Lappi versus Aveyron

Tsahkaljärven retkeilyreitiltä

Paransimme luontosuhdettamme kuluneena kesänä vaeltamalla kahdessa eri maassa, hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kesäkuussa vein perillisen road-tripille Kilpisjärvelle kokemaan Lappia ja elokuussa koko perhe leireili Tarn-joen varrella Aveyronissa, Millaun kaupungin kupeessa.

Kumpikin kohde on wau-elementeiltään takuuvarma valinta, mutta Lappi veti silti pidemmän korren, kun mietittiin missä luonto oli upein, sielu lepäsi ja minne mieli tekevi uudelleen. Lappi tosin on ulkkareille hieman kaukana ja vaatii periaatteessa kaksi matkaa yhden sijaan. Kun yrittää tunkea kahteen viikkoon perheen, sukuloimiset, kaverit, riittävät löylyt ja lenkit ja Lapin matkan, huomaa äkkiä, etteivät päivät riitä. Lopputulos on melkoinen määrä lentelyä ja autolla ajelua paikasta toiseen.*

Reittimme kulki Rovaniemen lentokentältä lähimmän Lidl-kaupan kautta Leville, missä pysähdyimme syömään. Poro-tortillat jäivät reissun ainokaiseksi Lappi-ruoaksi, mutta tulipahan kokeiltua. Kahvi sentään maittoi kuskeille. Automaattivaihteistoon tottumattomana sain pienen IBS-mahanpurun, kun ykköskuskimme ja eräjorma-sisareni heitti ratin hoiteisiini. Hyvin se kuitenkin sujui, vaikka pelkääjänpaikalta välillä valitettiin vauhdin hitautta (keskinopeus 75 km/h: matkaa yli 500 km). Eräjorma-siskon Poro-kello äppistä näki missä oli viimeisen tunnin aikana poroja havaittu. Ilmeisesti varsinkin rekkakuskit lisäsivät spotteja, koska ne olivat todella tarkkoja ja suurin piirtein aina tiesimme missä poloja jolkottaa. Sen vain sanon, että poroja oli paljon liikkeellä, enkä yhtään kadu hidastelua. Sitä paitsi: meillä oli koko päivä, ilta ja yö aikaa ajaa, koska keskiyön aurinko on ihan loistava juttu.

Poro paskalla.

Valon määrään ei totu ihan heti, mutta matkailijalle se on hieno homma. Päivää riittää ja nukkua ei tee mieli. Vuorokauteen saa mahtumaan parikin vaelluslenkkiä ja keskiyön saunat sen päälle. Majapaikassa on hyvä olla pimennysverhot, koska muuten polla menee sekaisin.

Rovaniemeltä ajaa noin viidessä tunnissa Kilpisjärven rantaan. Kittilästä olisi lyhyempi matka, mutta en saanut sinne lentoja, mikä ei ollut huono juttu, koska halusin tehdä nimen omaan automatkan Lappiin (ilman kuitenkaan koko Suomen halki köröttelyä, koska mun vauhdilla...). Suosittelen vuokra-autoksi suhteellisen mukavaa kärryä, koska paikoittain tiet olivat kuoppaiset.

Lapin reissusta ei olisi tullut mitään ellen olisi löytänyt sopivaa mökkiä. Halusin mökin, enkä hotellia, mutta mökit vuokrataan yleensä viikoksi kerrallaan ja minulla oli käytössä vain 5 päivää. Ongelma ratkesi Airbnb:n avulla, minkä kautta löytyi maailman suloisin kelomökki ihan järven rannasta. Mökin norjalaisen omistajan kanssa kommunikointi sujui ongelmitta (olen meriolento ja puhun norjaa sujuvasti) ja key-boxin ansiosta saapumis- ja lähtemisajat eivät myöskään tuottaneet probleemeita.

Wabi sabi kohdallaan.

   

Kilpisjärvi sijaitsee niin ylhäällä Käsivarren kärjessä, että sitä pohjoisempana on vain Norja. Norjan Alppien (Kölivuoristo) lumihuiput nousevat horisontissa tummien tuntureiden takana. Kilpisjärvestä oli vasta jäät lähteneet ja vedet liplattivat tummina ja pohjattomina. Joku idiootti oli keksinyt, että siellä pitää käydä uimassa, mutta haaste hyytyi isovarpaan pakastumiseen. Siinä järven rannassa saunajäähyjä istuessa idiootin mieli rauhoittui ensimmäisen kerran sitten moneen vuoteen - ja se on iso juttu perushermostuneelle.

Mallan luonnonpuiston Kitsi-putous

Lappiin ei itse asiassa mennä, koska siellä on se luonto, vaan siksi, että siellä on enimmäkseen vain se luonto. Lappiin mennään pakoon muita ihmisolentoja ja niiden hömpötyksiä. Mallan luonnonpuiston polulla tapasimme jonkun verran kulkijoita, mutta suurimman osan matkaa tallustimme omassa rauhassamme. Siinä oli aikaa olla miettimättä mitään ja se tekee aivoille hyvää. Sitten kun mutkan takaa paljastui poroja vasoineen, kaivettiin kiikarit esiin ja tehtiin Attenboroughit. Ja samat, kun tunturilammen laineilta tunnistettiin kummallisia sorsia, jotka paljastuivat kaakkureiksi. Polun varresta tietenkin kuvattiin jokainen kukka ja muisteltiin peruskoulun biologian tunteja. Siitä olen kiitollinen, että koulussa sain opetella kasvien nimiä, vaikka en minä niitä enää muista, mutta tärkeintä olikin se luonnon ihmettely. Japanilaiset kutsuvat sitä wabi sabi:ksi.

Yksin keskellä ei mitään.

Kilpisjärven ympärillä on monenlaista vaellusreittiä joka makuun. Sakhaljärven rantaan kävelee luontokeskukselta puolessa tunnissa (2km), jos ihailee jokaista vaivaiskoivua ja juolukkaa. Saana-tunturin laelle kiipeää parissa tunnissa, jos pysähtyy kuolemaan vartin välein. Kitsi-putousta ihastelemaan on käveltävä vaihtelevassa maastossa useampi tunti evästaukoineen. Vastaan tulevilta retkeilijöiltä haastelimme, että useampien päivien telttareissuja oli tehty rinkat ja koirat selässä. Joka makuun löytyy elämystä.

Yksi Lapin suurista elämyksistä jäi meiltä kokematta: hyttyset. Reissumme ajoittui sopivasti hetkeen, jolloin ne eivät olleet vielä kuoriutuneet. Kevät oli ollut kylmä, tunturissa kuivaa tjms. Järjestelmällisesti jokainen henkilö, joka oli joskus Lapissa käynyt, ja jolle matkasuunnitelmistani kerroin, varoitti minua, että ne voivat pilata ilon. No, joskus minullakin on hieman onnea matkassa mukana ja en joutunut räkän uhriksi.

Kuningasrapua à la Norge

Norja vuonoineen sijaitsee Kilpisjärveltä kivenheiton päässä. Kesäkuun alkupuolella Norjan teillä suhasi jo paljon turismoja. Ajoimme Tromssaan (2h) missä pällistelimme valaanpyyntialuksia, risteilyturismoja, kummallista arktista arkkitehtuuria, jossa yhdistyy perinteinen puu ja myllypuromainen teräsbetoni, suurta siltaa ja söimme lähiruokaa. Perillinen teki ilmastolakon ravintolan portailla, kun huomasi että menuulla oli valasta. Olin ylpeä, mutta päädyimme kuitenkin syömään paikallisten suosimaan puljuun, koska toinen vaihtoehto olisi ollut multiamerikkalainen hamppariketju.

Viiden päivän automatka Lappiin sujui mielestäni todella hyvin. Meillä oli onnea matkassa säiden ja hyttysten suhteen. Vettä satoi pariin otteeseen, mutta vain kun olimme tien päällä. Saimme paistatella auringossa Saana-tunturin huipulla, missä eväiden syöminen kohmeisin sormin olisi ollut ikävää. Näimme ihan hitosti poroja ja Norjassa kotkan! Luonto oli juuri niin mieleenpainuvan kaunista ja rauhoittavaa kuin mitä toivoin ja odotin.

No entä sitten Aveyron?

Tarn-joki virtaa Cevennesin ylängön halki ja on kovertanut matkallaan kanjonin, jonka tyrskyissä kävimme melomassa. Jokilaakson törmillä rohkeat kävivät kiipeämässä 100-m reitin 'Hampaalle'. Jylhän kalliokylän huomissa maistelimme hurjan suolaista Roquefort-juustoa. Ranskassa matkustaminen on aina ilo vatsalle, mutta luonnonrauhaa on melko turha etsiä, kunnes löydät le coin secret eli salaisen mestan.

Salainen mesta, jossa uiminen oli kielletty (uimataidottomien takia) virtauksen takia, jotenka uimme. 

Aveyron on Ranskan takapuoli. Sinne on pitkä matka ja se on hieman syrjässä ja siellä ei ole paljoa mitään. Loistava paikka kaikin puolin. Paitsi että, meni Ranskassa minne tahansa (perähikiälle) on siellä elokuussa paljon turismoja. Se on ikävää, jos ei pidä ihmisistä. Paikan päällä auto on välttämättömyys, jotenka sinne on oli ajettava. Mietimme pyörien mukaan ottamista, mutta Aveyron ei ole Bretagne, eli tasamaata, vaan vuoristoa ja me emme ole olympiakunnossa. Pyörät jäivät kotiin. Paikasta toiseen liikkuminen oli hankalaa, koska tiet olivat kapeita ja kiemuraisia ja pitkiä. Vietimmekin paljon aikaa pelaamalla petankkia mobile-homen edustalla.

Kuvaajaa oksetti kiipeilijöiden puolesta.

Ranska on kiipeilijän paratiisi. Missä on vähänkin vuorta, löytyy kiipeilyreittejä ja oppaita ja paljon hikeä ja hyvää mieltä. Tällä kertaa en lähtenyt roikkumaan poikien mukana, koska pelkästään kiipeilysaitille pääseminen vei kaikki voimani. 'Tunne voimasi ja heikkoutesi', soi päässäni ja istuin kivellä valokuvaamassa hyvin tyytyväisenä päätöksestäni, kun kuuntelin poikieni perässä reitille lähteneen teinitytön kauhunhuutoja. Rakastan vuoria, mutta rajat minullakin. Sen sijaan olin tyytyväinen puolison ja perillisen urhoollisesta huiputuksesta. Toisten ilo on myös oma ilo.

Matkalla kohti "Hammasta".

Kiipeilyyn en suostunut, mutta tartuin melaan ja navigoimme Tarn-joen kanjonissa kaksikymmentä kilometriä. Se oli sopiva etäisyys. Ardèche-joen kolmikymppiä on hieman liikaa yhdelle päivälle. Tosin, lomalla on aikaa palautua. Tarn-joen maisemat olivat jylhät ja joelta nähden autiot. Olisin nauttinut hieman enemmän, jos reitillä ei olisi ollut niin paljon muita kanootteja, mutta silti päivä oli leppoisa ja tietenkin super-aurinkoinen. Melontaretkelle kannattaa ottaa mukaan ihan hitosti vettä, paljon ruokaa, pyyhkeet, vaihtovaatteet, aurinkolasit, hattu, aurinkorasvaa ja joko kissa tai koira mielen mukaan. Kanoottiin saa vesitiiviin tynnyrin. Vuokrauspuljuja löytyy joka puolelta. Aamulla minibussi vie joelle ja hakee iltapäivällä (tai illalla) väsyneet ja rapaiset melojat takaisin parkkiksen tuntumaan.

Hyönteisille omistettu museo Micropolis. Kuvissa Cicadanus Cicadas.

Melomisen traumoista parannuttua (auringonpolttamat ja rakkulat) on hyvä suunnata kulttuurikohteisiin. Kävimme piskuisen Ayssènes kylän hevoskastanja-museossa, missä opimme, että keskiajalla kastanjapuut olivat niin arvokkaita, että ne saattoivat olla osa morsiamen myötäjäisiä. Hevoskastanjoista tehtiin jauhoja ja jauhoista leipää. Hevoskastanjojen salojen tutustumisen lisäksi Millaun lähistöllä voi vierailla hyönteismuseossa, missä oli elävien mehiläisten pesä ja paljon kuolleita hyönteisiä. Kerrankin sain mahdollisuuden vertailla ampiaista ja mehiläistä lähietäisyydeltä ilman kylmiä väreitä ja opiskella niiden anatomioiden eroavaisuuksia. Mehiläinen on pienempi ja pörröisempi ja muutenkin symppiksemmän oloisempi. 

Tarn-joki ja kanjoni ja joku keskiaikainen kylä.

Kaiken keskellä virtaa joki. Oletteko koskaan huomanneet kuinka joessa kuntouiminen on kivempaa kuin altaassa. Joessa on tilaa, koska se on isompi ja sinne mahtuu enemmän porukkaa, mutta laajemmalle pinta-alalle ja uidessa voi tuntua paljon kivemmalta, kun ei kukaan ole tiellä. Retkeilymajapaikassamme ei ollut siis uima-allasta vaan joki, mikä oli virkistävää.

Vesiputous, mutta kuivuuden takia se oli vesinoro.

Eteläisen Ranskan pikkukivikeskiaikakylissä tulee helposti too much olo, koska kaikkea kaunista, söpöä, super-vanhaa ja mielenkiintoista on liikaa. Voisin vaellella tunteja kapeilla kujilla ja ihmetellä ovenkahvoja ja kolkuttimia . Onneksi Aveyronissa on myös vaellusreittejä, ettei mene liiasta söpöstä pilalle. Tarn-jokilaakso tarjoaa monenlaista reittiä, mutta me valitsimme vaikeimman, eli 'Korppikotkan kiepin'. Reitin pituus on vain 10 km, mutta korkeuseroa kertyy 480 m. Siinähän kipuat ja kapuat. Le Rozierin keskiaikaisesta pikkukylästä alkava reitti vie sienimäisten kalkkikivimuodostumien luokse korkeuksiin, missä seudulle uudelleen 'istutettu' korppikotkalauma liihottelee iltapäivän nousevissa ilmavirtauksissa.

Korppikotka-vaelluksen kohokohtia.

Polulla keskityin katselemaan maahan ja mihin jalkani asetan, koska mäki oli jyrkkä, mutta kun kuulin yläpuolelta ensimmäisen kerran siipien suhinaa ja valtaisa varjo pyyhkäisi ylitseni, kohotin katseeni ja näin kotkan kaartavan parin metrin päässä. Se oli melko ohos-elämys. Korppikotkat metsästettiin näiltä tienoilta kauan sitten, mutta laji on onnistuttu saamaan pesimään Cevennesin vuoristossa uudelleen. Jotkin asiat menevät maailmassa parempaan suuntaan, muistakaa se.

Kotkat lentää.

Suurin ero Lapissa ja Aveyronissa vaeltamisessa on ihmismäärä. Lapissa on todella tyhjää, niin tien päällä kuin vaellusreiteilläkin, verrattuna Ranskan touhuun. Minua alkoi ärsyttämään kotkareitillä jatkuva vastaantulijoiden moikkailu. Porukkaa ramppasi vastaan ihan koko ajan. Reitti on sentään melko hevon peessä, mutta silti sinne riittää jengiä. Omaa rauhaa löytyi, kun lähti reitiltä hieman sivuun, mutta siinä on tietty riskinä, että eksyy ja myös luonnon eroosio paikoissa, missä sen voi jättää rauhaan.

Pään päällä liihotti koko ajan joku. Hermostuttavaa.

Aveyronissa oli omat puolensa, kuten petankki, halpa viini ja haisevat juustot, mutta kohteena Kilpisjärvi jätti syvemmät jäljet. Olen ehkä liian tottunut Ranskaan ja se ei enää niin säväytä kuin joskus parikymmentä vuotta sitten, ja Lapin eksotiikka sopi juuri tähän kohtaan paremmin. Tai sitten minusta on tulossa erakko ja haluan paeta mahdollisimman kauas sivistyksestä.

Joen rauhaa. Vesi elementtinä on todella wabi sabi.

* Ilmastoahdistus mea-culpa:

Laskin mielessäni, että ekologisin vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin ja istuttaa kasvimaalle (jos sellainen olisi) tomaatteja, salaattia ja perunaa ja katsoa kun ne kasvavat. Lupaan tehdä sen eläkkeellä. Nyt oli paljon akuutimpaa päästä näyttämään Koti-Suomea puolisuomalaiselle perilliselle, joka ei ollut aiemmin Lapissa käynyt (enkä kyllä minäkään), joten en potenut Helsinkiin ja Rovaniemelle lentämällä matkustamisesta ahdistusta.

Varjoliitoa laventelipeltojen yllä

Neliveto vei oppilaat ylös. Alas oli tultava itse.

Kuka ei olisi joskus nähnyt unta lentämisestä? On asia uneksia ja toinen tehdä unelmasta totta. Tällä kertaa olin vain matkassa mukana (bunkrausvastaavana), kun perheen miehet kiipesivät vuorelle ja hyppäsivät sieltä alas. 

Varjoliitokoulun edustalla

Varjoliitäjät ovat Ranskassa yleinen näky vuoristossa ja meren rannalla. Värikkäät varjot, tai ranskaksi sanottuna purjeet, täyttävät toisinaan koko taivaan. Näitä hurjapäitä aikansa katseltuaan mieheni päätti aloittaa harrastuksen. Teini-ikäistä poikaamme ei tarvinnut houkutella kauan lähtemään mukaan. Minua sen sijaan puhuttiin ympäri hieman pidempään antamaan lupa touhulle. Olen lentänyt tandem-lennon ja pidin siitä todella paljon. Poikamme teki oman ensilentonsa kaksi vuotta sitten. Silloinkin se tuntui hieman hurjalta. Mietin pitkään uskaltaako 14-vuotiasta päästää varjoliitokouluun.

Siniset taivaat, paikallinen arkkitehtuuri ja luonto...aah.

Mies löysi sopivan koulun seudulta, missä olemme viettäneet lomia ennenkin. Mévouillon on piskuinen kyläpahanen keskellä ei mitään Hautes-Alpesin ja Drômen rajalla. Seudun parhain valtti on 300 päivää aurinkoa per vuosi. Lentämisen suhteen se on hyvä juttu: sääolosuhteet pysyvät optimaalisina ja huono ilma harvoin sotkee lentosuunnitelmia.

Täydellinen laskeutuminen keskelle polkua laventelipeltojen väliin.

Viiden päivän kurssilla on tietenkin hintansa, mutta meidän perheessä rahaa laitetaan mieluummin elämyksiin kuin muuhun. Alkeiskurssin hinta oli 560,00 euroa per henkilö ja siihen kuului opetus, varjo ja muut välineet ja kuljetukset vuorten päälle. Opetus alkoi joka aamu noin seitsemän maissa. Keskellä päivää oli useamman tunnin tauko ja illalla opetusta jatkettiin viidestä ilta yhdeksään. Lento-olosuhteet aloittelijoille olivat parhaat aamulla. Illalla usein tuuli joko liikaa tai ei tarpeeksi ja kahteen otteeseen lennot jouduttiin peruuttamaan, mutta kaiken kaikkiaan viiden päivän aikana oppilaat tekivät yli kymmenen 5-15 minuutin pitoista lentoa. Ensimmäisenä päivänä harjoiteltiin enimmäkseen vain varjon nostamista ilmaan.

Laventeli kukki tänä vuonna kesäkuun lopussa.
Peltojen ohi ajaessa autossa tuoksui aina hetken parfyymikaupalta.

Ryhmä koostui kolmesta ensikertalaisesta ja viidestä muusta jo hieman enemmän lentäneestä. Koulussa oli samaan aikaan edistyneiden ryhmä, jonka eniten lentänyt oli varjoliitänyt yli 80 tuntia, mutta silti tarvitsi vielä koulutusta. Tämä jos jokin kertoo minusta siitä, että varjoliitoa ei opita parissa päivässä. Siihen menee vuosia ja kursseja on käytävä läpi useampi. Varjoliitämistä ei voi oppia muuten kuin lentämällä ja paljon. Minulle ei selvinnut mihin tahtiin oppilas voi kehittyä itsenäiseksi. Luulen että se riippuu henkilöstä. Mieheni ja poikani aloittelijoiden ryhmässä oli yksi parikymppinen nuori, joka selvästi pelkäsi joka kerta lentoon lähtemistä ja usein hän päätti olla lentämättä illalla, koska oli siihen liian väsynyt. Luulen, että jännittäminen verotti hänen voimiaan enemmän kuin muilla.

Astropoika kuussa.

Poikaani ei pelottanut ollenkaan. Jopa siinä määrin, että hänen pelottomuutensa tuntui minusta pelottavalta. Silti katselin hänen lentojaan mieli rauhallisena. Oppilailla oli radioyhteys koko lennon ajan kahteen opettajaan. Toinen lähetti heidät matkaan vuoren päältä varmistaen alkulennon. Toinen opettajista ohjasi heitä laskeutumispaikalta. Jokainen liike oli radio-ohjattu. Hymyilin kuin Naantalin aurinko, kun näin poikani ensimmäisen lennon. Hän sen sijaan oli kuin kävisi lentelemässä huvikseen tuon tuostakin, normale.

Varjoliito ei ole pelkkää lentoa. Lennon jälkeen on pakattava varjo. Ensin on selvitettävä jokainen ohut pieni naru ja sen päälle viikattava valtava varjo pieneen reppuun. Kahdestaan pakkaaminen sujui nopeammin, mutta touhusta oli pystyttävä selviämään yksinkin. Pahinta oli se kun narut tarttuivat maassa oleviin kasveihin. Taisi varjon mukana joutua pakatuksi muutama heinäsirkkakin. Varjot ovat todella hintavia. Sen tähden niiden käsittelyssä oli oltava erityisen varovainen ja se onneton, joka laskeutui piikkipusikkoon sai opettajalta mojovat haukut.

Pinoon ja pussiin.

Mieheni kertoi, että lennon aikana ei oikein ehdi ihailla maisemia, koska sitä keskittyy niin paljon varjon liikkeisiin ja opettajan puheeseen, joka on taukoamatonta. Häntä jopa hieman harmitti se, että hän ei ehtinyt nauttia lennosta. Sitä hän joutui odottamaan viikon viimeiseen päivään asti, jolloin opettajat antoivat heidän lentää hieman pidempään. Silloin hän vihdoin tajusi, että hei minä lennän!

Oppilaat varjoineen odottamassa hyppyä tyhjään.

Varjoliito on vaarallinen laji. Loukkaantumisia ja kuolemaankin johtavia onnettomuuksia sattuu usein, kokeneillekin lentäjille. Vertaisin lajin vaarallisuutta vaikka ratsastukseen. Kumpikaan ei ole riskitöntä. Kurssilla lentäminen asiantuntevien opettajien kanssa on varmaan yhtä vaaratonta kuin tuntiponin selässä köpöttely. Silti nollariskiä ei ole. Tuuliolosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti. Tuntiponikin voi säikähtää jotain ja heittää ratsastajan päin puuta (minulle kävi näin ns. pommin varmalla ponilla: seurauksena kyynärpään murtuma). Suurin osa varjoliitäjien onnettomuuksista tapahtuu laskeutumisen aikana. Yleisin vamma taitaa olla nilkkasiteiden revähdys. Sen tähden varsinkin aloittelijoita ei päästetä lentämään, jos tuuliolosuhteet ovat muuta kuin optimaaliset.  

Siellä se menee ja ihan yksin.

Mieheni ja poikani lensivät koko kurssin ilmaan minkäänlaisia ongelmia. He olivat joka ilta hyvin väsyneitä, mutta onnellisia. Mieheni alkoi suunnittelemaan uutta kurssia ennen kuin tämä ensimmäinenkään oli loppu. Poika sanoi lähtevänsä ehdottomasti mukaan myös.

Lentäjäpoika.

Olen seurannut näitä poikia hurjiin paikkoihin vuorten rinteille, mutta lentämistä en ole koskaan kaivannut. Laskuvarjo- ja benji-hypyt olen jättänyt väliin vienosti hymyillen. Ei nyt, eikä koskaan, kiitos. Jokaisella omat hullutuksensa. Minulle riittää toisten lentojen ihailu. Ranskassa varjoliidon voi aloittaa 12-vuotiaasta alkaen. Se vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja kykyä keskittyä opetukseen. Toisinaan osa matkaa vuoren päälle taitettiin jalan, koska nelivedollakaan ei päästy pidemmäs ja varusteet oli tietenkin kannettava tuo matka ylös itse. Itse lentäminen vaati miehen kertoman mukaan eniten käsi- ja vatsalihasvoimia. Lentoon lähtiessä pitää voida juosta kovaa jonkun matkaa.

Ja takaisin maassa mallikkaasti.

Lentäminen laventelipeltojen yllä, yli 30 asteen lämmössä oli miehelleni yhden suuren haaveen toteutuminen. Hän sanoi, että heinäsirkkojen sirityksen kuulee yllättävän korkeallekin ennen laskeutumista. Vaikuttaa siltä, että tulevinakin kesinä suuntaamme näille pelloille kuuntelemaan niiden soidinta.

Koko kylä lentämässä.

Mévouillon'in haja-asustusta ympäröivä laakso on yhtä varjoliitoreittiä. Alla olevasta kuvasta näkyy osa mäistä (tai miksi näitä lentoonlähtönyppylöitä suomeksi nimitetään?). Varjoliito-opettaja Gildas osoitteli alla lentäviä varjoja eräs ilta ja kertoi, että tuolla menee kylän posteljooni, tuolla lihakauppias jne. Paikallisia maanviljelijöitä ei ilmeisesti häirinnyt ollenkaan se, että heidän pelloilleen tupsahteli porukkaa tuon tuostakin. Sen sijaan se lehmä-parka, jonka takapuoleen yksi epäonninen mässähti varjoineen kaikkineen, oli ehkä toista mieltä.

Provence Parapente -varjoliitokoulun sivut

Kuulin kilpailevan koulun opettajan huutelevan radioonsa englantia. Oletan näin ollen, että opetusta saa muillakin kielillä kuin ranskaksi. Paikan päälle pääsee helpoiten (ainoastaan) autolla. Lähin kv-lentokenttä on Marseille. Me asuimme läheisessä Montbrun-lès-Bains'in kylässä, jossa oli ruokakauppa, posti, kylpylä, ravintoloita ja juoksemiseen soveltuva puisto. Ajomatkaa Mévouillon'iin oli vartti. Itse Mévouillon'issa ei ollut oikein mitään muuta varjoliitokoulun ja laventelipeltojen lisäksi.


Nämä ovat omia havaintojani tästä lajista. En ole asiantuntija. Lisätietoja on parasta kysellä suoraan varjoliitoon keskittyneistä kouluista ja yhdistyksistä.

Unohtumaton vuosi (muutama vilkaisu menneisyyteen) osa 1 Atlantti

Yksi elämäni unohtumattomimmista kokemuksista päättyi vuosi sitten. Olin juuri viettänyt kuukauden Suomen purjelaivasäätiön koulupurjealus kuunari Helenalla. Meri on aina ollut osa minua ja elämääni, mutta nyt voin sanoa, että kannan kokonaista valtamerta sydämessäni ja suonissani virtaa, noh...pilssivesi...rommi....reggae.

Yksi kirjailijan pahimpia paheita on se, ettei hän lakkaa koskaan kirjoittamasta. Vaikka hän itse olisi täysi hologrammi univajeen ja loppumattomien laivaköökkivuorojen jäljiltä, ei hänen mielensä lakkaa koskaan imemestä itseensä ideoita, värejä ja värinöitä. Tein koko ylityksen taustatutkimusta, jota olen kuluneen vuoden aikana purkanut muodossa ja toisessa paperille. Yksi Helenan miehistönjäsenistä mainitsikin tervetulopuheessaan, että tästä alkaa melkoinen ihmiskoe. Oi, jos hän vain olisi tiennyt, että matkassa oli mukana fiktiivisiä haaksirikkoja, armottomia myrskyjä, epävakaita ihmismieliä ja murhia hautova tarinanikkari.

Mutta kaiken sen yllä taivas ja ympärillä meri.

Ja maissa odotti vieraiden maiden vieraita neuvoja.

Ja meri levitti ikuiset lakeutensa eteemme.

Ja laguunien jalokivisinessä nautimme lämmöstä ja uimme kilpikonnien kanssa.

Ja merirosvoja horisontissa...

Ja matka toisiin aikoihin.

Sadepilviäkin paratiisissa.

Kohti pitoneita....tältä ne näyttivät myos kaksisataa vuotta sitten, tosin myrskyssä niitä lähestyttiin vähemmän rennosti.

Hurricane hole, Marigot Bay ja paikallismenoa. Tänne rantautui mielellään, myrsky tai ei.

Ja taikahetki palmujen varjoissa.

Ja lopussa loppu ja Martinique ja Le Diamant. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta mieleni ei ole lakannut palaamasta näihin maisemiin kerta toisensa jälkeen, muistellen, mutta myös kirjoittaen.

Ansaittu hotelliaamiainen ei ole koskaan maistunut yhtä hyvälle. Ja tällä kertaa pöytä ei keikkunut joka suuntaan. Meidän maajalat sen sijaan vaappuivat vielä viikko rantautumisen jälkeen.

Hmmmph, unohtumaton elämys, toteutettu unelma. Se oli kaiken sen unettomuuden arvoista. Vielä toisinaan herään tunteeseen, että sängyn tilalla on kallistunut punkka, josta olen melkein putoamassa, kuulen merenkuohut laipion takaa ja valmistaudun apinahyppäämään hytin lattialle tavarasekamelskaan, jonottamaan vessaan ja etsimään pelastusliivejä ja vesipulloa pimeässä, mutta onnellisena, koska kannella odottaa maailman kirkkain tähtitaivas ja oma vahtiporukka, jonka yö-vahtivitsejä jään kaipaamaan. Meri-ihmiset ovat omanlaisensa laji, parempaa on vaikea löytää, ainakaan maan päältä.

Ja pian alkava vuosi 2015 toisi mukanaan pari muuta unelmaa toteutettavaksi.

#touchedbythegrace

Äärettömyyksien laidalla

Kuunari Helena Tobago Cayssä

Hei taas ja svengaavaa alkanutta vuotta 2015!

Mary palasi Ranskaan, arkeen ja blogirintamalle suuren unelmansa toteuttamisesta. Nyt se on ohi ja hyvä niin. Mieltä lämmittänee vielä vuosien, jos ei loppuelämän, ajan Atlantin aalloilla koettujen elämysten muistokimara. Olen onnellinen että lähdin ja äärettömän kiitollinen Suomen Purjelaivasäätiölle, että pääsin reissuun. Helena on maailman hienoin paatti.

Hienoa matkassa oli myös seura. Muut matkalaiset edustivat värikästä valikoimaa suomalaisia ja ulkosuomalaisia mereen hurahtaneita ihmiskultia, joiden kanssa oli ilo jakaa kuukausi hyvinkin ahtaissa ja myös melkoisen hikisissä oloissa. Sain terästää ilmeisen tylsistynyttä suomeani suolaisessa kielikylvyssä ja samalla pääsin kartalle lukemattomien tähtikirkkaiden öiden aikana käytyjen enemmän tai vähemmän filosofisten keskustelujen myötä Nyky-Suomen poliittiskulttuuristaloudellisesta* tilanteesta.

Matka ei täysin vastannut kaikkia odotuksiani. Se ylitti ne sataviisikertaisesti. Vierailimme uskomattoman upeissa paikoissa, tutustuimme mitä yllättävimpiin kulttuureihin ja kansoihin, koimme maininkien voiman (mustelmat!!!), vedimme köyttä samaan suuntaan ja tahtiin... tarvitseeko jatkaa? Taisit ymmärtää, että kokemus oli ainutkertainen. Yhden ihmisen, äidin, naisen, Maryn, tasolla elämys oli paitsi hieno myös hetkittäin henkisesti rankka.

Leikkaapa itsesi kuukaudeksi irti melkein kaikesta tuntemastasi, ahda itsesi 26:n tuntemattoman kanssa verrattain pieneen alukseen, jota myös ihmiskokeeksi voisi kutsua, nuku hyvin vähän, aherra niin kannella kuin sen alla vuorokauden ympäri merivesisuihkun ja porkkanajauhelihalaatikon (?)voimin. Hetkittäin olo oli surkea. Sitten se taas kiehahti suureen riemuun, kun näin elämäni ensimmäisen oikean valaan. Joinain iltoina saatoin miettiä punkkani suhteellisessa rauhassa (kuuden hengen hytti, jossa tuskin on tilaa kahden ihmisen seistä samaan aikaan) korvatulpat korvilla kotona vartovaa perhettä, joita minun oli hirmuinen ikävä. Ja kun seuraavassa satamassa puhelin vihdoin löysi kenttää ja pääsin soittamaan heille, kuulin vain kannustuksia ja rohkaisuja. Kotijoukkojen panostus matkaani oli ehdottomasti se suurin ja tärkein. Valtavat kiitokset pojilleni siitä.

Opin paljon. Atlantti opettaa. Ihminen ei aina osaa arvostaa tarpeeksi sitä mikä on lähellä ja helposti saavutettavissa. Sen sijaan hän haikailee mahdottomien ja kaukaisten haaveiden perään ja saattaa jopa tyhmyyksissään päästä ne toteuttamaan, jos on tarpeeksi hullu. Lisätään siihen vielä roima annos omahyväistä ruoriketteryyttä ja satamassa nautittu rommipunssi ja on varmaa, ettei meri-ihminen edes osaa katua hulluuttaan. On ne regrette jamais les folies.

Mutta vain meri on ikuinen ja kaikki muu paitsi purjehdus turhaa.

Ohessa muutama kadekuva. Suomen Purjelaivasäätiön sivuilta voit varata oman hullutuksesi.

Kap Verde häämöttää

Kalastajakylän värejä

Valtameren kainalossa

Suunta kohti toista rantaa

Mainingilta toiselle

Jalka-Spa

Kaikki elämäni auringonlaskut.

Ja vihdoin palmut.

ja Karibian merirosvot?

Koti kuukauden.

Ja Se Suihku.

*en väitä etteikö suomenkielenhuoltoni olisi yhä vaiheessa