Normandiani toivottaa hyvää Juhannusta

Kun ei hetkeen satanut

Kesästä ei Normandiassa ole toistaiseksi nähty kuin pieniä vilauksia. Eipä tuo ole haitannut. Työviikot soljuvat nopeammin, kun ulkona on surkea ilma. Myös kirjoitushommat etenevät viikonloppuisin, koska ei tarvitse mönkiä pihalla puutarhaa huoltamassa.

Tänään vietetään vuoden pisintä päivää ja sen kunniaksi otin eilen kuvan Normandian pimenevästä illasta. Lähden pian ihmettelemään Pohjolan yötöntä yötä. Kuuntelemaan laineiden liplatusta ja ihailemaan herkkää suvea. Toivotan näin ollen hyvää Juhannusta, kesää ja lomaa itse kullekin. Olkaa kilttejä, joogatkaa, juokaa teetä, lukekaa kirjoja, juoskaa, jumpatkaa, kerätkää voimia, tehkää ei mitään.

Vedenpaisumus ja työnilo

Onko tuo aurinko?

Normandia ei sittenkään uponnut, vaikka viime viikon rankkasateet sitä antoivat odottaa. Kellarin vedenpaisumuskin jäi vain senttiin ja yhden illan kuivaushommiin. Nyt taas paistaa. Louvrekin ilmoitti avaavansa huomenna ovensa uudelleen yleisölle. Elämä jatkuu.

Toisenlainen paisumus on meneillään kirjoitushommien saralla. Uuden käsikirjoituksen sanamäärä on kasvanut taaperosta varhaisteiniin ja katselen sen kehittymistä tyytyväisesti myhäillen. Vielä en huuda katolla hurraata, sillä suurin urakka on vasta edessä. Vaikea keskikohta on taitettava ja loppu vielä antaa odottaa selkeytymistään.

Olen päässyt ylipäätään kirjoittamisen kanssa sopuun. Vielä pari kuukautta takaperin kiristelin hampaita ja puristelin nyrkkejä taskuissa. Ei tuntunut kivalta. Epävarmuus pukkasi esiin joka sanan, sivun ja lauseen kohdalla. "Onko tässä mitään järkeä?" tuli kysyttyä taas joka armoitettu kirjoituspäivä. Mutta jäärä puskee ja tarina paisuu.

Minähän en ole koskaan osallistunut minkäänlaiseen kirjoituskoulutukseen. En sano tätä mitenkään ylpeillen. Mutta sanon silti. Sen sijaan olen lukenut muiden kirjailijoiden kirjoitusoppaita, artikkeleita ja blogeja senkin edestä. Ja luen myös muiden kirjoja! Fiktion kirjoittamista ei opi noin vain. Ensinnäkin on kirjoitettava. Tämä on laji, jonka oppii vain tekemällä. Ja kirjoittanut olen, paljon huonoa ja toivottavasti myös sitä vähemmän huonoa. Teoriasta on hyötyä, mutta sekään ei yksin riitä. Yhden kirjan julkaisseena olen oppinut ainakin luulemaan vähemmän. Teen asiat ehkä hieman takaperin. Aloitan Ö:stä tai Z:sta.

Juuri nyt teksti luistaa. Veistelen maailmaan sanaisesta arkustani lauseenlastuja kuin maaemo saaria Turun edustalle. Se tuntuu hyvältä. Sen lisäksi mutustelen käsikirjoitusta kaikki oppimani mielessä, tarkastelen sitä teorian valossa, ja totean yhä useammin, että olen ymmärtänyt oleellisen. Kirjoitan tarinaa muille, en ainoastaan itselleni. Se ei ole helppoa, mutta tekemisen ilon olen jälleen löytänyt.

Toivotan kaikille kirjoittavaisille ja luovan alan tekijöille sinnikkyyttä, perslihaskuntoa ja paljon sateisia kesäpäiviä! Vaikka vastoinkäymiset upottaa, ei auta kuin pumpata vaaleanpunainen uimarengas, maalata siihen sateenkaaria ja yksisarvinen ja kauhoa.