Lappi versus Aveyron

Tsahkaljärven retkeilyreitiltä

Paransimme luontosuhdettamme kuluneena kesänä vaeltamalla kahdessa eri maassa, hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kesäkuussa vein perillisen road-tripille Kilpisjärvelle kokemaan Lappia ja elokuussa koko perhe leireili Tarn-joen varrella Aveyronissa, Millaun kaupungin kupeessa.

Kumpikin kohde on wau-elementeiltään takuuvarma valinta, mutta Lappi veti silti pidemmän korren, kun mietittiin missä luonto oli upein, sielu lepäsi ja minne mieli tekevi uudelleen. Lappi tosin on ulkkareille hieman kaukana ja vaatii periaatteessa kaksi matkaa yhden sijaan. Kun yrittää tunkea kahteen viikkoon perheen, sukuloimiset, kaverit, riittävät löylyt ja lenkit ja Lapin matkan, huomaa äkkiä, etteivät päivät riitä. Lopputulos on melkoinen määrä lentelyä ja autolla ajelua paikasta toiseen.*

Reittimme kulki Rovaniemen lentokentältä lähimmän Lidl-kaupan kautta Leville, missä pysähdyimme syömään. Poro-tortillat jäivät reissun ainokaiseksi Lappi-ruoaksi, mutta tulipahan kokeiltua. Kahvi sentään maittoi kuskeille. Automaattivaihteistoon tottumattomana sain pienen IBS-mahanpurun, kun ykköskuskimme ja eräjorma-sisareni heitti ratin hoiteisiini. Hyvin se kuitenkin sujui, vaikka pelkääjänpaikalta välillä valitettiin vauhdin hitautta (keskinopeus 75 km/h: matkaa yli 500 km). Eräjorma-siskon Poro-kello äppistä näki missä oli viimeisen tunnin aikana poroja havaittu. Ilmeisesti varsinkin rekkakuskit lisäsivät spotteja, koska ne olivat todella tarkkoja ja suurin piirtein aina tiesimme missä poloja jolkottaa. Sen vain sanon, että poroja oli paljon liikkeellä, enkä yhtään kadu hidastelua. Sitä paitsi: meillä oli koko päivä, ilta ja yö aikaa ajaa, koska keskiyön aurinko on ihan loistava juttu.

Poro paskalla.

Valon määrään ei totu ihan heti, mutta matkailijalle se on hieno homma. Päivää riittää ja nukkua ei tee mieli. Vuorokauteen saa mahtumaan parikin vaelluslenkkiä ja keskiyön saunat sen päälle. Majapaikassa on hyvä olla pimennysverhot, koska muuten polla menee sekaisin.

Rovaniemeltä ajaa noin viidessä tunnissa Kilpisjärven rantaan. Kittilästä olisi lyhyempi matka, mutta en saanut sinne lentoja, mikä ei ollut huono juttu, koska halusin tehdä nimen omaan automatkan Lappiin (ilman kuitenkaan koko Suomen halki köröttelyä, koska mun vauhdilla...). Suosittelen vuokra-autoksi suhteellisen mukavaa kärryä, koska paikoittain tiet olivat kuoppaiset.

Lapin reissusta ei olisi tullut mitään ellen olisi löytänyt sopivaa mökkiä. Halusin mökin, enkä hotellia, mutta mökit vuokrataan yleensä viikoksi kerrallaan ja minulla oli käytössä vain 5 päivää. Ongelma ratkesi Airbnb:n avulla, minkä kautta löytyi maailman suloisin kelomökki ihan järven rannasta. Mökin norjalaisen omistajan kanssa kommunikointi sujui ongelmitta (olen meriolento ja puhun norjaa sujuvasti) ja key-boxin ansiosta saapumis- ja lähtemisajat eivät myöskään tuottaneet probleemeita.

Wabi sabi kohdallaan.

   

Kilpisjärvi sijaitsee niin ylhäällä Käsivarren kärjessä, että sitä pohjoisempana on vain Norja. Norjan Alppien (Kölivuoristo) lumihuiput nousevat horisontissa tummien tuntureiden takana. Kilpisjärvestä oli vasta jäät lähteneet ja vedet liplattivat tummina ja pohjattomina. Joku idiootti oli keksinyt, että siellä pitää käydä uimassa, mutta haaste hyytyi isovarpaan pakastumiseen. Siinä järven rannassa saunajäähyjä istuessa idiootin mieli rauhoittui ensimmäisen kerran sitten moneen vuoteen - ja se on iso juttu perushermostuneelle.

Mallan luonnonpuiston Kitsi-putous

Lappiin ei itse asiassa mennä, koska siellä on se luonto, vaan siksi, että siellä on enimmäkseen vain se luonto. Lappiin mennään pakoon muita ihmisolentoja ja niiden hömpötyksiä. Mallan luonnonpuiston polulla tapasimme jonkun verran kulkijoita, mutta suurimman osan matkaa tallustimme omassa rauhassamme. Siinä oli aikaa olla miettimättä mitään ja se tekee aivoille hyvää. Sitten kun mutkan takaa paljastui poroja vasoineen, kaivettiin kiikarit esiin ja tehtiin Attenboroughit. Ja samat, kun tunturilammen laineilta tunnistettiin kummallisia sorsia, jotka paljastuivat kaakkureiksi. Polun varresta tietenkin kuvattiin jokainen kukka ja muisteltiin peruskoulun biologian tunteja. Siitä olen kiitollinen, että koulussa sain opetella kasvien nimiä, vaikka en minä niitä enää muista, mutta tärkeintä olikin se luonnon ihmettely. Japanilaiset kutsuvat sitä wabi sabi:ksi.

Yksin keskellä ei mitään.

Kilpisjärven ympärillä on monenlaista vaellusreittiä joka makuun. Sakhaljärven rantaan kävelee luontokeskukselta puolessa tunnissa (2km), jos ihailee jokaista vaivaiskoivua ja juolukkaa. Saana-tunturin laelle kiipeää parissa tunnissa, jos pysähtyy kuolemaan vartin välein. Kitsi-putousta ihastelemaan on käveltävä vaihtelevassa maastossa useampi tunti evästaukoineen. Vastaan tulevilta retkeilijöiltä haastelimme, että useampien päivien telttareissuja oli tehty rinkat ja koirat selässä. Joka makuun löytyy elämystä.

Yksi Lapin suurista elämyksistä jäi meiltä kokematta: hyttyset. Reissumme ajoittui sopivasti hetkeen, jolloin ne eivät olleet vielä kuoriutuneet. Kevät oli ollut kylmä, tunturissa kuivaa tjms. Järjestelmällisesti jokainen henkilö, joka oli joskus Lapissa käynyt, ja jolle matkasuunnitelmistani kerroin, varoitti minua, että ne voivat pilata ilon. No, joskus minullakin on hieman onnea matkassa mukana ja en joutunut räkän uhriksi.

Kuningasrapua à la Norge

Norja vuonoineen sijaitsee Kilpisjärveltä kivenheiton päässä. Kesäkuun alkupuolella Norjan teillä suhasi jo paljon turismoja. Ajoimme Tromssaan (2h) missä pällistelimme valaanpyyntialuksia, risteilyturismoja, kummallista arktista arkkitehtuuria, jossa yhdistyy perinteinen puu ja myllypuromainen teräsbetoni, suurta siltaa ja söimme lähiruokaa. Perillinen teki ilmastolakon ravintolan portailla, kun huomasi että menuulla oli valasta. Olin ylpeä, mutta päädyimme kuitenkin syömään paikallisten suosimaan puljuun, koska toinen vaihtoehto olisi ollut multiamerikkalainen hamppariketju.

Viiden päivän automatka Lappiin sujui mielestäni todella hyvin. Meillä oli onnea matkassa säiden ja hyttysten suhteen. Vettä satoi pariin otteeseen, mutta vain kun olimme tien päällä. Saimme paistatella auringossa Saana-tunturin huipulla, missä eväiden syöminen kohmeisin sormin olisi ollut ikävää. Näimme ihan hitosti poroja ja Norjassa kotkan! Luonto oli juuri niin mieleenpainuvan kaunista ja rauhoittavaa kuin mitä toivoin ja odotin.

No entä sitten Aveyron?

Tarn-joki virtaa Cevennesin ylängön halki ja on kovertanut matkallaan kanjonin, jonka tyrskyissä kävimme melomassa. Jokilaakson törmillä rohkeat kävivät kiipeämässä 100-m reitin 'Hampaalle'. Jylhän kalliokylän huomissa maistelimme hurjan suolaista Roquefort-juustoa. Ranskassa matkustaminen on aina ilo vatsalle, mutta luonnonrauhaa on melko turha etsiä, kunnes löydät le coin secret eli salaisen mestan.

Salainen mesta, jossa uiminen oli kielletty (uimataidottomien takia) virtauksen takia, jotenka uimme. 

Aveyron on Ranskan takapuoli. Sinne on pitkä matka ja se on hieman syrjässä ja siellä ei ole paljoa mitään. Loistava paikka kaikin puolin. Paitsi että, meni Ranskassa minne tahansa (perähikiälle) on siellä elokuussa paljon turismoja. Se on ikävää, jos ei pidä ihmisistä. Paikan päällä auto on välttämättömyys, jotenka sinne on oli ajettava. Mietimme pyörien mukaan ottamista, mutta Aveyron ei ole Bretagne, eli tasamaata, vaan vuoristoa ja me emme ole olympiakunnossa. Pyörät jäivät kotiin. Paikasta toiseen liikkuminen oli hankalaa, koska tiet olivat kapeita ja kiemuraisia ja pitkiä. Vietimmekin paljon aikaa pelaamalla petankkia mobile-homen edustalla.

Kuvaajaa oksetti kiipeilijöiden puolesta.

Ranska on kiipeilijän paratiisi. Missä on vähänkin vuorta, löytyy kiipeilyreittejä ja oppaita ja paljon hikeä ja hyvää mieltä. Tällä kertaa en lähtenyt roikkumaan poikien mukana, koska pelkästään kiipeilysaitille pääseminen vei kaikki voimani. 'Tunne voimasi ja heikkoutesi', soi päässäni ja istuin kivellä valokuvaamassa hyvin tyytyväisenä päätöksestäni, kun kuuntelin poikieni perässä reitille lähteneen teinitytön kauhunhuutoja. Rakastan vuoria, mutta rajat minullakin. Sen sijaan olin tyytyväinen puolison ja perillisen urhoollisesta huiputuksesta. Toisten ilo on myös oma ilo.

Matkalla kohti "Hammasta".

Kiipeilyyn en suostunut, mutta tartuin melaan ja navigoimme Tarn-joen kanjonissa kaksikymmentä kilometriä. Se oli sopiva etäisyys. Ardèche-joen kolmikymppiä on hieman liikaa yhdelle päivälle. Tosin, lomalla on aikaa palautua. Tarn-joen maisemat olivat jylhät ja joelta nähden autiot. Olisin nauttinut hieman enemmän, jos reitillä ei olisi ollut niin paljon muita kanootteja, mutta silti päivä oli leppoisa ja tietenkin super-aurinkoinen. Melontaretkelle kannattaa ottaa mukaan ihan hitosti vettä, paljon ruokaa, pyyhkeet, vaihtovaatteet, aurinkolasit, hattu, aurinkorasvaa ja joko kissa tai koira mielen mukaan. Kanoottiin saa vesitiiviin tynnyrin. Vuokrauspuljuja löytyy joka puolelta. Aamulla minibussi vie joelle ja hakee iltapäivällä (tai illalla) väsyneet ja rapaiset melojat takaisin parkkiksen tuntumaan.

Hyönteisille omistettu museo Micropolis. Kuvissa Cicadanus Cicadas.

Melomisen traumoista parannuttua (auringonpolttamat ja rakkulat) on hyvä suunnata kulttuurikohteisiin. Kävimme piskuisen Ayssènes kylän hevoskastanja-museossa, missä opimme, että keskiajalla kastanjapuut olivat niin arvokkaita, että ne saattoivat olla osa morsiamen myötäjäisiä. Hevoskastanjoista tehtiin jauhoja ja jauhoista leipää. Hevoskastanjojen salojen tutustumisen lisäksi Millaun lähistöllä voi vierailla hyönteismuseossa, missä oli elävien mehiläisten pesä ja paljon kuolleita hyönteisiä. Kerrankin sain mahdollisuuden vertailla ampiaista ja mehiläistä lähietäisyydeltä ilman kylmiä väreitä ja opiskella niiden anatomioiden eroavaisuuksia. Mehiläinen on pienempi ja pörröisempi ja muutenkin symppiksemmän oloisempi. 

Tarn-joki ja kanjoni ja joku keskiaikainen kylä.

Kaiken keskellä virtaa joki. Oletteko koskaan huomanneet kuinka joessa kuntouiminen on kivempaa kuin altaassa. Joessa on tilaa, koska se on isompi ja sinne mahtuu enemmän porukkaa, mutta laajemmalle pinta-alalle ja uidessa voi tuntua paljon kivemmalta, kun ei kukaan ole tiellä. Retkeilymajapaikassamme ei ollut siis uima-allasta vaan joki, mikä oli virkistävää.

Vesiputous, mutta kuivuuden takia se oli vesinoro.

Eteläisen Ranskan pikkukivikeskiaikakylissä tulee helposti too much olo, koska kaikkea kaunista, söpöä, super-vanhaa ja mielenkiintoista on liikaa. Voisin vaellella tunteja kapeilla kujilla ja ihmetellä ovenkahvoja ja kolkuttimia . Onneksi Aveyronissa on myös vaellusreittejä, ettei mene liiasta söpöstä pilalle. Tarn-jokilaakso tarjoaa monenlaista reittiä, mutta me valitsimme vaikeimman, eli 'Korppikotkan kiepin'. Reitin pituus on vain 10 km, mutta korkeuseroa kertyy 480 m. Siinähän kipuat ja kapuat. Le Rozierin keskiaikaisesta pikkukylästä alkava reitti vie sienimäisten kalkkikivimuodostumien luokse korkeuksiin, missä seudulle uudelleen 'istutettu' korppikotkalauma liihottelee iltapäivän nousevissa ilmavirtauksissa.

Korppikotka-vaelluksen kohokohtia.

Polulla keskityin katselemaan maahan ja mihin jalkani asetan, koska mäki oli jyrkkä, mutta kun kuulin yläpuolelta ensimmäisen kerran siipien suhinaa ja valtaisa varjo pyyhkäisi ylitseni, kohotin katseeni ja näin kotkan kaartavan parin metrin päässä. Se oli melko ohos-elämys. Korppikotkat metsästettiin näiltä tienoilta kauan sitten, mutta laji on onnistuttu saamaan pesimään Cevennesin vuoristossa uudelleen. Jotkin asiat menevät maailmassa parempaan suuntaan, muistakaa se.

Kotkat lentää.

Suurin ero Lapissa ja Aveyronissa vaeltamisessa on ihmismäärä. Lapissa on todella tyhjää, niin tien päällä kuin vaellusreiteilläkin, verrattuna Ranskan touhuun. Minua alkoi ärsyttämään kotkareitillä jatkuva vastaantulijoiden moikkailu. Porukkaa ramppasi vastaan ihan koko ajan. Reitti on sentään melko hevon peessä, mutta silti sinne riittää jengiä. Omaa rauhaa löytyi, kun lähti reitiltä hieman sivuun, mutta siinä on tietty riskinä, että eksyy ja myös luonnon eroosio paikoissa, missä sen voi jättää rauhaan.

Pään päällä liihotti koko ajan joku. Hermostuttavaa.

Aveyronissa oli omat puolensa, kuten petankki, halpa viini ja haisevat juustot, mutta kohteena Kilpisjärvi jätti syvemmät jäljet. Olen ehkä liian tottunut Ranskaan ja se ei enää niin säväytä kuin joskus parikymmentä vuotta sitten, ja Lapin eksotiikka sopi juuri tähän kohtaan paremmin. Tai sitten minusta on tulossa erakko ja haluan paeta mahdollisimman kauas sivistyksestä.

Joen rauhaa. Vesi elementtinä on todella wabi sabi.

* Ilmastoahdistus mea-culpa:

Laskin mielessäni, että ekologisin vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin ja istuttaa kasvimaalle (jos sellainen olisi) tomaatteja, salaattia ja perunaa ja katsoa kun ne kasvavat. Lupaan tehdä sen eläkkeellä. Nyt oli paljon akuutimpaa päästä näyttämään Koti-Suomea puolisuomalaiselle perilliselle, joka ei ollut aiemmin Lapissa käynyt (enkä kyllä minäkään), joten en potenut Helsinkiin ja Rovaniemelle lentämällä matkustamisesta ahdistusta.

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua

Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?

Bretagne on Ranskan Irlanti

Tandemilla Belle-Ile-en-Mer'iä ympäri

Atlantin mainingit paiskautuvat kullanhohtoiseen graniittiin. Smaragdinvihreiden vesien hellimillä hiekkarannoilla surffaajat, loikoilijat ja muut rantaoliot käyskentelevät luontaisessa elementissään. Kirkuvat lokit etsivät fruit de merejä leväriekaleiden ja simpukoiden seasta. Pikkukylien ajattomilla kujilla siniset horteansiat hohtavat sävysävyyn valkokalkittujen talojen ikkunaluukkujen ja taivaan kanssa. Crêperien avoimesta ovesta pöllähtää paistuvan ohukaisen ja suolaisenmakean caramel au beurre salén tuoksut, jotka sekoittuvat merituuleen. Viereisellä pellolla jököttävät ojossa esi-isien jättämät kiviset terveiset, menhirit.

Degemer mat! Tervetuloa Bretagneen, Gallian luoteiskolkkaan.

Bretagne on kaksikielinen alue, jolla mummut ja papparaiset haastavat yhä bretoniksi. Nykybretoni juontaa juurensa kelttien aikanaan puhumista kielistä, kuten myös seudun muu kulttuurihistoriallinen perintö. Kylien nimet on tienviitoissa kirjoitettu kahdella kielellä. Näin Erdeven taipuu An Erdeveniksi tai Plouharnel Plarneliksi tai Quiberon Kibereniksi.

Atlantti.

Maailmassa on tämä yksi paikka, missä hyräilen aaltojen kanssa samaa laulua purjeveneistä, lokeista ja sinisen eri sävyistä. Rantapinedat tuoksuvat pihkalle ja kuivalle metsälle, hieman kuin Suomessa kesäkuumilla. Satamissa tuuli ulisee mastojen vanteissa ja natisuttaa kiinnitysköysiä. Marinassa valmistaudutaan regattaan. Vanhan majakan viereen rakennetaan uutta telakkaa. Liikennevaloissa odottaa rivi koululaisia surffilaudat kainalossa. Meri on kaikkialla läsnä.

Turistin näkökulmasta Bretagne on täydellinen. Ei yhtä kaukana kuin etelä. Tiet ovat tullittomat. Rauhallisia rantapoukamia löytyy, kun etsii. Kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla niin urheilun kuin kulttuurinkin puolesta. Ja kaikki on lyhyen välimatkan päässä. Pariisikin on riittävän lähellä tai kaukana. Ilmasto on ehkä ainut kompastuskivi. Bretagnelaiset itse sanovat, että Bretagnessa paistaa aina aurinko. Luulen, että he ovat juoneet liikaa hydromeliä, eivätkä aina huomaa kun Atlantilta purjehtiva matalapaine iskee päälle.

Kummalta puolelta tämä nyt sitten ajetaan?

Mielestäni Bretagne on vähintään yhtä herttainen ja autenttinen, jos ei enemmänkin, kuin Provence, Camarque tai Savoie. Ja sieltäkin löytyy omat alue-eronsa. Finistère on se kärki, mihin sadepilvi ensin osuu. Côtes d'Armor pohjoisrannikolla ylpeilee hienolta kuulostavilla kaupunginnimillä kuten Dinan, Perros-Guirec ja Saint-Brieuc. Ille-et-Vilaine on tasaista seutua minkä keskellä sijaitsee Rennes ja sen kautta on aina ajettava, jos matkaa etelärannikon Morbihaniin.

Morbihan sulkee sisälleen 115 km2 suuren Golfe du Morbihanin. Se on kuin pieni sisämeri, jota täplittää 42 saarta. Saarista vain kaksi ovat yleisessä käytössä ja niihin pääsee ajamaan vesibussilla. Muut saaret kuuluvat vesibussin kipparin turistiopastuksen mukaan edesmenneille elokuvaohjaajille ja näyttelijöille. Ranskassa saari voi olla yksityinen, mutta rannat ovat aina yleisessä käytössä, ellei niitä 'vuokraa' omaan yksityiseen käyttöönsä valtiolta joka vuosi uusittavalla luvalla. Samaan hengenvetoon urhea kapteenimme pyysi kaikkia katsomaan vasemmalle kohti pientä luotoa, jonka kärjessä näimme maailman ainoan kaksois-menhir-ringin. Toinen oli rannalla ja toinen vedenpinnan alla.

Ile-aux-Moines on lahden kahdesta yleisestä saaresta toinen, se suurempi. Tapasimme saarella osteriviljelijäperheen. Isoäiti piti osteribaaria ja kertoili meille bisneksistään samalla kun hänen miehensä ja poikansa lajittelivat merenherkkuja viereisessä hangaarissa. Aurinko heitti kultahippujaan meren ylle, purjeveneiden valkeat kolmiot lipuivat verkkaiseen tahtiin saarten välissä ja sitruunamehulla maustettu osterinklöntti valui kurkusta alas. Hieman valkkaria päälle.

Ostereita voi maistella kuusi tai kaksitoista kerrallaan.
 Kuusi tarkoittaa, että olet päässyt niiden makuun,
 mutta master-luokan maistelijat vetävät lautasensa tyhjäksi
 sopivien schluuurps-äänten säestäminä alta viiden minuutin.

Jatkamme maantieteellisen rannikkotermistön parissa. Golfe vaihtuu prêsque-îleen, eli melkein saareen. Quiberonin niemimaa on kapean hiekkakankaan mantereeseen yhdistävä saari, jolla on oma mikroilmasto. Siellä paistaa aina aurinko (ihan oikeastikin), kun mantereelle kertyy pilviä. Quiberonin Côte Sauvage on nimensä veroinen rantakaistale meren hurjuutta, jyrkännettä ja tyskyjä. Golfe du Morbihanin puoleiselta rannalta löytyy Bretagnen suloisimmat pikkukylät pikkukalastajasatamineen. Niemen kärjessä rantaviivaan rakennettu Port Maria vetää puoleensa puudelimummoja bulevardillaan tahi Quiberonin etelä puolella sijaitsevalle Belle-Ile'lle suuntaavia reissaajia.

Hyppäämme taas lauttaan. Matkaa on vain kolme varttia. Ja hops olemme toisella aikakaudella. Belle-Ile-en-Mer on kaunis, hieman villi, mutta ennen muuta ihastuttava. Lautta saapuu Le Palais'iin, ihan kylän keskustaan, kannelta voisi hypätä suoraan rantakahvilaan, tai tandemin selkään. Kylässä on useampi pyöränvuokrauspulju. Menopeli kannattaa varata netitse heinä- elokuussa. Belle-Ile on hieman mäkinen, mikä kannattaa ottaa huomioon. Suosittelen tandemia vain hulluille tai  pariskunnille, jotka kaipaavat konkreettista ratkaisuterapiaa kommunikointiongelmiinsa.

Poukamissa veden väri tuo mieleen Karibian. Veden lämpö on juttu erikseen.

Le Palaisista tie mutkittelee ylös tasaisemmille poluille, joita pitkin voi päivän aikana kiertää joko koko pohjois- tai eteläosan saarta. Valitsimme pohjoisen kierroksen, joka kulkee Sauzonin värikylläisistä julkisivuista tunnetun postikorttikylän, Pointe de Poulains'in majakan, Apothécairerien luolan ja Donnantin surffausbiitsin kautta. Pyöräilyreitit ovat turvallisia. Saarella ei ole kovinkaan paljoa asutusta kyliä lukuunottamatta. Eikä kyläläisillä kaiketi ole montaakaan syytä ajella saarta ristiin rastiin. Muutama traktori, kana ja turistibussi tuli vastaan. Kaikkialla vallitsee Ranskassa harvoin havaittava seesteisyys, pellon ja valtameren välissä. Ja menhiireitä sinne tänne riputeltuna.

Donnantin rannasta mainitsen, että se on varmasti koko Bretagnen paras spotti surffaukseen. Kevyelläkin kelillä aallot nousevat korkeiksi rantaa reunustavien keilamaisten kallioiden ansiosta. Aallot ovat Atlantin maininkia, mutta sekaan mahtuu aina silloin tällöin kolmen rypäs oikeaa surffiaaltoa. Rannalla toimii koulu, joka myös vuokraa välineitä kaikenlaisista laudoista bodysurffeihin. Kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni bodyä ja heti möin sieluni. Mikään ei vastaa sitä fiilistä, kun aalto tempaisee mukaansa. Jihuu! Minun on pakko erityismainita, että ilman perillisen opetusta olisi jäänyt tämä homma kokeilematta. Joskus vanhan on vain uskallettava.

Donnantin ranta, Belle-Ile

Hieman katselimme kiinteistövälitysfirmojen ilmoituksia. Quiberonilla asuu hirveän paljon eläkeläisiä (ainakin kesäisin). Asuntojen hinnat vaihtelevat koon ja sijainnin mukaan 110 000 rahasta puoleentoista miljoonaan. Kaikkea on. Mutta viitsikö paikalla asua koko vuotta? Talvella seutu on varmasti yhtä ankeaa kuin mikä tahansa muu kolkka Ranskaa. Kesämökki sen sijaan voisi olla hyvä idea. Kämpingit vuokraavat plänttejä, joille voi ajaa glamping-tason mobil-homen. Semmoinen ei vaadi paljoa huoltoa. Sen voi myydä, jos kyllästyy. Tai siirtää muualle. Katsotaan...

Toivottavasti viihdyitte pienellä Bretagnen tourella. Suosittelen seutua kaikille merta rakastaville. 

Kiltit ja muut kummajaiset (yhden onnettomuuden tarina)

Susipuiston hukka (pohdittavaksi: miten tämä liittyy tekstiin?)

Oli jo puolipäivä ja puolitoista tuntia autoilua takana. Minulla oli hirveä kahvinhimo ja alkava päänsärky. Ne kaiketi liittyivät toisiinsa. Houlgate ja Dives sur Mer kylpivät lauantaipäivän leppoisassa usvassa. Ajoimme puolison ja perillisen kanssa kohti pikaravintolaa, kun edellämme ajavat autot kolaroivat. Puoliso on onneksi nopea reflekseissään ja tajusi jarruttaa. Pellinpaukaus kuului hyvin meidänkin kotteron sisälle. Törmäyksessä hallitsemattomaksi ryhtynyt mopoauto teki piruetteja ennen kuin töksähti tietä vierustavaan korokkeeseen. Taivaalta satoi autonpalasia.

Olen ennenkin ollut auttamassa auto-onnettomuuden uhreja, mutta ei siihen ensipaniikkiin oikein mikään valmennus auta. On vain toimittava ja nopeasti. Hätävilkut päälle, kännykkä käteen ja nopeaa ravia kohti lähintä autoa, josta hätääntyneen näköinen kuljettaja oli jo nousemassa ylös. Toisesta törmäysautosta alkoi kuulua sydänveret seisauttavaa huutoa samaan aikaan. Puoliso suuntasi huutajan luo. Jaoimme tehtävät pitkään yhdessä eläneiden kädellisten sanattomaan tapaan.

Kumarruin naisen puoleen ja pyysin häntä pysymään paikoillaan. Nyrkkisääntö on, ettei onnettomuuden uhria liikuteta, ellei siihen ole hyvä syy, kuten tulipalon vaara. Nainen oli kuitenkin jo puoliksi autosta ulkona ja sanoi pelkäävänsä, että auto syttyy tuleen. Sen sisällä haiskahtikin jokin käryttävä. Nainen oli itse jo sammuttanut moottorin ja piteli avaimia käsissään. Autoin hänet nurmikolle auton viereen.

Nainen tajusi sillä hetkellä mitä oli tapahtunut ja alkoi täristä ja hyperventiloida. Pyysin häntä tarttumaan minua käsistä ja kuuntelemaan. Istuuduimme ja keskityimme hengittämään. Selkeät sanat, katsekontakti ja kosketus saivat naisen rauhoittumaan nopeasti. Annoin muiden auttajien soittaa hätänumeroon. Paikalliset osasivat selittää selkeämmin, mihin ambulanssit ja palomiehet piti lähettää. Otin yhden ihmisen huollettavakseni siiheksi, että pätevämmät auttajat saapuvat. Ajattelin, että tämä on nyt minun homma, pitää huolta tästä henkilöstä.

Uhrilla ei ollut näkyviä vammoja, eikä hän valittanut kivuista. Vaikka airbagit ovatkit tehokkaita pelastamaan henkiä, on tämä silti todella huono arvio, koska adrenaliinihuumassa ja shokissa ihminen ei välttämättä tunne kipua. Ja hetkeä myöhemmin nainen sanoikin, että ranteeseen itse asiassa sattuu. Hän oli ehkä lyönyt sen törmäyksen hetkellä. Hän oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, oliko itse toiminut hyvin. Nainen toisteli, että hän ei ollut voinut kuin jarruttaa tai ajaa päin lyhtytolppaa. Vakuuttelin, että hän oli tehnyt parhaansa.

Ensimmäinen ambulanssi saapui vain minuutteja onnettomuuden jälkeen. Auttamani nainen nousi jaloilleen. En oikein pitänyt ajatuksesta, mutta päällepäin hän näytti voivan hyvin, vaikka olikin hieman ravistellun oloinen. Santarmitkin saapuivat ja alkoi tilanteen selvittäminen. Mopoautoa ajanut henkilö oli ilmeisesti tehnyt jotain, mikä oli vienyt hänen huomionsa muualle kuin tiehen. Kerroin silminnäkijänä kuinka hänen ajoneuvonsa oli siirtynyt vastaantulevien, eli meidän, kaistalle ja kiihdyttänyt juuri ennen törmäystä. Paniikissa hän oli tainnut sekoittaa polkimet. Joku puhui kännykästä, mutta nuorta auttaneet sanoivat, että ajajan kännykkä oli ollut kassin pohjalla, kun sitä oli kysytty. Puolisoni oli soittanut nuoren vanhemmille, jotka saapuivat paikalle myös.

Jätimme yhteystietomme santarmeille. Hieman kädet yhä tärisivät, kun lähdimme vihdoin kohti omaa määränpäätämme: pikaravintolaa. Tarkoituksena oli syödä nopeasti jotain ennen perillisen judotapahtumaa. Sain kahvia, emmekä olleet vielä myöhässä. Loppupäivä sujui ilman shokkeja.

Mielessäni soivat näin viikko jälkikäteen yhä auttamani naisen sanat: "Kiitos, kun olitte niin kiltti." Hän kuulosti epäuskoisen ilahtuneelta. 

En ymmärrä. Eikö kiltteys vastaavassa tilanteessa ole normaalia? Ainakaan itse en haluaisi, että joku minua auttava henkilö olisi inhottava tai välinpitämätön. Puolison ja perillisen kanssa olemme sitä mieltä, että teimme vain sen mitä piti.

Perillisen kanssa mietittiin kaiken muun lisäksi, että onnettomuudessa vauhtia oli ollut vajaat 40 km/h. Ei kovin paljon, mutta kaksi ajoneuvoa meni metallinkierrätykseen. Pohdittiin millaista jälkeä tulee, kun vauhtia on puolet tai kolme kertaa enemmän. Puhuttiin kännyköistä, autoradioista, kaikenlaisesta. Perillinen haluaisi aloittaa ajokortin ajamista opetusluvalla ensi syksynä. Hän taisi saada aika hyvän kuvan siitä mitä voi käydä, kun ei katso tietä. Mopoautollaan kolaroinut nuori oli puolisoni mukaan luultavammin saanut murtuman lantion seudulle.

Yhdessä toivoimme, että kumpikin uhri paranee nopeasti.

Harvoinhan näitä sattuu, onneksi, mutta silti ajattelin koota auto-onnettomuudessa auttaville muutaman kultaisen säännön:
(lisätään ja korjataan näitä, jos keksitte huomautettavaa)

- hätävilkut päälle omaan kulkuneuvoon ennen mitään muuta
- kännykkä mukaan (myös heijastava liivi, jos yö tai vilkas liikenne, huono näkyvyys)
- selitetään uhreille, että heitä autetaan, ja kysytään miten he voivat (sattuuko, löivätkö päänsä, huimaako ym.)
- soitetaan hätänumeroon ja selitetään rauhassa mitä, kuka, missä
- älä liikuta uhreja, ellei aivan pakko (esim. auto katollaan tai auto käryttää, haisee bensalle...) tai jos uhrin tila vaatii heti pikaista hoitoa
- moottoripyöräilijöiltä ei saa koskaan ottaa kypärää pois
- ensiaputaidot käyttöön, jos verenvuotoa, uhri tajuton, tai pahempaa (onhan koulutukset käyty!?)
- delegoi muille paikalle saapuville onnettomuuspaikan turvaaminen muulta liikenteeltä ja hälytysajoneuvojen paikalle saattaminen (on turhaa, että kymmenen henkilöä tekee samaa asiaa tai vain seisoo tumput suorina)

Päivä Pariisissa = päivä museossa Palais Découverte

Palais Découverte sijaitsee Grande Palais'n sivusiivessä
(tai sen takapuolella tarkkaan ottaen).

Pariisissa on tsiljoona museota. Niiden läpikäymiseen ei yksi ihmiselämä riitä, vaikka yrittäähän voi. Tällä kertaa annoin pojan valita: joko Grande Palais'n Gauguin näyttely tai samaisen palatsin sivusiiven tuntemattomampi tiedemuseo. Joko Gauguin on todella has been tai sitten... Noh, teiniperillinen ei miettinyt pitkään. Ranskansuomalaisille vinkkinä: Suomen suurlähetystö sijaitsee kivenheiton matkan päässä Alexandre III:n sillan toisella puolen. Esimerkiksi passin uusimiskeikka kannattaa yhdistää vierailuun historiallisiin maailmannäyttelykohteisiin.

Jonotimme sisään noin vartin, mutta vain koska samaan aikaan porteille saapui opiskelijaryhmä.
Muussa tapauksessa olisimme voineet kävellä suoraan sisään.
Ovilla katsotaan laukut ja kävellään läpivalaisusta (perussettiä).

Grande Palais'n kortteli on viehättävä. Se sijaitsee Seinen ja Champs Elysées'n välissä. Lokakuussa aurinko lämmitti päivän vielä mukavaksi reippailla ja valokuvata. Turistina Pariisissa on totuttu näkemään poliiseja ja santarmeja joka kadunkulmassa. Näillä kulmilla arvelin tuon tiheyden olevan yksi poliisi per neliömetri. Mietimme pojan kanssa luoko se enemmän turvallisuuden vai turvattomuuden tunnetta.

Palatsin kulmalla sijaitsee puisto, joka kaikessa ihanassa klassisessa loistossaan
on niin kitch, että sitä kannattaa vilkaista myös.

Tiedemuseot ovat mielenkiintoisia niin aikuisille kuin lapsillekin. Palais Découverten näyttelyt on rakennettu sopivan kokoisiksi tutkia niin perheen pienten kuin suurten lasten kanssa. Näyttelyiden lisäksi museo tarjoaa vierailijoille mahdollisuuden osallistua eri tieteenalojen esitelmiin. Me missasimme gravitaatioaaltojen luennon, joka alkoi samalla kellonlyömällä kuin nälkä. Nälkä voitti. First things first. Sen sijaan kuuntelimme selkokielisen algoritmi-esitelmän ja hyvin innostuneen tiedenaisen esitelmän valon aalto-hiukkasdualismin historiasta.

Avaruuden tutkimuksen osastolla oli näytillä eri aikakausien mönkijöiden pienoismalleja.

Esitelmien jälkeen pää oli hieman pyörällä ja vaelsimme osastojen läpi ihmetellen pienoismalleja avaruuskaukoputkista ja mönkijöistä. Palais Découverten perusti 1937 fyysikko Jean Perrin. Tarkoitus oli alkujaankin tuoda tiede lähemmäs tavallista kaduntallaajaa. Rakennus on klassisen kaunis lattiamosaiikkeineen ja kipsikoristeineen. Hieman huonosti entisöity ehkä. Viereinen Grande Palais taisi imaista entisöintirahoista suuremman lohkon.

Tästä kaverista tulee mieleen Wall-E piirretty.

Pariisissa sijaitsee toinenkin tiedemuseo Cité des Sciences. Siitä postaukseni täällä. Palais Découverte on pieni ja hitusen pölyinen Cité'hen verrattuna, mutta jokaisella museolla on oma funktionsa. Tuo keskustan ulkopuolella sijaitseva tiedeteemapuisto on näkemisen arvoinen, mutta sitä ei kierrä parissa tunnissa. Siihen on varattava paremminkin pari päivää. Se on tieteen Disneyland.

Avaruusteleskooppi Hubblen pienoismalli.

Museon kävijän ei tarvitse osata ranskaa. Näyttelyiden selostukset on käännetty niin englanniksi kuin saksaksikin. Sen sijaan konferenssit ja esitelmät ovat ranskaksi, naturellement.  Veikkaan, ettei tähän museoon eksy kovinkaan montaa ulkomaalaista turistia. Koululaisten syyslomien takia se oli tietenkin täynnä lapsia ja tiedehörhöjä vanhempia. Minulla on sellainen aavistus, että paikka on melko autio lomien ulkopuolella.

Suuria keksintöjä: mikroskooppi.

Pieneksi museoksi Palais Découverte tarjoaa paljon nähtävää ja koettavaa. Sen astronomia-osastolla on planetaario. Näytös on perustavaraa, jonka avulla selviää astronomian alkeet. Suosittelen niin pikku-Einsteineille kuin perheen mameille ja papeille. Koko perhe mukaan! Jokaisella osastolla on interaktiivisia pelejä ja leikkejä, joiden testaamisessa menee oma aikansa. Sähkö-osastolla huvittelimme antamalla toisillemme pieniä sähköiskuja... (älkää kokeilko kotona).

Testaa miltä eri valonpituudet näyttävät putken läpi... tjms.

Palais Découverte yhdistää tieteen ja keksintöjen historian nykyaikaan. Valon ja optiikan osastolla viihdyin pitkän tovin 1800-luvun loppupuolen löytöjen parissa. On mielenkiintoista huomata kuinka tiede on jatkuvassa myllerryksessä. Hypitään löydöstä toiseen, todistetaan teorioita oikeiksi ja vääriksi. Paljon tieteestä nojaa luuloihin ja epäilyihin, kaikki on totta niin kauan kunnes todistetaan toisin.

He yrittivät todistaa eteeri-nimisen aineen olemassaolon ja epäonnistuivat.

Palais Découverte - tieteiden ja keksintöjen museo (fysiikka, kemia, lääketiede, maantiede, astronomia, matematiikka ja tietotekniikka)

Avenue Franklin Delano Roosevelt (75008 Paris)
metro: Franklin Roosevelt tai Champs-Elysées Clemenceau
palais-decouverte.fr
Aukioloajat: ti- la 9h30-18h, su 10h-19h, kiinni ma
Kahvila, narikka ja kauppa
Pääsyliput: aikuinen 9 €, lapsi 7 €

Varjoliitoa laventelipeltojen yllä

Neliveto vei oppilaat ylös. Alas oli tultava itse.

Kuka ei olisi joskus nähnyt unta lentämisestä? On asia uneksia ja toinen tehdä unelmasta totta. Tällä kertaa olin vain matkassa mukana (bunkrausvastaavana), kun perheen miehet kiipesivät vuorelle ja hyppäsivät sieltä alas. 

Varjoliitokoulun edustalla

Varjoliitäjät ovat Ranskassa yleinen näky vuoristossa ja meren rannalla. Värikkäät varjot, tai ranskaksi sanottuna purjeet, täyttävät toisinaan koko taivaan. Näitä hurjapäitä aikansa katseltuaan mieheni päätti aloittaa harrastuksen. Teini-ikäistä poikaamme ei tarvinnut houkutella kauan lähtemään mukaan. Minua sen sijaan puhuttiin ympäri hieman pidempään antamaan lupa touhulle. Olen lentänyt tandem-lennon ja pidin siitä todella paljon. Poikamme teki oman ensilentonsa kaksi vuotta sitten. Silloinkin se tuntui hieman hurjalta. Mietin pitkään uskaltaako 14-vuotiasta päästää varjoliitokouluun.

Siniset taivaat, paikallinen arkkitehtuuri ja luonto...aah.

Mies löysi sopivan koulun seudulta, missä olemme viettäneet lomia ennenkin. Mévouillon on piskuinen kyläpahanen keskellä ei mitään Hautes-Alpesin ja Drômen rajalla. Seudun parhain valtti on 300 päivää aurinkoa per vuosi. Lentämisen suhteen se on hyvä juttu: sääolosuhteet pysyvät optimaalisina ja huono ilma harvoin sotkee lentosuunnitelmia.

Täydellinen laskeutuminen keskelle polkua laventelipeltojen väliin.

Viiden päivän kurssilla on tietenkin hintansa, mutta meidän perheessä rahaa laitetaan mieluummin elämyksiin kuin muuhun. Alkeiskurssin hinta oli 560,00 euroa per henkilö ja siihen kuului opetus, varjo ja muut välineet ja kuljetukset vuorten päälle. Opetus alkoi joka aamu noin seitsemän maissa. Keskellä päivää oli useamman tunnin tauko ja illalla opetusta jatkettiin viidestä ilta yhdeksään. Lento-olosuhteet aloittelijoille olivat parhaat aamulla. Illalla usein tuuli joko liikaa tai ei tarpeeksi ja kahteen otteeseen lennot jouduttiin peruuttamaan, mutta kaiken kaikkiaan viiden päivän aikana oppilaat tekivät yli kymmenen 5-15 minuutin pitoista lentoa. Ensimmäisenä päivänä harjoiteltiin enimmäkseen vain varjon nostamista ilmaan.

Laventeli kukki tänä vuonna kesäkuun lopussa.
Peltojen ohi ajaessa autossa tuoksui aina hetken parfyymikaupalta.

Ryhmä koostui kolmesta ensikertalaisesta ja viidestä muusta jo hieman enemmän lentäneestä. Koulussa oli samaan aikaan edistyneiden ryhmä, jonka eniten lentänyt oli varjoliitänyt yli 80 tuntia, mutta silti tarvitsi vielä koulutusta. Tämä jos jokin kertoo minusta siitä, että varjoliitoa ei opita parissa päivässä. Siihen menee vuosia ja kursseja on käytävä läpi useampi. Varjoliitämistä ei voi oppia muuten kuin lentämällä ja paljon. Minulle ei selvinnut mihin tahtiin oppilas voi kehittyä itsenäiseksi. Luulen että se riippuu henkilöstä. Mieheni ja poikani aloittelijoiden ryhmässä oli yksi parikymppinen nuori, joka selvästi pelkäsi joka kerta lentoon lähtemistä ja usein hän päätti olla lentämättä illalla, koska oli siihen liian väsynyt. Luulen, että jännittäminen verotti hänen voimiaan enemmän kuin muilla.

Astropoika kuussa.

Poikaani ei pelottanut ollenkaan. Jopa siinä määrin, että hänen pelottomuutensa tuntui minusta pelottavalta. Silti katselin hänen lentojaan mieli rauhallisena. Oppilailla oli radioyhteys koko lennon ajan kahteen opettajaan. Toinen lähetti heidät matkaan vuoren päältä varmistaen alkulennon. Toinen opettajista ohjasi heitä laskeutumispaikalta. Jokainen liike oli radio-ohjattu. Hymyilin kuin Naantalin aurinko, kun näin poikani ensimmäisen lennon. Hän sen sijaan oli kuin kävisi lentelemässä huvikseen tuon tuostakin, normale.

Varjoliito ei ole pelkkää lentoa. Lennon jälkeen on pakattava varjo. Ensin on selvitettävä jokainen ohut pieni naru ja sen päälle viikattava valtava varjo pieneen reppuun. Kahdestaan pakkaaminen sujui nopeammin, mutta touhusta oli pystyttävä selviämään yksinkin. Pahinta oli se kun narut tarttuivat maassa oleviin kasveihin. Taisi varjon mukana joutua pakatuksi muutama heinäsirkkakin. Varjot ovat todella hintavia. Sen tähden niiden käsittelyssä oli oltava erityisen varovainen ja se onneton, joka laskeutui piikkipusikkoon sai opettajalta mojovat haukut.

Pinoon ja pussiin.

Mieheni kertoi, että lennon aikana ei oikein ehdi ihailla maisemia, koska sitä keskittyy niin paljon varjon liikkeisiin ja opettajan puheeseen, joka on taukoamatonta. Häntä jopa hieman harmitti se, että hän ei ehtinyt nauttia lennosta. Sitä hän joutui odottamaan viikon viimeiseen päivään asti, jolloin opettajat antoivat heidän lentää hieman pidempään. Silloin hän vihdoin tajusi, että hei minä lennän!

Oppilaat varjoineen odottamassa hyppyä tyhjään.

Varjoliito on vaarallinen laji. Loukkaantumisia ja kuolemaankin johtavia onnettomuuksia sattuu usein, kokeneillekin lentäjille. Vertaisin lajin vaarallisuutta vaikka ratsastukseen. Kumpikaan ei ole riskitöntä. Kurssilla lentäminen asiantuntevien opettajien kanssa on varmaan yhtä vaaratonta kuin tuntiponin selässä köpöttely. Silti nollariskiä ei ole. Tuuliolosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti. Tuntiponikin voi säikähtää jotain ja heittää ratsastajan päin puuta (minulle kävi näin ns. pommin varmalla ponilla: seurauksena kyynärpään murtuma). Suurin osa varjoliitäjien onnettomuuksista tapahtuu laskeutumisen aikana. Yleisin vamma taitaa olla nilkkasiteiden revähdys. Sen tähden varsinkin aloittelijoita ei päästetä lentämään, jos tuuliolosuhteet ovat muuta kuin optimaaliset.  

Siellä se menee ja ihan yksin.

Mieheni ja poikani lensivät koko kurssin ilmaan minkäänlaisia ongelmia. He olivat joka ilta hyvin väsyneitä, mutta onnellisia. Mieheni alkoi suunnittelemaan uutta kurssia ennen kuin tämä ensimmäinenkään oli loppu. Poika sanoi lähtevänsä ehdottomasti mukaan myös.

Lentäjäpoika.

Olen seurannut näitä poikia hurjiin paikkoihin vuorten rinteille, mutta lentämistä en ole koskaan kaivannut. Laskuvarjo- ja benji-hypyt olen jättänyt väliin vienosti hymyillen. Ei nyt, eikä koskaan, kiitos. Jokaisella omat hullutuksensa. Minulle riittää toisten lentojen ihailu. Ranskassa varjoliidon voi aloittaa 12-vuotiaasta alkaen. Se vaatii hyvää fyysistä kuntoa ja kykyä keskittyä opetukseen. Toisinaan osa matkaa vuoren päälle taitettiin jalan, koska nelivedollakaan ei päästy pidemmäs ja varusteet oli tietenkin kannettava tuo matka ylös itse. Itse lentäminen vaati miehen kertoman mukaan eniten käsi- ja vatsalihasvoimia. Lentoon lähtiessä pitää voida juosta kovaa jonkun matkaa.

Ja takaisin maassa mallikkaasti.

Lentäminen laventelipeltojen yllä, yli 30 asteen lämmössä oli miehelleni yhden suuren haaveen toteutuminen. Hän sanoi, että heinäsirkkojen sirityksen kuulee yllättävän korkeallekin ennen laskeutumista. Vaikuttaa siltä, että tulevinakin kesinä suuntaamme näille pelloille kuuntelemaan niiden soidinta.

Koko kylä lentämässä.

Mévouillon'in haja-asustusta ympäröivä laakso on yhtä varjoliitoreittiä. Alla olevasta kuvasta näkyy osa mäistä (tai miksi näitä lentoonlähtönyppylöitä suomeksi nimitetään?). Varjoliito-opettaja Gildas osoitteli alla lentäviä varjoja eräs ilta ja kertoi, että tuolla menee kylän posteljooni, tuolla lihakauppias jne. Paikallisia maanviljelijöitä ei ilmeisesti häirinnyt ollenkaan se, että heidän pelloilleen tupsahteli porukkaa tuon tuostakin. Sen sijaan se lehmä-parka, jonka takapuoleen yksi epäonninen mässähti varjoineen kaikkineen, oli ehkä toista mieltä.

Provence Parapente -varjoliitokoulun sivut

Kuulin kilpailevan koulun opettajan huutelevan radioonsa englantia. Oletan näin ollen, että opetusta saa muillakin kielillä kuin ranskaksi. Paikan päälle pääsee helpoiten (ainoastaan) autolla. Lähin kv-lentokenttä on Marseille. Me asuimme läheisessä Montbrun-lès-Bains'in kylässä, jossa oli ruokakauppa, posti, kylpylä, ravintoloita ja juoksemiseen soveltuva puisto. Ajomatkaa Mévouillon'iin oli vartti. Itse Mévouillon'issa ei ollut oikein mitään muuta varjoliitokoulun ja laventelipeltojen lisäksi.


Nämä ovat omia havaintojani tästä lajista. En ole asiantuntija. Lisätietoja on parasta kysellä suoraan varjoliitoon keskittyneistä kouluista ja yhdistyksistä.

Kesässä on parasta kaikki

Valo

Heinäkuussa päivät ovat jo lyhenneet. Alkukesän päättymättömät päivät ovat vaihtuneet salaa tummiksi. Ikkunaluukkuja sulkiessa tähdet vilkuttavat puutarhan yllä. Tulee olo, että kesähän vasta alkoi, että koitetaan nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin lämpöä ja valoa riittää. Ennen kuin syksy koittaa. Ei ajatella sitä vielä. Postilaatikko tosin oli jo täynnänsä mainoksia koulurepuista ja muista syksyn tarvehankinnoista. Mainosihmisillä on toisinaan kurja tapa pilata ihmisten ilo.

Pitkät rauhalliset aamut

Kesäloman myötä perillinen on lähetetty maailmalle. Saa roikale nauttia Suomen suvesta. Hieman mietittiin tällä kertaa, että laitetaanko talvitakki mukaan. Kumisaappaat nyt ainakin. Kun koti kesäisin hiljenee, kuluu pari päivää ennen kuin sitä oppii arvostamaan. Alkuun sen outous hieman ihmetyttää ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Nousen nykyään viikonloppuisinkin aikaisin. En saa enää nukuttua ja varsinkin kesällä pienemmät unet riittävät. Siinä ehdin rauhassa juoda monta kuppia kahvia ja kirjoittaa käsikirjoitusta sivukaupalla ennen kuin isäntä nousee kuolleista.

Omaa aikaa

Koko vuoden juoksen kellon kanssa kilpaa. Ei ehdi, ei jaksa kun kaikkea liikaa, sekin homma jää tekemättä, kun tuli tämä uusi juttu jne. Aikaa ei ole ja sekin joka oli, on kadonnut mysteerisesti. Tiedätte sen kun aamulla minuutit vain häviävät. Luit lehteä viisi minuuttia sitten, mutta nyt kello on jo melkein puoli kahdeksan. Kiire tuli. No, kyllä aika osaa kesälläkin tepposet tehdä, mutta se ei ole niin vakavaa, kun on vähemmän huolehdittavaa. Arki on ottanut kesäaikataulun, vuoroja on vähennetty ja sunnuntaisin se ei kulje ollenkaan. Vihdoin ehtii tehdä mitä lystää. Voi roikkua tallilla niin paljon kuin jaksaa. Kerrankin on aikaa pestä ja rasvata varusteita, rapsutella, vaeltaa pitkin maaseutua, venytellä, vaihtaa ajatuksia, oleskella, maleksia. Kellon voi unohtaa kotiin.

Seikkailut

Kesää ei ole ilman seikkailua. Jo pelkkä suunnittelu kutkuttaa ja onkin osa retkeä. Laskimme 32 kilometriä pitkän matkan Ardèche joella. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti se jännitti. Pelkäsin eniten, että voimat eivät riitä. Tai että jotain nivelistäni alkaa kolottamaan. Ja onhan koskimelonnassa vaaransa. Sellainen touhu ei ole seikkailua, joka ei hieman etukäteen pelota. Kaikki meni onneksi hyvin. No melkein. Kukaan ei ainakaan loukkaantunut. Joen varrella oli yhdessä kohtaa valokuvaaja, jonka otoksia sai ihailla päivän päätyttyä valokuvaajan nettisivuilla. Meidän kolmikosta oli hieno kuva keskellä kuohuja melat osaavan näköisesti ojossa ja kasvoilla iloiset ponnistelevat irvistykset. Laitoin sen kuvan perheen ja tuttujen nähtäväksi Facebookiin. Tuli kommenttia, että hyvältä näyttää meno.

Totuus on se, että siitä kuvanotto hetkestä pari sekuntia myöhemmin kanoottimme laski perä edällä päin kiveä ja kääntyi ympäri. En tiedä, ehkä siitäkin olisi ollut kiva saada kuva. Tai ei. Kyllä se aina hieman kauheaa on, vaikka Ardèche joen vesi on kirkasta ja lämmintä. Ei edes melat päässeet karkuun. Ja muita laskijoita varmasti nauratti. Itseäkin jo naurattaa, se seikkailu.

Kesässä on parasta kaikki.