Kysyin eräällä foorumilla kirjoittamista harjoittavien mielipidettä kirjamaailmaa ravistelevasta sensitivity reading -ilmiöstä. Kyseessä on kirjailijan tai kustantamon käyttämä palveluntarjoaja, joka esilukee tekstin jonkin vähemmistön tai ihmisryhmän näkökulmasta. Näin kirjailija yrittää välttää sisällyttämästä tulevaan kirjaansa asioita, jotka voisivat mahdollisesti olla loukkaavia jotain vähemmistöä tai jonkin kulttuurin edustajia kohtaan. Teksti käy läpi eräänlaisen herkkyystestin.
Mielestäni ilmiö kertoo kirjallisuuden pyrkimyksestä kehittyä parempaan suuntaan, ottamalla huomioon ne, joiden ääntä ei aiemmin kuultu tai haluttu kuulla tai ylipäätänsä osattu kuunnella. On täysin eri asia sen sijaan, onko ilmiöstä paisunut hilmiö (kärpäsen tapaan). Slate-sivuston artikkelin mukaan Yhdysvalloissa sensitivity reader-palveluita käyttäneet kirjailijat joko uskovat palvelun parantaneen heidän työnsä jälkeä tai vaikeuttaneen sitä. Osa myöntää saaneensa tukea herkkyys-esilukijoilta asioihin, joissa he eivät ehkä olisi omin neuvoin pärjänneet. Toiset taas pitivät herkkyys-esilukijoiden ehdottamia muutoksia liian suurina ja lopulta koko käsikirjoituksen pohjaideaa muuttavina.
Foorumilla minulle vastasi vain muutama henkilö. Luulen, ettei ilmiö toistaiseksi kiinnosta tai ainakaan huolestuta kirjoittajia Suomessa. Sitä pidetään valtameren toisella puolella tapahtuvana touhotuksena. Vastanneet tukeutuvat omissa töissään perusteelliseen esitutkimukseen ja kirjailijan kykyyn eläytyä henkilöhahmoihinsa olivat he sitten sinisiä, pilkullisia tai kaksitoistaraajaisia.
Oikeiden termien tarkistaminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Hieman haastavampaa on ehkä ymmärtää tarkkuudella kuinka toimii tietynlaisen yksilön mieli tai minkälainen käytös on loogista tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin edustajalta. Kirjailijat ovat kautta aikain luoneet henkilöhahmoja, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omaa ihonväriään, seksuaalista suuntautumista, sukupuolta, kulttuuriperintöä, heimoa, kansallisuutta, poliittista näkemystä jne. Joskus he onnistuvat siinä ja joskus eivät.
Sanat ovat voimakkaita ja niitä tulee käyttää harkiten. Kirjallisuuden pyrkimyksenä on tuoda esiin monipuolisesti ihmisyyttä koskettavia aiheita ja tämä käy parhaiten monipuolisen ja tasa-arvoisen representaation kautta. Henkilöhahmoja luodessa on suotavaa tuottaa totuudenmukainen kuva yhteiskunnasta: ei vain valkoihoisia, ei vain motoriikaltaan valideja, ei vain heteroja, ei vain lihansyöjiä.
Vallitsevassa ilmapiirissä esimerkiksi albanialainen valkoihoinen heterokirjailija saattaa kuitenkin miettiä kaksi kertaa ennen kuin kirjoittaa tummaihoisesta muunsukupuolisesta vietnamilaisesta. Häntä kun saatettaisiin syyttää ensin kulttuurisesta omimisesta ja sen jälkeen vielä monesta muusta ajan henkeen liittyvästä epäkorrektiudesta.
Ei kukaan halua tieten tahtoen syrjiä ketään tai luoda henkilöhahmoja, jotka eivät kuvasta todellisuutta, eihän? Sen sijaan en usko, että on kenenkään parhaaksi, että kirjailijat(kaan) eivät enää uskalla luoda (painotan sanaa luoda), koska pelkäävät kritiikkiä.
Kirjailijuus vaatii paksua nahkaa. Kritiikiltä ei voi välttyä yksikään kaunokirjallisia tekstejä luova. Täydellistä tekstistä ei saa, vaikka mitä tekisi. Kieliasuun jää aina jotain parannettavaa. Juonikin voi kulkea omia polkujaan. Historiallinen tarkkuus yksityiskohdissa saattaa jäädä epävarmaksi. Tahdon vain sanoa, että täydelliseen tarkkuuteen tähtääminen on hyvä asia, mutta onko se lopputuloksessa täysin välttämätöntä? Voiko yksi asia kaataa koko teoksen?
Lukijana arvioin romaania aina kokonaisuutena, mutta jokin yksityiskohta ei siitä tee huonoa tai sen kirjoittaneesta kirjailijasta pölvästiä, ellei kyse ole suorasta aivottomuudesta, kuten homofobiasta. Olen varsin tietoinen, että on kyse vain fiktiosta. Jos haluan varmaa tietoa, luen tietokirjan.
Kirjailijoilla on ollut ja tulee aina olemaan vapaus kirjoittaa siitä mistä he haluavat. On eri asia julkaistaanko teos tai haluaako sitä kukaan lukea. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, saattaa herkkyys-esilukijoitakin käyttänyt kirjailija kuitenkin saada kritiikkiä, koska mielipiteetkin ovat vapaita. Kuka tahansa voi loukkaantua mistä tahansa, ja näinhän nykyään käy. Kirjailija ei voi millään välttyä siltä, etteikö joku loukkaantuisi hänen kirjoittamastaan. Provokaatiohan eräällä tapaa jopa kuuluu kirjallisuuteen.
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron sai kuraa niskaansa kulttuurisesta omimisesta. Hän kirjoitti fantasiakirjan ei-valkoihoisista naisista. Olisiko Lindsted voinut hyötyä herkkyys-esilukijoista? Haluaisin muistuttaa, että hän sai jonkin verran kuraa niskaansa myös yksinkertaisesti sen takia, että on sukupuoleltaan nainen. Kaikkia ei voi miellyttää.
Kirjailijan ei pitäisi antaa kenenkään määrittää sitä, mistä hän kirjoittaa. Se on sydämen valinta ja ylittää kaikki mielipiteet ja konsensukset. Kyse on kirjailijan kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan, edusti hän sitten mitä ihonväriä tai suuntautumista tahansa. Aina se ei ole helppoa. Kirjoittamisessa mikään ei ole. Yhdysvalloissa sensitivity reader on ammattinimike, ja se jo pelkästään kielii liiketoiminnasta ja näin ollen rahasta. Hyvin menestyvällä kirjailijalla ehkä onkin varaa esiluetuttaa tuleva teoksensa kahdellatoista eri herkkyystestaajalla. Suomalaisella marginaalikirjailijalla on lykkyä, jos hän löytää enemmän kuin kaksi asiansa osaavaa tavallista esilukijaa.
Kirjailijan ei pitäisi myöskään tieten tahtoen loukata ketään. Jos oma tietämys ei riitä, on hyvä ratkaisu tukeutua asiaan perehtyneeseen esilukijaan tai taustatutkimusta tehdessä kysyä neuvoa asiantuntijalta. Minulla oli ilo hiljattain neuvoa nuorta kirjoittajaa historiallisissa purjealustyypeissä. Historialliset alustyypit eivät tunnetusti pahoita mieltään helposti, mutta faktat on pidettävä faktoina ja fiktio fiktiona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti