Luettu: A darker shade of magic, V.E. Schwab

Tor.com

A darker shade of magic ( Shades of Magic -sarjan 1. osa)
Ilmestymisvuosi: 02/2015
Titanbooks 


Se harvinaislaatuinen hetki, kun rakastun kirjaan ensisilmäyksellä, on tapahtunut. Victoria (V.E.) Schwab on nero. Luin A darker shade of magic'in viime viikolla ja nyt menossa on jo kolmas hänen kirjojaan.

Hykerrän ja kehrään. Ja lisää on luvassa, koska sarja jatkuu ja V.E. Schwab (jossain vaiheessa kirjoitan tämän nimen väärin) on vasta 29-v. ja hän on hyvin tuottelias kirjailija.

A darker shade of magic kertoo kahden nuoren aikuisen tarinaa ei yhdessä vaan neljässä eri Lontoossa. Punaisen, Harmaan, Valkoisen ja Mustan Lontoon välillä on ovia, joiden kautta voi kulkea jos kuuluu hyvin voimakkaaseen loihtijoiden rotuun. Kell on yksi kahdesta viimeisestä antari'sta. Hän kuuluu Punaisen Lontoon hallitsijaperheeseen tai melkein. Hän pitää kruununprinssi Rhy'tä veljenään, vaikkeivat he olekaan verisukulaisia. Kell on hieman kyllästynyt elämäänsä palatsissa ja viettääkin mieluiten aikaansa seikkaillen toisissa Lontoissa, minne hän usein vie viestejä kuninkaalta ja kuningattarelta. Virallisen toimensa lisäksi Kell vie toisinaan salaa pieniä tavaroita ulottuvuudesta toiseen. Tällainen salakuljetus maailmojen välillä on täysin laitonta ja siitä seuraa yleensä vakava rangaistus, mutta Kell luottaa sokeasti kykyihinsä.

Valkoisen Lontoon viestinviejä on myös antari, se toinen jäljellä oleva. Holland on aivan toista maata kuin Kell ja sankarimme saakin pian huomata, että kuningaskuntien välisen lähetin toimi ei ole täysin vaaratonta, kun pimeät voimat kerääntyvät. Eräs onneton ilta taskuvaras Delilah (Lila) Bard tyhjentää Kell'in taskut ja vie kummallisen mustaa taikaa uhkuvan kiven mukanaan. Seikkailu alkaa ja Kell ja Lila saavat juosta henkensä edestä.

V.E. Schwab on taikonut aivan uskomattoman ihastuttavat ihmiset kirjaansa. Ei heitä voi kutsua henkilöhahmoiksi, koska niin todentuntuisia ja rakastettavia he ovat. Kell on itsetietoinen, helposti mököttävä ja voimiinsa loputtomasti luottava nuori mies, jonka hermoja Lila kiristää mutkattomalla kielenkäytöllään ja helposti henkensä likoon heittävällä toiminnallaan. Yhdessä he ovat taistelupari vailla vertaa ja lukija ei odota muuta kuin että he tajuavat olevansa auttamattomasti....enpäs kerro muuta. Sähäkkää ja veitsenterävää naljailua, tajunnan räjäyttävää maailmanrakennusta ja paljon, hyvin paljon, taikaa, verta ja kyyneliä. Tarvitseeko tyttö muuta? (Hyvän veitsen, sanoisi Lila.)

Minusta kirjan kansi on erityisen onnistunut. Voit lukea täältä kuinka siihen päädyttiin. Eikö olekin mielenkiintoista kuinka monesta ja hyvin erilaisesta vaihtoehdosta lähdettiin liikkeelle? Toki on otettava huomioon, että kustantamolla on varaa tähän ja kirjasta julkaistaan monta eri kantta sen mukaan mihin sitä myydään ja missä formaatissa.

Eli pidin äärettömästi ja luin toisen osan samaan putkeen. Valitettavasti kolmas osa julkaistaan vasta ensi vuonna (2017). Sitä odotellessa tartuin tänä vuonna ilmestyneeseen nuortenromaaniin This savage song. Olen fani.


V.E. Schwab'in kotisivut
Hän on myös ahkera twiittaaja.

Même pas mal eli taas on roikuttu vuorenrinteillä

Maisema ansaitaan hiellä, verellä ja sisulla.
No okei, verta ei vuodatettu, mutta hikeä kyllä senkin edestä.

Jos sinulla on korkeanpaikankammo, jätä lukeminen tähän ja siirry kirjasuosituksiin tai muihin vähemmän verenpainetta nostattaviin teksteihin. Muuten tervetuloa matkalle roikkumaan eteläisten Alppien rinteille. Rakastan tätä seutua, koska se on sekoitus Provencea ja korkeaa vuoristoa. Sirkat sirittävät, vaellusreitin varrella tuoksuu laventeli ja aurinko porottaa 300 päivää vuodessa sinistäkin sinisemmältä taivaalta. 

Les Hautes Alpes on erinomaista aluetta vuoristoaktiviteettien harrastamiseen. Ja kun puhun harrastamisesta, tosiaan tarkoitan perheen kesken tehdyistä kivoista urheilullisista aktiviteeteistä, missä ei edes yritetä olla kaikkitietäviä tosikiipeilijöitä. Olen aloittelija. Otin ensimmäisen kiipeilytuntini luonnonseinämällä viime vuonna. 

Tänä kesänä puimme jälleen turvavaljaat päälle ja lähdimme kiipeämään jo viime vuodelta tutun oppaan Nicolas'n kanssa, joka vei meidät kokeilemaan uutta seinämää, hieman vaikeampaa kuin edellisellä kerralla.    

Köydet valmiina kiipeilijöitä odottamassa.

Aurinko porotti jo aamutuimaan, kun saavuimme seinämälle, jolle Nicolas oli käynyt laittamassa varmistusköydet valmiiksi. Välinetarkistuksen ja niiden käytön kertauksen jälkeen pääsimme jokainen yrittämään ensimmäistä reittiä. Niitä oli viisi yhteensä. Neljä perusreittiä eri vaikeusasteilla ja yksi muita pidempi, jota Nicolas nimitti "jo vähän enemmän oikeaksi kiipeilyreitiksi" asiaan kuuluvan silmäniskun saattelemana. Viime vuoden kokemus oli opettanut, että toimeen on parasta tarttua odottelematta. Se ei siitä muutu helpommaksi. Jännitin hivenen etukäteen, koska viime vuonna sain pari hyperventilointikohtausta korkeanpaikankammon takia.

Varmistamassa, ettei perijä putoa.

Niinpä annoin pojan kiivetä ensin ja otin itse varmistajan roolin. Valitettavasti poika kiipesi ylös niin nopeasti ja tuli alas vielä nopeammin, että jouduin itse myös tositoimiin. Hengitä syvään, venyttele kädet ja menoksi. Alku oli helppo, sitten noin puolivälissä kädensijat vain katosivat. Haparoin seinämää sieltä ja täältä enkä löytänyt mitään, paitsi tuon pystysuoran halkeaman. Ai, juu siitähän saa kiinni. kun laitta kädet tälleen päällekkäin ja kiskoo ja sitten ne jalansijat taas... Kiipeäminen on melkoista hetkessä elämistä. On keskityttävä, koska muuten, no on parasta toivoa, että varmistusköysi on kireällä.

Alhaalla siintää Orpierren kylä.

Pääsin ylös askel ja sormenvenytys kerrallaan. Se oli sen väärti. Sain kiivettyä neljä reittiä. Niistä yksi oli oikeasti hauisvoimieni rajoilla, ja kun opas huutaa alhaalta, että kädensijoja ei siinä kohtaa ole, sinun pitää vain mennä jalkavoimin.... No, mielesi tekevi laittaa sormi suuhun. Mutta tällä kertaa luotin enemmän varusteisiin, pyysin poikaa auttamaan pikkasen köydellä ja menin sitten vain niillä varpailla ylös jotenkin. Minulla oli enemmän voimaa käsivarsissa ja jaloissa ja kiipeäminen sujui helpommin senkin ansiosta. Viime vuonna tajusin, etten ole fyysisesti tarpeeksi vahva seinäkiipeilyyn ja se henkinen kantti ei ollut aina samaa mieltä sekään.

Reitti tehty! Wazaaaaa!!!

Vuoden kuntoilu ja voimaharjoittelu auttoi minut ylös asti tänä vuonna. Oli se jotakin se tunne, kun olin päässyt reitin tappiin asti ja katselin maisemaa. Vuosi sitten vapisin kauhusta ja tulin alas niin nopeasti kun pystyin. Pelko oli nyt tiessään ja mietin mahtaisinko jaksaa yrittää viimeistä ja vaikeinta reittiä.

No minun ei annettu päättää, koska Nicolas sanoi, että nyt pillit pussiin. Ollaan kaikki ansaittu lounas! Ranskalaiset aina ajattelevat vain ruokaa, mutisin partaani ja salaa olin tyytyväinen oppaan väliintuloon, koska en usko, että olisin jaksanut kiivetä viimeistä reittiä ylös asti. Siinä olisi vain mennyt aikaa hukkaan ja olisin saattanut jopa loukata itseni tai vähintäänkin naarmuttaa tyytyväisyyttään hohtavat luulot omista kyvyistäni.

Kiipeily on hauskaa, mutta on osattava myös lopettaa ajoissa ennen kuin sattuu, tai ainakin näin aloittelijan. Sen sijaan olin pirun ylpeä pojastani, joka uskalsi ja jaksoi tehdä kaikki viisi reittiä.

Vähän selkeämpi kädensija. Saint Julienin via ferrata, Les Baronnies.

Kiipeilyä on monenlaista. Seinämällä köyden varassa roikkuminen ja olemattomien kädensijojen etsiminen on omanlaisensa hauska, mutta pidän myös erityisesti via ferratoista. Ne ovat kiipeilyreittejä, joihin on asennettu turvallinen rata, missä kulkee varmistusvaijeri ja käden- ja jalansijat ovat ainakin suurimmaksi osaksi tehty raudasta.

Seuraavaksi tuonne ylös, aivan ylös. Plääh.

Kokeilimme uutta via ferrataa, kun seudulla sellaisia kerran on useampi. Via Ferratoja on montaa eri vaikeustasoa ja samassakin paikassa on yleensä lasten rata, aloittelijoiden rata (vihreä), harrastajien rata (punainen) ja hurjapäiden rata (musta). Värikoodit menevät hiihtorinteiden tapaan. Ranskassa käytetään myös kirjainkoodeja D ja TD eli Difficile ja Très Difficile. Minusta ihan ensimmäiselle via ferratalleen on hyvä lähteä oppaan kanssa ihan jo varusteiden käytön opettelun takia. Toki jos kiipeilyvarusteet ovat tuttuja ja osaat laskea vaijeria pitkin pylpyrän avulla, niin why not, mutta muuten opas on ehdoton.

La coriace eli the tough one. Meidän reitti.

Meillä on jo muutama via ferrata koeajettuna, jokainen muistoissa omine huimine kohtineen. Tänä vuonna iskimme turvaliinamme kiinni Les Baronnies kylän yllä nousevaan Saint Julienin via ferrataan. Vuokrasimme varusteet kylän keskustan urheilukaupasta (niitä on vain yksi) ja ajoimme sen jälkeen vuorenrinnettä ylös parkkipaikalle. Jokaisella radalla on oma parkkis, joiden sijainnit on hyvä tarkistaa kartasta, että palaa oikealle parkkikselle reitin suoritettuaan. Valitsimme punaisen reitin, koska se sopii parhaiten meidän perheelle. Isä kiipeäisi vaikka Mont Blancille, jos häntä kuuntelee. Itse tiedän, että punainen menee, mutta mustaa minun ei tarvitse vielä kokeilla ja poikamme on suurin piirtein yhtä näppärä kuin minä (13-v) eli reitti valitaan sen mukaan, mitä porukan hitain ja heikoin pystyy kiipeämään.

Saint Julienin via ferratalle noustaan rinnettä serpentiininä nousevaa vaellusreittiä pitkin. Parkkipaikalta kesti nousta reitin alkupisteeseen n. tunti. Yhteensä koko riemu kesti siis noin kolme ja puoli tuntia. Alas tulee nopeammin. Peruskunnon on syytä olla riittävä, että jaksaa urheilla kovassa kuumuudessa.

Mitä isot edellä...

Via ferratalle on otettava mukaan selkäreppu, jonne pullo vettä per nassu. Aurinkolasit voi jättää kotiin. Ei niitä maisemia ehdi ihailla kuin ylhäällä maalissa ja sitten onkin jo ilta yleensä, ainakin mitä meidän kiipeilyihin tulee....hitaita tai jotakin. Suosittelen ottamaan mukaa myös jotain pientä naposteltavaa äkkipikanälän varalta kuten joku helppo tuubista imettävä kompotti, keksi, hedelmä, joka nostaa verensokeritasot ylös. Via ferrata on jatkuvaa itsensä ylös hilaamista, mikä vie nopeasti voimat käsivarsista ja saa jalat kramppaamaan, jollei juo tarpeeksi ja naukkaa hiukopalan siihen sopivassa paikassa. Sellaisia ei välttämättä ole reitillä montaa, mutta taukoa on hyvä pitää aina kun siihen on mahdollisuus.

Selfie-tauko poikien etenemistä odotellessa. 

Via ferratalle ei kannata lähteä heti jonkun toisen porukan perään. Pahinta via ferratalla on nimittäin jonottaminen, ja jos se kestää koko reitin pituuden, olet todella turhautunut ja entistä väsyneempi lopussa. Kaikki ovat väsyneitä lopussa. Kädet tärisevät voimankoitoksesta ja jatkuvasta turvaliinojen siirtelystä vaijerilta toiselle. Paikallaan roikkuminen on todella raskasta ja sitä kannattaa välttää, jos mahdollista. Toki kokeneempi osaa asettua missä tahansa sellaiseen asentoon, ettei kädet rasitu, mutta kuitenkin. Eniten porukkaa on via ferratoilla aamuisin. Mikähän siinä on, että ihmiset haluat tahdoin ehdoin nousta lomilla aikaisin.... no comprende. Me suosimme myöhäistä iltapäivää, jolloin radalla ei ole ketään meidän lisäksi. Saamme rauhassa yodlata ja edetä omaan tahtiin. Paitsi sitten kun huomaamme, että urheilukauppa, josta vuokrasimme välineet, menee kiinni kohta ja sinne pitää soittaa, että tiedämme kuinka palautamme varusteet. Ja puhelin on minulla repussa ja olemme juuri kohdassa, missä on mahdotonta ottaa reppu selästä ja soittaa puhelu.

Sitten mennään vaijeria pitkin.

Huudan miehelle naama punaisena ja kädet täristen, että soita kuule itse! No ei siinä oikein ole muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä mission impossible naiseksi. Kiilaan itseni kahden seinämän väliin selkä toista ja toinen jalka toista vasten. Hivutan repun selästä hiiiiitaaaaasti, koska jos pudotan sen.... Avaan pienen etutaskun ja rukoilen, ettei kaikki tipu sen sisältä. Otan puhelimen. Suljen taskus hitaaasti. Hengähdän syvään. Etsin numeron. Missä se nyt olikaan. Hitto. Eikun tuo. Toisessa päässä alkaa soida. Nainen vastaa. Selitän tilanteen ja koitan saada hymyä ääneen. Nainen alkaa plärätä jotain papereita. Hän ei löydä. Yritän parantaa asentoani. Nainen plärää. Mikä olikaan nimi? Dee niin kuin Daavid, Aaa niin kuin Aasi, Änn niin kuin nopeasti nyt! Joo löytyi. Ei hätää. Putiikki on auki tänään myöhempään. Kaikki hyvin. Onko via ferratalla kivaa? Joo tosi kivaa. Hei hei.

Perillä, vaikka emme sitä vielä tienneet.

Soittelut soitettuamme jännite laskee ja matkamme jatkuu kukin omaan kiipeilyyn keskittyen. Aistin, että poika alkaa olla jo väsynyt ja ehdotan taukoa heti kun se on mahdollista. Mutkan takaa sellainen paikka tuleekin eteen. Olemme korkealla. Katselen maisemaa ja totean, että hei olemme muuten huipulla. Onko via ferrata nyt ohi? Mies sanoo, ettei tiedä, mutta että vaijeri kyllä jatkuu vielä tuonne mutkan taakse. Ehkä se menee tuonne toiselle kielekkeelle tuolla. Katselemme hetken ja toteamme, että taitaa reitti vielä jatkua. Jano on kamala ja vesi maistuu. Syömme viikunoita ja otamme valokuvia. Maisema on todella kaunis.

Huipulla!

Kello on jo seitsemän, mutta hieman huilittuamme jaksamme taas jatkaa matkaa, mutta vain todetaksemme, että via ferrata todella päättyi. Kummasti mieliala kohosi siinä vaiheessa ja iloisesti rupatellen kapusimme alas vuorelta laskeutumisreittiä pitkin. Ja alas on niin paljon helpompaa mennä, kun tietää ettei tarvitse enää roikkua käsien varassa joltain kamalalta jyrkänteeltä, missä tuulee ja kukaan ei kuule, jos huudat.

Yksi via ferrata lisää tehty. Tämä tämänvuotinen oli melko vaikea, tai siltä se aina tuntuu, mutta loistavaa on se onnen tunne, kun reitti on ohi ja on suoriutunut siitä hyvillä mielin (ainakin melkein). Tänä  vuonna en kärsinyt korkeanpaikankammosta. Se on jo suoritus sinänsä, mutta todiste siitä, että vuorien valloitus on mahdollista minunkin kaltaisille pupupöksyille.

Jos sinua kiinnostaa hieman suuremman vuoren valloitus. suosittelen lukemaan Janiinan Vuorenvalloitus blogista hänen nousustaan Mont Blancin huipulle. Olen seurannut Janiinan valmistautumista koitokseen ja olen todella iloinen, että hän onnistui tällä kertaa. Huippumimmi!

Jos kiipeily Ranskassa kiinnostaa, voit lukea lisää kokemuksistani Orpierressä ja Via Ferratoista.