Kesässä on parasta kaikki

Valo

Heinäkuussa päivät ovat jo lyhenneet. Alkukesän päättymättömät päivät ovat vaihtuneet salaa tummiksi. Ikkunaluukkuja sulkiessa tähdet vilkuttavat puutarhan yllä. Tulee olo, että kesähän vasta alkoi, että koitetaan nauttia siitä nyt vielä niin kauan kuin lämpöä ja valoa riittää. Ennen kuin syksy koittaa. Ei ajatella sitä vielä. Postilaatikko tosin oli jo täynnänsä mainoksia koulurepuista ja muista syksyn tarvehankinnoista. Mainosihmisillä on toisinaan kurja tapa pilata ihmisten ilo.

Pitkät rauhalliset aamut

Kesäloman myötä perillinen on lähetetty maailmalle. Saa roikale nauttia Suomen suvesta. Hieman mietittiin tällä kertaa, että laitetaanko talvitakki mukaan. Kumisaappaat nyt ainakin. Kun koti kesäisin hiljenee, kuluu pari päivää ennen kuin sitä oppii arvostamaan. Alkuun sen outous hieman ihmetyttää ja ei oikein tiedä mitä tehdä. Nousen nykyään viikonloppuisinkin aikaisin. En saa enää nukuttua ja varsinkin kesällä pienemmät unet riittävät. Siinä ehdin rauhassa juoda monta kuppia kahvia ja kirjoittaa käsikirjoitusta sivukaupalla ennen kuin isäntä nousee kuolleista.

Omaa aikaa

Koko vuoden juoksen kellon kanssa kilpaa. Ei ehdi, ei jaksa kun kaikkea liikaa, sekin homma jää tekemättä, kun tuli tämä uusi juttu jne. Aikaa ei ole ja sekin joka oli, on kadonnut mysteerisesti. Tiedätte sen kun aamulla minuutit vain häviävät. Luit lehteä viisi minuuttia sitten, mutta nyt kello on jo melkein puoli kahdeksan. Kiire tuli. No, kyllä aika osaa kesälläkin tepposet tehdä, mutta se ei ole niin vakavaa, kun on vähemmän huolehdittavaa. Arki on ottanut kesäaikataulun, vuoroja on vähennetty ja sunnuntaisin se ei kulje ollenkaan. Vihdoin ehtii tehdä mitä lystää. Voi roikkua tallilla niin paljon kuin jaksaa. Kerrankin on aikaa pestä ja rasvata varusteita, rapsutella, vaeltaa pitkin maaseutua, venytellä, vaihtaa ajatuksia, oleskella, maleksia. Kellon voi unohtaa kotiin.

Seikkailut

Kesää ei ole ilman seikkailua. Jo pelkkä suunnittelu kutkuttaa ja onkin osa retkeä. Laskimme 32 kilometriä pitkän matkan Ardèche joella. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti se jännitti. Pelkäsin eniten, että voimat eivät riitä. Tai että jotain nivelistäni alkaa kolottamaan. Ja onhan koskimelonnassa vaaransa. Sellainen touhu ei ole seikkailua, joka ei hieman etukäteen pelota. Kaikki meni onneksi hyvin. No melkein. Kukaan ei ainakaan loukkaantunut. Joen varrella oli yhdessä kohtaa valokuvaaja, jonka otoksia sai ihailla päivän päätyttyä valokuvaajan nettisivuilla. Meidän kolmikosta oli hieno kuva keskellä kuohuja melat osaavan näköisesti ojossa ja kasvoilla iloiset ponnistelevat irvistykset. Laitoin sen kuvan perheen ja tuttujen nähtäväksi Facebookiin. Tuli kommenttia, että hyvältä näyttää meno.

Totuus on se, että siitä kuvanotto hetkestä pari sekuntia myöhemmin kanoottimme laski perä edällä päin kiveä ja kääntyi ympäri. En tiedä, ehkä siitäkin olisi ollut kiva saada kuva. Tai ei. Kyllä se aina hieman kauheaa on, vaikka Ardèche joen vesi on kirkasta ja lämmintä. Ei edes melat päässeet karkuun. Ja muita laskijoita varmasti nauratti. Itseäkin jo naurattaa, se seikkailu.

Kesässä on parasta kaikki.