Talviunta

 

Hetkeksi jotain muuta kuin uutisia, suoraa lähetystä, reportaasia, kannanottoa ja osanottoa.

 

Pensasaitaamme oli ilmestynyt eräs hyinen aamu luonnon omia taideteoksia.

 

Ne vetivät tämän tarkkailijan huomion puoleensa.

 

Voisinko nyt editoida?

Normipäivä Normandiassa

Päivä uusi on ja elämä jatkuu.

Pakko sen on.

Huokaus.

 

Eilisen uutiset mielessään Mary vie pojan kouluun, jonka parkkipaikalle on lähes mahdotonta päästä autolla. Le plan Vigipirate on nostettu uusiin sfääreihin ja jo ennestään hankalasta koulun lähestymisestä on tehty yön aikana vielä vaikeampaa. Rellun tiellä on rautaportteja, betonipossuja ja huonosti parkkeerattu entisen homekoulun purkutöihin osallistuva maansiirtokone. Lentävää rellua odotellessa puikahtelen sieltä, tuosta, ehkä ei sentään tosta ja lopulta jätän pojan niin lähelle opinahjoa kuin kykenen ja päätän, että huomenna menköön koulubussilla, kun sellainenkin kerran on, Hyvät Hyssykät.

 

Takaisin keittiössään, päivän toista aamiaista nauttiessaan, Mary pohtii kuinka pojan opettaja ottaa sananvapauden ja sen puolustamisen tänään puheeksi. Tai toivoo niin. Hänen muistaakseen Pirkka-Pekka Petelius on sanonut, että kaikelle pitää voida saada nauraa. Pitää. Voida. Saada. Kaikelle. Nauraa!

 

Se on kaiken lisäksi niin helppoa ja sen voi aloittakaa vaikka omasta itsestään. Kun ei ota itseään liian vakavasti, varmasti estäisi monta tyhmää tekoa maailmassa. Eikö?

 

Joka tapauksessa: naurakaa ja antakaa muidenkin nauraa.

 

Asiasta toiseen. Normandiassa on ollut kylmänkosteannormitalvikelimäistä pee-keliä ja suureksi ihmetykseksemme löysimme terassilta toissapäivänä kohmeisen siilen. Siinä se kökki pöydän alla liikkumatta. Ei häiriintynyt, kun tulimme viereen pällistelemään. Ei halunnut syödä, kun sille lautasellisen kissanruokaa annoimme. Ei. Hetken tilannetta arvioituamme (googletus: siili+mitä tehdä+ei näytä voivan hyvin) päätimme ottaa siilen hoiviimme.

 

 

Hän sai laatikon.

 

Parin tunnin lämmittelyn jälkeen hän "heräsi" ja söi ja paskansi ja veti torkut.
Hänet nimettiin Hectoriksi.

Hector on todella piikikäs vieras. Hän saa enimmäkseen torkkua omassa huoneessaan kaikessa rauhassa. Muutaman kerran päivässä tarkistamme, että tyypillä on kaikki hyvin, annamme lisää sapuskaa, poistamme ulosteet jne. Kerran päivässä punnitsen tyypin pienellä ruoka-ainevaa'alla, koska Hector on siileksi liian pieni (vain 370g, mikä ei ole tarpeeksi läskiä talvesta selviytymiseen). Punnitsen hänet myös sen takia, että tiedän miten tämä huostaanotto tyyppiin vaikuttaa. Jos paino laskee, Hector voi huonosti ja Hector pitää viedä eläinlääkärille tms. Soitin paikalliseen villieläinten vastaanottokeskukseen, mistä sain neuvoja siilen hoitoon. Sieltä kerrottiin myös, että jos haluan ja voin, saan pitää Hectorin huhtikuuhun asti, milloin ulkona on taas tarpeeksi lämmintä Hectorin jatkaa siilen elämäänsä omin päin, tai sitten tuoda Hector heille talveksi hoitoon.

 

Päätimme ajaa Hectorin sunnuntaina vastaanottokeskukseen, missä hänestä pidetään varmasti parempaa huolta ja missä Hectorilla on ehkä hieman enemmän siilelle sopivia virikkeitä kuin meillä (kissa, kakara, kirjailija).

 

Elämän pelastamisesta tulee hyvä mieli ja suosittelen sitä kaikelle nauramisen lisäksi aseena maailmanpainoa vastaan. 

 

 



Äärettömyyksien laidalla

Kuunari Helena Tobago Cayssä

Hei taas ja svengaavaa alkanutta vuotta 2015!

Mary palasi Ranskaan, arkeen ja blogirintamalle suuren unelmansa toteuttamisesta. Nyt se on ohi ja hyvä niin. Mieltä lämmittänee vielä vuosien, jos ei loppuelämän, ajan Atlantin aalloilla koettujen elämysten muistokimara. Olen onnellinen että lähdin ja äärettömän kiitollinen Suomen Purjelaivasäätiölle, että pääsin reissuun. Helena on maailman hienoin paatti.

Hienoa matkassa oli myös seura. Muut matkalaiset edustivat värikästä valikoimaa suomalaisia ja ulkosuomalaisia mereen hurahtaneita ihmiskultia, joiden kanssa oli ilo jakaa kuukausi hyvinkin ahtaissa ja myös melkoisen hikisissä oloissa. Sain terästää ilmeisen tylsistynyttä suomeani suolaisessa kielikylvyssä ja samalla pääsin kartalle lukemattomien tähtikirkkaiden öiden aikana käytyjen enemmän tai vähemmän filosofisten keskustelujen myötä Nyky-Suomen poliittiskulttuuristaloudellisesta* tilanteesta.

Matka ei täysin vastannut kaikkia odotuksiani. Se ylitti ne sataviisikertaisesti. Vierailimme uskomattoman upeissa paikoissa, tutustuimme mitä yllättävimpiin kulttuureihin ja kansoihin, koimme maininkien voiman (mustelmat!!!), vedimme köyttä samaan suuntaan ja tahtiin... tarvitseeko jatkaa? Taisit ymmärtää, että kokemus oli ainutkertainen. Yhden ihmisen, äidin, naisen, Maryn, tasolla elämys oli paitsi hieno myös hetkittäin henkisesti rankka.

Leikkaapa itsesi kuukaudeksi irti melkein kaikesta tuntemastasi, ahda itsesi 26:n tuntemattoman kanssa verrattain pieneen alukseen, jota myös ihmiskokeeksi voisi kutsua, nuku hyvin vähän, aherra niin kannella kuin sen alla vuorokauden ympäri merivesisuihkun ja porkkanajauhelihalaatikon (?)voimin. Hetkittäin olo oli surkea. Sitten se taas kiehahti suureen riemuun, kun näin elämäni ensimmäisen oikean valaan. Joinain iltoina saatoin miettiä punkkani suhteellisessa rauhassa (kuuden hengen hytti, jossa tuskin on tilaa kahden ihmisen seistä samaan aikaan) korvatulpat korvilla kotona vartovaa perhettä, joita minun oli hirmuinen ikävä. Ja kun seuraavassa satamassa puhelin vihdoin löysi kenttää ja pääsin soittamaan heille, kuulin vain kannustuksia ja rohkaisuja. Kotijoukkojen panostus matkaani oli ehdottomasti se suurin ja tärkein. Valtavat kiitokset pojilleni siitä.

Opin paljon. Atlantti opettaa. Ihminen ei aina osaa arvostaa tarpeeksi sitä mikä on lähellä ja helposti saavutettavissa. Sen sijaan hän haikailee mahdottomien ja kaukaisten haaveiden perään ja saattaa jopa tyhmyyksissään päästä ne toteuttamaan, jos on tarpeeksi hullu. Lisätään siihen vielä roima annos omahyväistä ruoriketteryyttä ja satamassa nautittu rommipunssi ja on varmaa, ettei meri-ihminen edes osaa katua hulluuttaan. On ne regrette jamais les folies.

Mutta vain meri on ikuinen ja kaikki muu paitsi purjehdus turhaa.

Ohessa muutama kadekuva. Suomen Purjelaivasäätiön sivuilta voit varata oman hullutuksesi.

Kap Verde häämöttää

Kalastajakylän värejä

Valtameren kainalossa

Suunta kohti toista rantaa

Mainingilta toiselle

Jalka-Spa

Kaikki elämäni auringonlaskut.

Ja vihdoin palmut.

ja Karibian merirosvot?

Koti kuukauden.

Ja Se Suihku.

*en väitä etteikö suomenkielenhuoltoni olisi yhä vaiheessa