Hevoskirja (kirjallisuusblaablaata)

Malice le cheval

Minä editoin (eli en - tyst shhhh!).

Halusin vain kertoa lyhyesti, että kirjoitin käsikirjoituksen heppakirjalle. Olen heppahullu ja kirjoitan, eli why not. Heppakirjat ovat ihania. Elin niiden kautta omaa heppahulluuttani lapsena ja nuorena, kun muuhun ei ollut varaa. Luinkin kaiken hevosiin liittyvän.

Heppakirjat ovat lanu-kirjallisuutta hevoshulluille. Vanhemmatkin hevostelijat voivat toki niitä lukea, kuten YA:ta. Pääpaino lukijan kannalta heilahtaa aina hevoseen. Kirjan miljöö on yleensä ratsastuskoulu, mutta voi olla muukin hevostäytteinen paikka, kuten ravirata. Päähenkilönä seikkailee useimmiten 13-17 vuotias tyttö, joka rakastaa ennen muuta hevosia, mutta saattaa myös ihastua poikaan. Tallilla tapahtuu kaikenlaista hevosvarkauksista tulipaloihin. On paljon iloa rakkaasta harrastuksesta, mutta myös kateutta, surua ja muita suuria tunteita.

Suomessa kirjoitetaan verrattain vähän heppakirjoja. Joitakin vuodessa tai parissa. Jokainen hevoshullu on lukenut Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjaa, joka kasvaa yhä. Uusimpia tulokkaita ovat Anna-Riikka Sairio, Pia Hagmar ja Tiina Tanskanen. Ulkomailtakin tuodaan ja käännetään paljon. Heppakirjasarjat venyvätkin helposti yli kymmeneen osaan. Lukijat ovat uskollisia rakastamilleen kirjoille ja kasvavat niiden kanssa samaan tapaan kuin tyttökirjojen parissa.

Hevoskirjat ovat ehkä hieman liian tyttökeskeisiä. Ne ovat usein naisten kirjoittamia. Missään ei tietenkään ole kirjoitettu kiveen sääntöä, että hevoskirjat ovat vain yhtä sukupuolta varten. Jokainen heppahullu on myös lukenut Walter Farleyn Mustan Orhin, jossa seikkailee Alec Ramsay. Tarina pojasta ja villistä mustasta orista on klassikko.

Sijoitin oman heppatarinani Suomeen lyhyen pohdinnan tuloksena. Se voisi sijoittua mihin vain, mutta suomalaiset tykkäävät lukea kotimaahan sijoittuvia stooreja. Päähenkilöni on tyttö, koska kirjoitan mieluiten vahvoja naispäähenkilöitä. Pojat ja muun sukupuoliset voivat olla vahvoja, mutta mieluummin luon heistä moniulotteisia ja inhimillisiä. Kirjallisuudella on tehtävänsä. Se luo uutta maailmaa ja uusia tapoja nähdä ja kokea maailmaa.

Tarinassani on paljon hevosia, tietenkin. Myös eläimet ovat omia henkilöhahmojansa ja niillä on omat tehtävänsä ja roolinsa. Kaadoin tarinaan elämänkokemusta hevosmaailmasta, tarinan tarpeisiin muokattuja muistoja, hajuja ja ääniä. Ilman hevosia tätä tarinaa ei olisi syntynyt, ei ilman kuumia kesäpäiviä maastopoluilla, hermoja kiristäviä hetkiä kisa-areenalla, betadiinintäyteisiä haavanpuhdistusoperaatioita, nauruja nuotiolla leiripäivän kääntyessä iltaan. Hevostelu on elämäntapa ja olen yrittänyt tuoda sitä mahdollisimman paljon tarinaan, sen miljööseen ja henkilöhahmojen ajatusmaailmoihin.

Taisin myös kirjoittaa tähän tarinaan seksiä. Aika paljonkin. Hmmmmmpppprhhhh. Kerronko lisää vai meneekö noloksi? Kaikkialla sanotaan, että ei pidä nolostella ja seksiä tuuppaa joka tapauksessa joka puolelta. Niiinmph. Kohdeylöisöni tälle tarinalle on ehdottomasti sama kuin YA:lle eli nuorille aikuisille. Ei niinkään lapsille. En tiedä vielä miten tämä juttu otetaan kustantamoissa vastaan. Ehkä sieltä vastataan tiukasti, thanks but no thanks. Tai sitten innostutaan uudesta lajivaltauksesta: heppa-ya. We shall  see.

Mitä?

Tämähän on lyhyt. Te ette pitkää ole nähneetkään, kuulkaas.

Kiltit ja muut kummajaiset (yhden onnettomuuden tarina)

Susipuiston hukka (pohdittavaksi: miten tämä liittyy tekstiin?)

Oli jo puolipäivä ja puolitoista tuntia autoilua takana. Minulla oli hirveä kahvinhimo ja alkava päänsärky. Ne kaiketi liittyivät toisiinsa. Houlgate ja Dives sur Mer kylpivät lauantaipäivän leppoisassa usvassa. Ajoimme puolison ja perillisen kanssa kohti pikaravintolaa, kun edellämme ajavat autot kolaroivat. Puoliso on onneksi nopea reflekseissään ja tajusi jarruttaa. Pellinpaukaus kuului hyvin meidänkin kotteron sisälle. Törmäyksessä hallitsemattomaksi ryhtynyt mopoauto teki piruetteja ennen kuin töksähti tietä vierustavaan korokkeeseen. Taivaalta satoi autonpalasia.

Olen ennenkin ollut auttamassa auto-onnettomuuden uhreja, mutta ei siihen ensipaniikkiin oikein mikään valmennus auta. On vain toimittava ja nopeasti. Hätävilkut päälle, kännykkä käteen ja nopeaa ravia kohti lähintä autoa, josta hätääntyneen näköinen kuljettaja oli jo nousemassa ylös. Toisesta törmäysautosta alkoi kuulua sydänveret seisauttavaa huutoa samaan aikaan. Puoliso suuntasi huutajan luo. Jaoimme tehtävät pitkään yhdessä eläneiden kädellisten sanattomaan tapaan.

Kumarruin naisen puoleen ja pyysin häntä pysymään paikoillaan. Nyrkkisääntö on, ettei onnettomuuden uhria liikuteta, ellei siihen ole hyvä syy, kuten tulipalon vaara. Nainen oli kuitenkin jo puoliksi autosta ulkona ja sanoi pelkäävänsä, että auto syttyy tuleen. Sen sisällä haiskahtikin jokin käryttävä. Nainen oli itse jo sammuttanut moottorin ja piteli avaimia käsissään. Autoin hänet nurmikolle auton viereen.

Nainen tajusi sillä hetkellä mitä oli tapahtunut ja alkoi täristä ja hyperventiloida. Pyysin häntä tarttumaan minua käsistä ja kuuntelemaan. Istuuduimme ja keskityimme hengittämään. Selkeät sanat, katsekontakti ja kosketus saivat naisen rauhoittumaan nopeasti. Annoin muiden auttajien soittaa hätänumeroon. Paikalliset osasivat selittää selkeämmin, mihin ambulanssit ja palomiehet piti lähettää. Otin yhden ihmisen huollettavakseni siiheksi, että pätevämmät auttajat saapuvat. Ajattelin, että tämä on nyt minun homma, pitää huolta tästä henkilöstä.

Uhrilla ei ollut näkyviä vammoja, eikä hän valittanut kivuista. Vaikka airbagit ovatkit tehokkaita pelastamaan henkiä, on tämä silti todella huono arvio, koska adrenaliinihuumassa ja shokissa ihminen ei välttämättä tunne kipua. Ja hetkeä myöhemmin nainen sanoikin, että ranteeseen itse asiassa sattuu. Hän oli ehkä lyönyt sen törmäyksen hetkellä. Hän oli kuitenkin eniten huolissaan siitä, oliko itse toiminut hyvin. Nainen toisteli, että hän ei ollut voinut kuin jarruttaa tai ajaa päin lyhtytolppaa. Vakuuttelin, että hän oli tehnyt parhaansa.

Ensimmäinen ambulanssi saapui vain minuutteja onnettomuuden jälkeen. Auttamani nainen nousi jaloilleen. En oikein pitänyt ajatuksesta, mutta päällepäin hän näytti voivan hyvin, vaikka olikin hieman ravistellun oloinen. Santarmitkin saapuivat ja alkoi tilanteen selvittäminen. Mopoautoa ajanut henkilö oli ilmeisesti tehnyt jotain, mikä oli vienyt hänen huomionsa muualle kuin tiehen. Kerroin silminnäkijänä kuinka hänen ajoneuvonsa oli siirtynyt vastaantulevien, eli meidän, kaistalle ja kiihdyttänyt juuri ennen törmäystä. Paniikissa hän oli tainnut sekoittaa polkimet. Joku puhui kännykästä, mutta nuorta auttaneet sanoivat, että ajajan kännykkä oli ollut kassin pohjalla, kun sitä oli kysytty. Puolisoni oli soittanut nuoren vanhemmille, jotka saapuivat paikalle myös.

Jätimme yhteystietomme santarmeille. Hieman kädet yhä tärisivät, kun lähdimme vihdoin kohti omaa määränpäätämme: pikaravintolaa. Tarkoituksena oli syödä nopeasti jotain ennen perillisen judotapahtumaa. Sain kahvia, emmekä olleet vielä myöhässä. Loppupäivä sujui ilman shokkeja.

Mielessäni soivat näin viikko jälkikäteen yhä auttamani naisen sanat: "Kiitos, kun olitte niin kiltti." Hän kuulosti epäuskoisen ilahtuneelta. 

En ymmärrä. Eikö kiltteys vastaavassa tilanteessa ole normaalia? Ainakaan itse en haluaisi, että joku minua auttava henkilö olisi inhottava tai välinpitämätön. Puolison ja perillisen kanssa olemme sitä mieltä, että teimme vain sen mitä piti.

Perillisen kanssa mietittiin kaiken muun lisäksi, että onnettomuudessa vauhtia oli ollut vajaat 40 km/h. Ei kovin paljon, mutta kaksi ajoneuvoa meni metallinkierrätykseen. Pohdittiin millaista jälkeä tulee, kun vauhtia on puolet tai kolme kertaa enemmän. Puhuttiin kännyköistä, autoradioista, kaikenlaisesta. Perillinen haluaisi aloittaa ajokortin ajamista opetusluvalla ensi syksynä. Hän taisi saada aika hyvän kuvan siitä mitä voi käydä, kun ei katso tietä. Mopoautollaan kolaroinut nuori oli puolisoni mukaan luultavammin saanut murtuman lantion seudulle.

Yhdessä toivoimme, että kumpikin uhri paranee nopeasti.

Harvoinhan näitä sattuu, onneksi, mutta silti ajattelin koota auto-onnettomuudessa auttaville muutaman kultaisen säännön:
(lisätään ja korjataan näitä, jos keksitte huomautettavaa)

- hätävilkut päälle omaan kulkuneuvoon ennen mitään muuta
- kännykkä mukaan (myös heijastava liivi, jos yö tai vilkas liikenne, huono näkyvyys)
- selitetään uhreille, että heitä autetaan, ja kysytään miten he voivat (sattuuko, löivätkö päänsä, huimaako ym.)
- soitetaan hätänumeroon ja selitetään rauhassa mitä, kuka, missä
- älä liikuta uhreja, ellei aivan pakko (esim. auto katollaan tai auto käryttää, haisee bensalle...) tai jos uhrin tila vaatii heti pikaista hoitoa
- moottoripyöräilijöiltä ei saa koskaan ottaa kypärää pois
- ensiaputaidot käyttöön, jos verenvuotoa, uhri tajuton, tai pahempaa (onhan koulutukset käyty!?)
- delegoi muille paikalle saapuville onnettomuuspaikan turvaaminen muulta liikenteeltä ja hälytysajoneuvojen paikalle saattaminen (on turhaa, että kymmenen henkilöä tekee samaa asiaa tai vain seisoo tumput suorina)