Kirjoittamaan jatko-osaa (kirjallisuusblaablaata)

Muurahaisen askel kerrallaan linnan portaita
 yksi askel ylös ja kolme alas.

Ihanteellisessa tapauksessa kirjoittava immeinen tekaisee romaanikäsikirjoituksen ja muutaman novellin per vuosi, jos ei enemmän. Todellisessa elämässä toimentulonsa sieltä täältä raapiva kotiakin hetkittäin pyörittävä oikea immeinen tuskailee tyhjien tiedostojen ja suurten unelmien mahdottoman konversion kanssa.

Neuvoni:

Jos haluat kirjoittaa:

1. älä käy töissä
2. älä lisäänny
3. älä pariudu
4. älä asu omakotitalossa (ainakaan sellaisessa, jota ympäröi puutarha ja päärynäpuita ja ruusupuskia ja punaiset pelargonit ikkunalaudoilla)
5. älä harrasta
6. älä sosialisoidu muiden immeisten kanssa

Ja kaikki nämä älät ovat tietenkin ristiriidassa ylipäätään elämisen kanssa. Jos haluat kirjoittaa, älä siis elä. Sen sijaan, jos haluat kirjoittaa muustakin kuin steariinin sulamisnopeudesta, olisi sinun hyvä kokea mahdollisimman paljon, siis elää rikastuttavia ja elähdyttäviä kokemuksia.

Tässä on melkoinen dilemma. Kuinka elää ja silti kirjoittaa?

Hmmhmppffff...

Kirjoita, kun siihen pystyt, jos pystyt, ja jos siitä yhä pidät.

Näin siis periaatteessa. Kuinkas muuten.

Fantasiasarjani ensimmäinen osa lähti kustantamoihin (lue: hylsyjä odotellessa). Olin joskus kauan sitten (vuosi sitten) kuvitellut saavani kirjoitettua toisen osan ensimmäisen raakileversion valmiiksi joskus juuri nyt. Mutta. En sitten saanutkaan aikaiseksi. Yritettyä edes. Editointi vei kaikki fyysiset ja psyykkiset voimani (taustalla soi egyptiläinen surumusiikki). Luova minä mätäni ja putosi maahan suuressa plässähtävässä lösähdyksessä.

-suuri hiljaisuus-

Se siitä, ajattelin. En enää, koskaan enää ikinä, kirjoita mitään. Liian vaikeaa. Työlästä. (Turhaa?)

Silti eilen avasin uuden tekstitiedoston.

Kyseessä ei ollut "valoa taas pimeään kosmokseen" -suuri hetki vaan reaktio nalkuttajaan pääni sisällä, joka mätki pientä laiskaa kirjoittajaa minussa manipuloiden ja uhkaillen. Koskaan en ole urheilua harrastanut, jos ranskalaisten uudelleen programmointia paremmiksi uimahallin käyttäjiksi ei lueta sporttiseksi, mutta hetkessä oli jotain Rocky Balboamaista. Päässäni asuu sänkipartainen valmentaja, joka pullistelee hauiksiaan liian pienessä Brezil-paidassaan ja osoittelee paksulla syyttävällä sormellaan tyhjää tekstitiedostoa, josta syntynee joskus tarinani osa kaksi.

Se oli vaikeaa. Laittaa sanaa toisensa perään. Luoda kokonaisia lauseita ja kappaleita, puhumattakaan henkilöhahmojen välisen kärkevän keskustelun ylös kirjaamisesta (oliko sillä nyt porkkanoita vai omenoita korissaan, mikä vuodenaika ylipäätään on meneillään...syksykö? miksi tarinoissani on aina syksy?). Raah.

Siitä se silti.
Silti se aina.
Tarina jatkukoon,
vaikka hemmetti silti.

(Seuraavassa postauksessa kerron prokrastinoinnista, luultavammin.)