailuista, vastarintaliikkeestä, rasismista, lojaaliudesta omaa heimoa ja perhettä kohtaan ja siitä kun tuo lojaalius joutuu koetukselle. Kirjaa lukee sen teemoista huolimatta kevyesti. Tarina ei laahaa missään vaiheessa. Päin vastoin se tempaisee mukaansa kuin ohi ravaava karavaani.

Tarina alkaa, kun noin parikymppinen Nahri, kairolainen huijari ja varas, kutsuu vahingossa esiin yli tuhatvuotiaan soturi-djinnin, Daran, joka ei halunnut palata ihmisten maailmaan. He pakenevat Kairosta ifrit-demonit kannoillaan, mitenkä muuten kuin lentävällä matolla. Nahrilla on kyky parantaa niin omat kuin muiden haavat ja sairaudet taianomaisesti. Silti hän on epäluuloinen, kun Dara kertoo olevansa eräänlainen entinen lampunhenki. Nahri yrittää sulatella tätä ja paljoa muutakin, mutta lopulta heidän pakomatkalleen osuu liian monta kummallisuutta ja epäluulot karisevat kuin itsestään. Hän ystävystyy henkiolennon kanssa ja heistä muodostuu eräänlainen taistelupari, joka uhkaa olla hieman enemmänkin. Tämän lisäksi Nahri haluaa tietää enemmän mysteerisestä menneisyydestään. Hän on orpo (tietenkin), omaa outoja kykyjä (yllättäen) ja pelkkä ihminen vai onko? (pelkkiä salaisuuksia koko tyttö!). 

Samaan aikaan Daevabadin kuningaskunnan nuorin prinssi Ali taiteilee veitsenterällä tilanteessa, jossa vaakalaudalla hänen oman päänsä lisäksi keikkuvat satojen, ehkä tuhansien sekarotuisten shafitien kohtalot. Ali on hyväsydäminen ja hieman lapsellinen niin uskossaan kuin tavassaan luottaa lähimpiinsä. Daevabadin taikakaupunki on jaettu kuuteen osaan, joita asuttavat eri djinn-heimot. Heimot elävät erillään, koska se on heidän tapansa ja heidät on siihen myös pakotettu erinäisten historiallisten tapahtumien ja uskomusten takia. Toisinaan, tosin, tämä pesäero ei täysin toteudu ja tuloksena syntyy lapsia, joita ei pitäisi olla olemassa. Ali yrittää auttaa näitä orpoja ja sekaantuu johonkin itseään suurempaan.

Daevabad on tarinan ydin. Se on kaupunki, joka on valloitettu kerta toisensa jälkeen. Uusi hallitsija on aina alistanut kaupunkilaiset omien uskomustensa ja tapojensa prässiin. Aikojen saatossa heimo kerrallaan on saanut kärsiä, jokainen vuorollaan. On syntynyt legendoja niin kuin vuosituhansien läpi kestäviä kaunoja. Soturit ovat sortuneet rikoksiin, kuninkaat valheisiin ja kansalaiset tekopyhyyteen. Kaupunki on sen historiansa summa ja kaikki mitä sen kaduilla tapahtuu juontaa juurensa menneisyydestä.  

Nahrin, Daran ja Alin tarinat kietoutuvat toisiinsa nuorten aikuisten kirjallisuudelle tyypillisessä kolmiodraamassa. Mietin hetken miksi kirja on luokiteltu aikuisten fantasiaksi eikä YA:ksi. Kirja on väkivaltainen, toisaalta myös hyvin satumainen, romanttinen, eikä siinä esiinny seksiä. Päähenkilöiden ikä on tainnut olla merkittävämmässä roolissa luokituksen kannalta kuin itse kirjan sisältö. Ja toisaalta, ehkä kustantamo on halunnut kirjalle laajemman lukijakunnan kuin vain YA-kirjojen fanit, joka sekään ei ole mikään pieni lukijakunta. Fantasian kentällä on se tietty oma hyvin segregoitunut faktio, joka ei lue YA:ta, ei vaikka aseella osoitettaisiin. Minusta on silmiäsiristävän mielenkiintoista huomata kuinka kustantamot kiertävät näitä muureja parilla sanavalinnalla.

Mutta takaisin itse kirjaan. The City of Brass häikäisi kerta toisensa jälkeen kerronnan nokkeluudella, henkilöhahmojen syvyydellä, juonen mutkikkuudella ja ihastuttavalla maailmalla, jonka Chakraborty tuo enemmän kuin elävänä lukijan aistien ihmeteltäväksi. Sen lisäksi kirjaa ei voi asettaa pöydälle miettimättä sen painavaa sanomaa rauhasta ja sen mahdottomuudesta, jos ihmiset (tai muut) eivät lakkaa vihaamasta, pelkäämästä ja sortamasta toisiaan. Jakautuneessa maailmassa valtaa pitävät joko syöksevät kokonaisia kansakuntia tuhoon tai yrittävät pelastaa ne kaikki tavalla tai toisella, keinoja kaihtamatta. 

Chakraborty ei tyydy helppoihin vastauksiin. Ensinnäkään hän ei sorru jakelemaan visioita siitä kuinka asiat voisivat olla paremmin. Hän yksinkertaisesti näyttää miksi ne ovat niin huonosti ja väärin kuin ovat. Hän ei myöskään etsi syyllisiä. Kaiken tämän tummuuden päällä hohtaa kuitenkin kirjailijan halu osoittaa kunniaa arabimaiden loistokkaalle historialle, tieteille, kulttuurille, kirjallisuudelle, kaikelle sille, joka voisi lopulta ehkä tuoda vakautta ja harmoniaa. 

Ennustan The City of Brassille kasoittain tunnustusta, ehdokkuuksia ja ensimmäisiä sijoja. Se ansaitsee niistä kaiken. Odotan trilogian toista osaa tietenkin kuin lentävää mattoa maanantai aamun ruuhkassa (sori, oli pakko). Valitettavasti The Kingdom of Copper ilmestyy vasta noin vuoden päästä tammikuussa 2019. 

Mitä kirjailijat tekevät, kun he eivät...

1. Julkaise?

Makaavat joogamatolla harjoittelemassa hengittämistä ja suunnittelevat kirjoittamista ja äkisti huomaavat olevansa kykenemättömiä hengittämään normaalisti, saatikka muutenkaan.

2. Kirjoita?

He etsivät uusia työnimiä projekteilleen.
Sopisiko "Viimeinen heijastus"? Ei. Sovimme jo että emme käytä sanaa heijastus. Entä "Läpi heijastusten"? Mitä minä juuri sanoin? No... "Mustat sirpaleet"? Ooh, sehän kuulostaa hyvältä. Katsotaan onko sen niminen kirja jo joskus julkaistu......diipadii. Ei! Mutta tuo musta on melko synkkä sana. Haluammeko todella käyttää näin synkkää sanaa nimessä? Mitä vikaa synkkyydessä on? Dark on nyt muodissa. Niin kai sitten. Voimmeko kuitenkin harkita muutakin. Tarinahan ei sinänsään ole synkkä. No... "Säteilevät sirpaleet"? Duuuh. Ei. Nope. En halua kanteen glitteriä myöskään. No, okei. Mietitään. Miten olisi "Haaleat heijastukset"?

3. Keksi hyvää työnimeä projektilleen?

He tilaavat uuden ratsastuspiiskan ja siirtyvät sen jälkeen kirjoittamaan.

4. Kykene kirjoittamaan sanaakaan, koska viime kerrasta on liian kauan ja koko tarina on ihan hukassa ja seinät kaatuvat päälle ja tuskan hiki nousee otsalle ja kissallakin on nälkä?

*rumpujen tärinää*
**vielä kovempaa rumpujen tärinää**
***ja vielä kov... (jostain lensi juuri kenkä)***

He kirjoittavat silti. Sanan kerrallaan. Siitä huolimatta, että se saa heidän silmänsä, sormensa ja korvansa vuotamaan verta. Kirjoittaminen on työtä ja työn teko ei aina ole hauskaa.

5. Mielestään (omastaan ja tietenkin myös koko maailman) osaa kirjoittaa?

He vetävä kaapista esiin joulupukin tuoman pehmoisen poropuvun, pukevat sen päälleen ja siirtyvät uudelleen koneen äärelle leveästi virnuillen tuijottamaan ruutua kaikesta huolimatta. Elämä on kovaa ja kirjoittaminen vielä enemmän. Jos voit valita, teet sen ehkä mieluummin pehmustetuissa olosuhteissa.

----------------------

Sarjassamme Kirjailija Prokrastinoi keskitymme ensi kerralla klemmareiden, kumilenksujen ja Mini-Pritt tuotteiden ominaisuuksiin. Luittehan jo edellisellä viikolla julkaistun postauksen kutomisesta ja vuorikiipeilyssä tarvittavista solmuista?

Luettu: Artemis, Andy Weir (2017)

Scifi-nörtiltä muille scifi-nörteille, ilman sen suurempia hötkyilyitä.

Artemis on hauska, nopealukuinen ja toimintatäyteinen tieteisseikkailu. Weir kirjoittaa konstailemattomasti viihdyttävää tekstiä. Kirjasta on tekeillä elokuva, joka varmasti tuo ruutuihin mukavan parituntisen toimintaräiskettä Kuun kevyen painovoiman ja avaruuden tyhjiön lisähöystein.

Kuu on taianomainen tapahtumapaikka. Kirjan alkupuoli kuluukin päähenkilön erikoisen arjen ja kuuasema Artemiksen kuvailussa. Lukija viedään turistikierrokselle mm. Apollo 11:n laskeutumispaikalle. Kaikesta paistaa kirjailijan rakkaus avaruuden valloituksen historiaan. Weir on luonut aidolle maistuvan ja haistuvan maailman, josta ei puutu jänniä tieteellisiä yksityiskohtia, erikokoisia ja näköisiä kuu-ukkeleita ja -akkeleita, paikallispolitiikkaa ja siihen kytkeytyvää laillista ja laitontakin toimintaa. Välit selvitellään nyrkein ja pahimmassa tapauksessa (todella pahan rikoksen tapahduttua) syyllinen karkotetaan Maahan.

Kirjan asetelma on herkullinen. Weir heittää läppää hersyvästi, hetkittäin jopa hämmentävästi. Juoni on yksinkertainen ja melko ennalta arvattava, mutta siitä huolimatta viihdyttävä. Kerronta on mutkatonta. Weir on ripotellut sekaan Jazzin ja tämän Maassa asuvan kirjekaverin Kelvinin välistä meilailuia lapsuusajoista aina tarinan nykyhetkeen asti. Ne luovat syvyyttä tarinaan ja sen päähenkilöön. Pätkät olivat mielestäni ehkä kirjan parasta antia.

Tartuin Artemikseen ilman ennakkoluuloja. En voi sanoa, että olisin pettynyt. Viihdyin sen parissa, vaikka hetkittäin pudistelinkin päätäni tyyliin "Ei näin." Mutta romaanihenkilöt ovat mitä ovat, usein kaukana todellisuudesta. En haluaisi myöskään nipottaa liikaa sillä Weir on sentään kirjoittanut tieteisseikkailulleen naispäähenkilön. Onhan näitä jo, mutta ei silti liikaa.

Artemiksessa ei ole suoranaista romanttista kuviota, vaikka seksistä ja ruumiinosista puhutaan jatkuvalla syötöllä. Jostain syystä Jazz painottaa koko ajan kuinka hän on kova paneskelemaan, mutta taitaa tyyppi puhua enemmän kuin varsinaisesti harrastaa. Aika rasittava tyyppi siis. Huomautan myös siitä epäkohdasta, että Jazzillamme ei ole yhtäkään naispuolista ystävää. Jep. Hänen hyvä kamunsa (mies) ryhtyi panemaan Jazzin poikaystävää ja Jazz pisti välit poikki kumpaankin sen takia. Jazzin ainut oikea ystävä on hänen tiedemieskamunsa, arkkinörtti, jota Jazz ei tietenkään pidä ystävänään ennen kuin tuo miekkonen pelastaa hänet monesta pulasta. Oudohko viha-rakkaussuhde lempipäähenkilöllämme on myös kuukaupungin kyttään Rudyyn. Rudy on isokokoinen lihaskimppu, väkivaltainen ja suorasanainen. Eräässä kohdassa Jazz vaipuu unelmoimaan Rudyn muskeleista ja ajaa väistämättä lukijat mitä kummallisimmille ja vaivaannuttavimmille sivuraitelle.

Onneksi Artemiksessa puhutaan paljon muustakin. Weir selostaa meille kuinka parituhatpäinen ihmislauma voi elää Kuussa ja pysyä elossa. Tieteelliset selostukset ovat uskottavia. Joku saattaisi pitää infodumppi-kohtia raskaina lukea, mutta minä avaruusintoilijana pidin niistä hyvin paljonkin. Avaruuden valloitus on aina kiinnostanut ja voisin hyvinkin kuvitella haluavani itsekin käydä Kuussa turistina, jos se vain olisi mahdollista, vaikka ei minulla siihen tietty olisi varaa.

Kuuhun lentäminen ja siellä asuminen maksavat ihan hitosti. Niin kuin oikeastikin. Siksi siellä ei kovin usein kukaan käykään. Tiedepiireissä hehkutellaan Mars-planeetan tutkimuksella ja silloin tällöin joku richfuck (Weirin ilmaisu) ilmoittelee, että toiselle planeetalla perustetaan siirtokunta joskus pian. Ihan ensin tosin, siirtokunta luultavammin perustetaan Kuuhun, jos minnekään. Artemis on uskottavan oloinen kuvaus siitä millainen tuo mahdollinen Kuu-city voisi olla. Tässä kirjassa on jotakin retroromanttista.

Sanon sen nyt suoraan, mutta Andy Weir on ollut melkoisen kuutamolla kirjoittaessaan Artemiksen päähahmoa Jasmina Basharaa.  Jazz on melko jatsaava nuori mimmi, joka ei kaihda keinoja selviytyäkseen elämän pienistä ja suurista vaikeuksista. Hän on nähnyt parempiakin aikoja, mutta muutaman surkean elämänvalinnan tuloksena Jazz sinnittelee Kuun ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kaupungin, Artemiksen, alipalkkaisena lähettinä, joka hengenpitimikseen harrastaa myös salakuljetusta. Jazz on niin sanotusti hyvä jätkä, vaikka mimmi nimittääkin itseään paskaksi tyypiksi. Tämä paskuus pitää tietenkin nähdä vain hyvänä puolena.

Andy Weir loi esikoiskirjassaan Yksin Marsissa yhden miehen armeijan, avaruuden MacGyverin, joka setvi hengissäpysymiskysymyksiä matikkapäällään tuosta noin, lukijaa hauskuuttaen. Artemiksen Jazz on tämän saman hahmotyypin kopio, mutta naisen nahoissa, ei-amerikkalaisine juurineen (Saudi Arabia). Tämä on virkistävää, vaikkakin hetkittäin hämmentävää. Kirjassa on kohtia, jotka saavat kulmakarvat kohoilemaan. Esimerkiksi kun Jazz vertaa kuukaupungin kupoleita naisen rintavarustukseen, ja sitten kysyy vielä lukijalta, että eikö olekin ihan sen näköistä.
Noh.
Weir kiittelee kirjan lopussa useampaa henkilöä (mm. äitiään) avusta naispuolisen päähenkilön kirjoittamisessa.
Sanotaan, että onneksi häntä on autettu, sillä jos Weir olisi luottanut vain omiin vaistoihinsa...

Suosittelen kirjaa kaikille kuuhulluille ja muillekin tiedenörpelöille.