Mitä lukijana ajattelin siitä

On pirullisen vaikeaa keksiä otsikkoa tälle tekstille. En edes tiedä saanko tästä tekstin kirjoitettua, mutta aihe on mielestäni olemassaolon arvoinen. En lupaa osaa kirjoittaa siitä hyvin, poliittisesti korrektisti, kauniisti, saatikka ketään loukkaamatta. Mutta vannon, etten halua loukata ketään tai mitään seuraavilla sanoillani.

Se, mistä kaikki nämä kimurantit ajatukset saivat alkunsa: homostelu kirjallisuudessa. Saako homostelu edes sanoa...kirjoittaa? Ehkei minun pitäisi sohaista amatöörimäisellä sulallani tätä herhiläispesää. Toisaalta, harmittavan harva ammattilainen siihen on ottanut kantaa. Tai eihän tähän mitään lupaa tarvitse pyytää, tarvitseeko? Tabuista asioista on vain niin vaikeaa saada punastelematonta ja asianmukaista keskustelua aikaiseksi.

Luin noin vuosi sitten Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi" -romaanin. Sen suuren suomalaisen (kadonneen) romaanin metsästykseni oli silloin jo alkanut. Tarkoitukseni oli lukea suomalaista tieteiskirjallisuutta, mahdollisimman tuoretta sellaista. Pikavilkaisu nettiin toi esiin Sinisalon kirjan ja tilasin sen. Odotin jotain ja sain jotain. Kirja yllätti minut hyvin monella tavalla. Ihan ensimmäiseksi mielistyin kirjailijan kauniiseen kieleen ja tekstin tasoon. Sitten tuli yllätys, joka yllättävyydessään yllätti minut pahemman kerran. Luulin jostain syystä kirjan ensimmäisiä sivuja tavaillessani, että päähenkilö oli nainen. Sitten minulle selvisi, että kyseessä oli mies ja kaikenlisäksi mies, joka piti muista miehistä. "Kääk!" sanoi suuri ääni päässäni. Mietin paniikinomaisesti, että mitä siis? Jostain manipuloidun maailmankuvani laidalta joku (Jane Austenin haamu ehkä) huusi, että uskallapa lukea pidemmälle ja kerron äidillesi.

Jatkoin lukemista ja lopussa minun oli pakko myöntää, että pidin kirjasta, kaikesta huolimatta. Että se oli ihan hyvää luettavaa, vaikkei yltänyt sen suuren suomalaisen kandidaatiksi, mutta pidin tarinasta silti. Jälkikäteen ajattelin, ehkä vähän ilkeästi, että onkohon kirjailija surffannut henkilöhahmoaan muovaillessaan jonkinlaisella muotivillityksen aallolla. Naah, ei koska kyseessä on kuitenkin kirjan päähenkilö eikä mikään hassu ja vähän homo sivuhenkilö, joka sopivasti avustaa sankaritarta saamaan prinssinsä. Sitten mieleeni juolahti toinen, ehkä vielä vähän ilkeämpi ajatus, että kirjailija on käyttänyt hyväkseen tiedekirjallisuuden marginaalisuutta tuodakseen esiin omia marginaalisia ajatuksiaan. Ja toisaalta, entä sitten? Monesta vähälevikkisen kirjallisuuden alan mestariteoksesta on lopulta valunut jotain valtavirtakirjallisuuteenkin. Mitä pienet edellä, sitä isot perästä.

Lomalla aloitin China Miévillen uuskumma (new weird) romaanin "The Iron Council". Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon. Nappasin teoksen kirjakaupan scifi-hyllystä, koska takakannessa mainittiin kirjailijan keränneen suuren kasan palkintoja (Arthur C. Clarke, British Fantasy ja Hugo Awardit muun muassa). Pari lukua luettuani selvisi, että kirjan päähenkilö (pyssysankari ja niin miehinen mies kuin romaanin päähenkilö voi olla) on epätoivoisen rakastanut toiseen mieheen. Minun oli pakko siltä istumalta kaivaa netistä tietoa kirjailijasta, koska tunsin oloni taas kerran petetyksi. Löysin haastattelun, jossa herra Miéville selitti saaneensa yllättävän vähän palautetta lukijoiltaan kirjansa homo-teemasta. Hän oli odottanut jonkinlaista myrskyä tai vähintään polemiikkia. Tämän luettuani tunsin oloni vähän vähemmän petetyksi. Kyseessä ei ollutkaan homokirjallisuus vaan kirja, jossa on homo. China Miéville tunnetaan tieteiskirjallisuuden uudistajana: hän ei siedä Tolkien tyyppistä fantasiaa ja nimittää tarinoita, joissa paha saa palkkansa ja hyvät palkitaan, saduiksi (fairy tale). Miehen kirjat peilaavat omaa maailmaamme ja hän pyrkii kuvaamaan yhteiskuntia ja henkilöhahmoja realistisesti, jos se nyt mörköjä vilisevässä tarinassa vain on mahdollista. Hän siis haluaa hätkähdyttää ja yllättää ja siinä hän onnistui. The Iron Council lunastaa lupauksensa. Se on moderni.

Ymmärrän nyt. Jonkinlainen mullistus on meneillään. Ei mikään ihme, että se ilmenee myös kirjallisuudessa. Kyse on vapaudesta. Kirjailija saa nykyään itse päättää, mitä hänen tarinoidensa henkilöhahmot olevat ja tekevät. Sitä ei enää määrittele yhteiskunta ja sen sen luomat "pelisäännöt".

Mutta. Heitän nyt ilmaan kysymyksen, jota kääntelin päässäni jo Sinisalo-tapauksen aikoihin. Pitäisikö kirjoja luokittaa niin, ettei lukija ylläty tarinan hahmojen seksuaalisista suuntaumuksista? Tällainen luokittelu on ehkä jo olemassa ja minä en vain ole siitä tietoinen, mikä sinällään ei ole yllättävää. Tai sitten sellaista ei ole olemassa, koska sitä pidettäisiin syrjintänä ja täysin epäkorrektina. Homokirjallisuushan on mielestäni asia erikseen tai sitten ollaan menossa suuntaan, ettei enää tarvitse piirtää rajaa valtavirtakirjallisuuden ja homokirjallisuuden välille. Lukijan on vain hypättävä tarinaan mukaan ja hyväksyttävä se sellaisenaan.

Pääteemahan on rakkaus. Eikö se ole se tärkein.