Lokakuisen aamun ujo aurinko häilyi Normandian nummien yllä. Sumu oli tuskin väistynyt. Käänsin ratsuni turvan kohti metsää. Viimeisestä kerrasta oli kulunut jo liian kauan. Sen tunsi paineena silmien takana ja kivistyksenä niskassa. Tarvitsin rentoutusta, metsän hiljaisia ääniä ja ajatonta etenemistä vailla sen suurempia ajatuksia.
Metsä on oma valtakuntansa erillään ihmisten maailmasta. Siellä ei ole kiirettä, ei ruutuja, ei somea, ei jatkuvaa pölinää, vaatimuksia. Metsässä on vain se, minkä sinne mukanaan kantaa. Ja kun jättää kaiken harteita painavan kotiin, täyttää metsä tyhjät tilat omalla taiallaan, laululla, runoilla ja rauhalla.
Syksyssä on aina jotain vimmaisaa, se saa ihmiset ryntäilemään työssä, koulussa ja kotonakin. Aina pitää jotain, ja vielä jotain, ja lisää vielä. Kaikkea ei ehdi. Ehtimättömyys stressaa ja kiristää hermoja. Ruuvipenkki täyttyy tekemättömistä asioista ja vastaamattomista meileistä. Kun saisi muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Kahdeksannen päivän viikkoon.
Kärsin jännityspäänsärystä. Se iskee aina syksyisin. Verenpainekin on koholla ja nyt silmälääkäri ilmoitti silmänpaineen nousseen. Olen muuttumassa painekattilaksi. Pian pihisen, ellen päästä höyryjä pois.
En tunne oloani stressaantuneeksi, mutta silti olen. En myöskään ahdistuneeksi, mutta uni ei enää maita. Päässäni pyörii kehässä ruma maailma, kotiaskareet, työnilo ja henkilöhahmojen sielunelämä. Life happens. Ei sen ihmeempää.
Olen lisännyt stressin ja yleisen ahdistuksenhallintaan metsäilyn.
Millä te blogistanialaiset helpotatte arjen paineita? (ei tuhmia vastauksia anonyyminä ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti