 |
| Kuvituskuva Oodin portaikosta |
Istuin iltaa sohvalla. Luin Guillaume Apollinairen rakkauskirjeistä koottua teosta 'A mon petit Lou'. Sain siinä sivussa idean käsikirjoitukseen. Sillä ei ollut mitään tekemistä Apollinairen lemmenkipuilun kanssa. Pistin idean korvan taakse ajatellen, että kyllä se siellä pysyy tallessa.
Omassa kirjallisessa työssäni imen vaikutteita milloin mistäkin. Kun YA (young adult) alkaa puristaa aivoja, historiallinen romaani pelastaa. Inspiraatiokunnon ylläpito on hieman sama kuin hölkkääminen. Mitä enemmän harrastaa, sitä lujempaa juoksee. Tai jotain sinne päin.
Joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin kustannusmaailma tulee ja lyö jalat alta, oli sitten harjoitellut kuinka paljon tahansa. Mutta kunnon apollinairemaisesti hampaat irvessä, on parempi jatkaa suureen rakkauteen luottamista ja pitää toivoa yllä, vaikka Lou ei vastannut kuukausiin.
Kirjoittaja, kerran kirjailija, on hyväksynyt asemansa moninaisena kirja-aktivistina, jolle joka päiväinen 'leipä ja viini' ei olekaan vuosittainen kustannussopimus. On tyytyminen siihen itseensä ja oleelliseen keskittyminen. Kirjoittaminen palkitsee kaikesta huolimatta, niin kuin rakastuminenkin. Se on sielukasta, suoraan munaskuista kumpuavaa toimintaa, täysin järjetöntä tietenkin myös - suurimman osan aikaa - mutta minkäs teet.
Kirjoittajien ja kirjailijoiden facebook-ryhmässä Maija Marttinen (keksitty nimi) tuskaili onnetonta tilannettaan, jossa hän oli esikoisromaaninsa jälkeen intoa puhkuen kirjoittanut kirjalleen jatko-osan (ehkä parikin melkein), mutta kustantamo oli valitettavasti päättänyt olla kustantamatta esikoiselle jatkoa. Kyseessä oli iso ja tunnettu kustantamo, ja mielestäni kyseinen esikoinen oli saanut ihan hyvin huomiota medioissa, ehkei nyt ihan valtavasti, mutta paljon enemmän kuin pienkustantamoiden teoksille uskaltaisi edes toivoa.
Tilanne on kirjailijalle aina katastrofi. Kustantamolle tietenkin myös, jos kirja ei myy odotusten mukaisesti. Moni otti postaukseen kantaa kertoen, että onpas kummaa, ja sääli koska pidin kirjastasi ja toivoin sille jatkoa. Tai: en ole vielä ehtinyt kirjaasi lukemaan, mutta nyt aion sen heti lukea ja tehdä siitä arvion blogiini.
Tunsin suurta myötätuntoa Maijaa kohtaan, koska olin itse samassa käsikirjoitussuossa muutama vuosi sitten. Kielteinen kustannuspäätös kirvelee, mutta varsinkin hukkaan heitetty työmäärä. Kirjailija ei voi jäädä odottelemaan myyntilukuja, koska kun inspiraatio vie, ei vikinät auta. Kustannuspäällikkö oli pahoillaan, mutta samalla torui, koska olin lähtenyt 'niin hirveällä tohinalla tekemään jatkoa'.
Kirjoittaja, kerran kirjailija, on hyväksynyt asemansa moninaisena kirja-aktivistina, jolle joka päiväinen 'leipä ja viini' ei olekaan vuosittainen kustannussopimus. On tyytyminen siihen itseensä ja oleelliseen keskittyminen. Kirjoittaminen palkitsee kaikesta huolimatta, niin kuin rakastuminenkin. Se on sielukasta, suoraan munaskuista kumpuavaa toimintaa, täysin järjetöntä tietenkin myös - suurimman osan aikaa - mutta minkäs teet.
Kirjoittajien ja kirjailijoiden facebook-ryhmässä Maija Marttinen (keksitty nimi) tuskaili onnetonta tilannettaan, jossa hän oli esikoisromaaninsa jälkeen intoa puhkuen kirjoittanut kirjalleen jatko-osan (ehkä parikin melkein), mutta kustantamo oli valitettavasti päättänyt olla kustantamatta esikoiselle jatkoa. Kyseessä oli iso ja tunnettu kustantamo, ja mielestäni kyseinen esikoinen oli saanut ihan hyvin huomiota medioissa, ehkei nyt ihan valtavasti, mutta paljon enemmän kuin pienkustantamoiden teoksille uskaltaisi edes toivoa.
Tilanne on kirjailijalle aina katastrofi. Kustantamolle tietenkin myös, jos kirja ei myy odotusten mukaisesti. Moni otti postaukseen kantaa kertoen, että onpas kummaa, ja sääli koska pidin kirjastasi ja toivoin sille jatkoa. Tai: en ole vielä ehtinyt kirjaasi lukemaan, mutta nyt aion sen heti lukea ja tehdä siitä arvion blogiini.
Tunsin suurta myötätuntoa Maijaa kohtaan, koska olin itse samassa käsikirjoitussuossa muutama vuosi sitten. Kielteinen kustannuspäätös kirvelee, mutta varsinkin hukkaan heitetty työmäärä. Kirjailija ei voi jäädä odottelemaan myyntilukuja, koska kun inspiraatio vie, ei vikinät auta. Kustannuspäällikkö oli pahoillaan, mutta samalla torui, koska olin lähtenyt 'niin hirveällä tohinalla tekemään jatkoa'.
Vähemmästäkin traumatisoituu. Lohtua silti on, koska Maija sai hyvin nopeasti ryhmämarisemisen jälkeen kustannusopimuksen. Oliko siis fiksua marista, pitää hihassa valmiina yllätyskässäriä vai tuhertaa puuhakkaana jatko-osaa, jonka tulevaisuus oli yhtä epävarma kuin Yhdysvaltain presidentinvaalitulos? Minähän sanoin, että kirjoittaminen on järjetöntä, mutta oikea vastaus on kyllä, kyllä ja kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti