Äärettömyyksien laidalla

Kuunari Helena Tobago Cayssä

Hei taas ja svengaavaa alkanutta vuotta 2015!

Mary palasi Ranskaan, arkeen ja blogirintamalle suuren unelmansa toteuttamisesta. Nyt se on ohi ja hyvä niin. Mieltä lämmittänee vielä vuosien, jos ei loppuelämän, ajan Atlantin aalloilla koettujen elämysten muistokimara. Olen onnellinen että lähdin ja äärettömän kiitollinen Suomen Purjelaivasäätiölle, että pääsin reissuun. Helena on maailman hienoin paatti.

Hienoa matkassa oli myös seura. Muut matkalaiset edustivat värikästä valikoimaa suomalaisia ja ulkosuomalaisia mereen hurahtaneita ihmiskultia, joiden kanssa oli ilo jakaa kuukausi hyvinkin ahtaissa ja myös melkoisen hikisissä oloissa. Sain terästää ilmeisen tylsistynyttä suomeani suolaisessa kielikylvyssä ja samalla pääsin kartalle lukemattomien tähtikirkkaiden öiden aikana käytyjen enemmän tai vähemmän filosofisten keskustelujen myötä Nyky-Suomen poliittiskulttuuristaloudellisesta* tilanteesta.

Matka ei täysin vastannut kaikkia odotuksiani. Se ylitti ne sataviisikertaisesti. Vierailimme uskomattoman upeissa paikoissa, tutustuimme mitä yllättävimpiin kulttuureihin ja kansoihin, koimme maininkien voiman (mustelmat!!!), vedimme köyttä samaan suuntaan ja tahtiin... tarvitseeko jatkaa? Taisit ymmärtää, että kokemus oli ainutkertainen. Yhden ihmisen, äidin, naisen, Maryn, tasolla elämys oli paitsi hieno myös hetkittäin henkisesti rankka.

Leikkaapa itsesi kuukaudeksi irti melkein kaikesta tuntemastasi, ahda itsesi 26:n tuntemattoman kanssa verrattain pieneen alukseen, jota myös ihmiskokeeksi voisi kutsua, nuku hyvin vähän, aherra niin kannella kuin sen alla vuorokauden ympäri merivesisuihkun ja porkkanajauhelihalaatikon (?)voimin. Hetkittäin olo oli surkea. Sitten se taas kiehahti suureen riemuun, kun näin elämäni ensimmäisen oikean valaan. Joinain iltoina saatoin miettiä punkkani suhteellisessa rauhassa (kuuden hengen hytti, jossa tuskin on tilaa kahden ihmisen seistä samaan aikaan) korvatulpat korvilla kotona vartovaa perhettä, joita minun oli hirmuinen ikävä. Ja kun seuraavassa satamassa puhelin vihdoin löysi kenttää ja pääsin soittamaan heille, kuulin vain kannustuksia ja rohkaisuja. Kotijoukkojen panostus matkaani oli ehdottomasti se suurin ja tärkein. Valtavat kiitokset pojilleni siitä.

Opin paljon. Atlantti opettaa. Ihminen ei aina osaa arvostaa tarpeeksi sitä mikä on lähellä ja helposti saavutettavissa. Sen sijaan hän haikailee mahdottomien ja kaukaisten haaveiden perään ja saattaa jopa tyhmyyksissään päästä ne toteuttamaan, jos on tarpeeksi hullu. Lisätään siihen vielä roima annos omahyväistä ruoriketteryyttä ja satamassa nautittu rommipunssi ja on varmaa, ettei meri-ihminen edes osaa katua hulluuttaan. On ne regrette jamais les folies.

Mutta vain meri on ikuinen ja kaikki muu paitsi purjehdus turhaa.

Ohessa muutama kadekuva. Suomen Purjelaivasäätiön sivuilta voit varata oman hullutuksesi.

Kap Verde häämöttää

Kalastajakylän värejä

Valtameren kainalossa

Suunta kohti toista rantaa

Mainingilta toiselle

Jalka-Spa

Kaikki elämäni auringonlaskut.

Ja vihdoin palmut.

ja Karibian merirosvot?

Koti kuukauden.

Ja Se Suihku.

*en väitä etteikö suomenkielenhuoltoni olisi yhä vaiheessa