Korona-ajat Normandiassa

Keittää spodeja pää alaspäin

Menneistä ei ilmeisesti kukaan ole vieläkään oppinut mitään. 

Ei niin paskaa, ettei jotain vielä paskempaakin.

Koettelemukset kasvattavat (vatsaa).

Viime vuosi oli jo valmiiksi pilalla (keltaliivit, mellakat, lakot...) ennen kuin Rouenissa (40km meiltä) possahti kemiantehdas. Taivaan tuuliin tuprutti karsinogeenejä tunteja. Ne laskeutuivat normandialaisittain tyypillisen tihkusateen mukana laitumille, puutarhoihin, terasseille ja kesän viimeisten laventelinkukkien herkästi hajustetuille nupuille.

Vuosi myöhemmin, kun joogaan terassilla, huomaan ärtyneellä sivusilmällä, että terassilaatoilla näkyy yhäkin tummia tahroja, joita painepesuri, juures- ja hammasharjakaan eivät ole irrottaneet.

Samaan tapaan, olen varma, että korona-katastrofi tulee jättämään jälkensä. Ranska, ja siten myös Normandian entinen herttuakunta ja nykyinen agraarisdynaaminen kotiseutuni, ei ollut valmis vuoden 2020 koettelemuksiin. Paitsi ehkä juuri teollisuuskatastrofista viisastuneena, Normadian kansa veti kotikutoiset maskit naamalle mukisematta ja vasten hallituksen suosituksia. Moni oli joutunut hankkimaan maskeja syksyllä hajuhaitan takia. Hyvällä tuulella Rouenissa haisee yhä palanut rengas/mätä muna. Kansa oli valmiin epäluuloinen poliitikkojen hyssytellessä. 

"Ei tämä ole kuin paha pieni flussanen." 

Ensimmäinen aalto tuli ja meni, eikä sitä täällä pahemmin huomattu kuin syvänä jännityksenä ja suolia kuristavana pelkona iltauutisten aikaan, kalmanlukuja kuullessa, viittomakielisten tulkkien kädenliikkeitä haltioituneena tuijotellessa. Ahdistus oli mahdoton. 

Mahdottomaan oloon on vain yksi hoitokeino: mahdoton rohto! Pihatiellemme paistoi koko pitkän kevään lempeä kotitähtemme. Sen hellässä lämmössä ryhdyin aloittelevaksi skeittaajaksi. Hellänä oli myös persii. Mutta ennen muuta, vietin aikaa tehden jotain ihan muuta. Pääkopassa vain yksi ajatus: älä putoo.

Ajattelin, että turhista ideoistani tämä oli varmasti se turhin, että luovuttaisin tyyliin tunnin päästä, että huomenna palaisin tekemään jotain rakentavampaa kuten palapeliä. 

Ollie à la kotitie.

Kesä tuli ja rajoitukset höllenivät. Oman itseni allekirjoittamat lupalaput omalle itselleni päätyivät ei roskiin vaan myöhempien aikojen jatkokäsittelyyn. Olin varma, ettei toista täyssulkua voitaisi määrätä (koska talous ja koska Suur-Ranskan Jupiter, itse armoitettu Presidenttinen oli niin vannonut), mutta samalla tiesin toisin, koska kun nainen tietää, hän tietää, koska hän käyttää kypärää ja saa verta aivoihin, eikä ole aivokuollut kuten ilmeisen moni muu, koska miten muuten on mahdollista, että toinen aalto tuli suurena yllätyksenä, yllättävän voimakkaana yllätyksenä.

Kesäloma koronteenioloissa meni kaikesta huolimatta hyvin. Saimme ansaitsemamme levon. Istuimme paljon rannalla katselemassa merta. Tuuli hyväili heinikkoa. Taivaankappaleet loivat siltoja. Lokit kirkuivat. Pärskeissä kaikui kaikki elämän kesät ja lomat. Suola oli yhä suolaista. Mobile home oli scrubattu sitruunanhajuisella kloorivedellä lattiasta kattoon. Respassa sai maskin takaa virkahymyjä ja kehoituksia ruiskia geeliä. Kaupassakäynti meni escape-roomista: nopein reitti kaikkien tehtävien ja yhtälaskujen kautta kassalle ja ulos. Vain iloinen ryhmäkuva puuttui. 

Atlantin aalloissa kaikki turha unohtuu

Kuten muinaisista ajoista lähtien saapui 2020 komeetta ennustamaan katastrofia. No, NEOWISE ilmestyi kesken pandemiaa, eli hieman myöhässä. Eivät kyllä keskiajalla tienneet mitään! Mutta komeetta oli kaunis. Jaoin unohtumattoman liikuttuneen iloisen amatööriastronomihetken perillisen kanssa. Hän oli saanut kuunnella seitsemäntoista vuotta kuinka mahdottoman upeita komeetat ovat, ja nyt hän pääsi vihdoin näkemään sellaisen omin paljain silmin. Perillisen huoneeseen rakennettiin observatorio, jonka valot sammuivat joka ilta auringon laskettua. Kirjoituspöydän päälle nostetun dobson-teleskoopin putki työnnettiin ikkunasta ulos kohti pohjoista ja öinen tähtinäytelmä sai alkaa. Perillisen tyttöystävä ja kaikki muutkin etä-ystävät saivat kuunnella seikkaperäisiä selityksiä universumista joka iltaisen 'Mutsi puhuu komeetasta' pod castin ajan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Komeetta lensi pois ja kesä kääntyi syksyyn.

Kun syksy sitten kaiken kivan jälkeen saapui, saapuivat huoletkin. Tai nehän olivat vain jääneet tiskin taakse odottamaan. Perillinen ilmoitti kavereiden kanssa vietetyn iltaman jälkeen, että yksi kavereista oli ollut aamulla hieman pipi. Alkoi ennennäkemätön turvatoimenpiteiden sinfonia. Pojat saivat käydä testeissä. Oloilla huoneissaan, pitää maskia muissa huoneissa haahutessaan, syödä yksin, juoda paljon teetä. Olimme kaikki huolissamme, mutta testitulokset olivat negatiiviset. Kerrankin se oli riemun paikka.

Viimeinen hetki rannalla ennen toista 'confinement'ia

Myös pohdinnan. Tulimme siihen loppupäätelmään, että virusta olisi hyvä olla hankkimatta. Peruutimme perhemiitit, luovuimme haaveista Suomi-lomasta, keskityimme oleelliseen. Töissä sain kuulla saavani toistaiseksi pitää työpaikkani, mutta omituiseen aikaan putkahtanut puljun omistajanvaihdos (joka oli ranskalaisittainkin valmisteltu kaaosmaisesti) tuotti myös valtavasti töitä. Marraskuun myötä saapui toinen aalto, sulkutoimenpiteet-joita-ei-olisi-pitänyt-enää-voida ja uupumus. Työpaikan ja toimeentulon pelastaminen oli vienyt veronsa.

Olin onnellinen, kun tajusin, että olisin lomautettu. Sairasloma ei olisi ollut kaukana. Sinnikkyys on vahvuutta. Oikeaan aikaan luovuttaminen älykkyyttä. Olen yrittänyt tehdä parhaani tämän hullun vuoden aikana: käyttää ylimääräisen ajan tehden hyödyllisiä asioita (sain duologian käsikirjoitukset valmiiksi ja lähetin ne kustantamoille - koskaan en ole yhtä lailla taistellut tekstin kanssa - kolme ja puoli vuotta tai jotain). Jätin murehtimisen ja koti-ikävän teekupin pohjalle ja opettelin perillisen huolellisen opastuksen avulla uuden harrastuksen. Olen käsitellyt ajan kanssa tunnelukkoja, pettymyksiä, onnellisuuden käsitystä, ahdistusta, identiteettiä, vanhenemista, tulevaisuutta ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen myös katsonut Netflixiltä kaikki Miyazaki animet ja Heartlandin viisitoista kautta.

On pitänyt oppia elämään tuntemattoman kanssa: ei voi varmuudella tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Onko koulua, työtä vai lomaa, kaupat auki, kulkeeko posti? Minä, joka suunnittelen kaiken (ahdistussyndrooma) minuutilleen, jouduin kerrankin relaamaan. Hittoako väliä, kun ei kukaan tiedä ja kaikki on kuitenkin luultavammin mahdotonta. Ja sitten kun jokin on mahdollista: on parasta heti tehdä se! Eli tee, kun vielä pystyt.

Ei liity mihinkään, mutta tänne haluan eläkkeelle!

 

En tiedä lätkästä mitään, mutta...

(...huitaisen kuitenkin ampiaispesää)


Onko lätkähumu jo laantunut? Eikö? No, ei se mitään. Seurasinhan minäkin matsia. No hitto, totta prkl! Oli hieno finaali. Turnaus. Urheilutapahtuma. Joukkue. Fiilis. Suomi on lätkän valtakunta! Niin naisleijonat, juniorit kuin gubbetkin, kaikki yhdessä.

Ihan todella, sydämen pohjasta, tuli hyvä mieli. Kiitos siitä urheilijoille! Ja sitten vielä Kevin, joka lukee kirjoja. Ei ole tainnut ihmismuistiin kukaan saada yhtä suurta kirjapöhinää aikaiseksi. Kiitos siitäkin! Lukekaa ihmiset kirjoja!

Jotain jäi kuitenkin hampaankoloon. Pelin ensimmäinen erä oli yhtä free fightia. Onhan se kiva katsoa suorassa lähetyksessä, kun urheilusankari saa mailasta leukaan ja hammas lentää hidastetussa kaaressa ilmeisen isoon hammaspinoon kaukalon päätyyn (joka toiselta pelaajalta puuttuivat etuhampaat). Tuli Kummelit mieleen kunnes hymyni hyytyi. Maailmanmestaruusturnauksen loppuottelussa, jota katsoo jokunen miljoona isompi ja pienempi skidi, vedettiin lättyyn niin että paukkui ja yleisö hurrasi hurmoksessa.

Ihanko normaalia?
Jääkiekko nyt vaan on sellainen poikien peli ja nyrkit heiluu.  
Hmmm, lätkää pelaavat muijatkin. Puuttuuko heiltä hampaita?
Tosimiesten pelissä ei pehmoilla.
No harrastaisivat nyrkkeilyä. Ai niin, siinä lajissa ei pääse lyömään mailalla munille (edes sääntöjen vastaisesti).
Lätkää ei ole kenenkään pakko pelata tai katsoa!!!
Joo, onneksi ei. Tjaa, kuinkahan moni pikkuskidi on laitettu kaukaloon viisivuotiaana ihan pelkästä omasta tahdostaan (ilman minkäänlaista vanhempien tai liikuntaopettajan suostuttelua?)???
Mutkun ne toiset (Cänädäläiset) aloitti eka.
No siinä tapauksessa... halatkaa nyt sovinnon merkiksi. Tai vaihtakaa aivokirurgien yhteystietoja.

Olen urheilija, penkkiurheilija, urheilijan muija ja urheilijan mutsi. Kaikessa meikäläisten urheilussa keskitytään ennen muuta vammojen välttämiseen, oltiin sitten vuorella kiipeilemässä tai koskea laskemassa tai trail-polulla tai judo-tatamilla. Judo on kamppailulaji ja siinäkin estetään vastustajaa loukkaamasta itseään oikeaoppisilla otteilla, vaikka se kuinka olisi juuri isketty kanveesiin.

Minusta urheilusta ei pitäisi tulla murheilua. Ei ole normaalia näyttää penskoille, että hyvä jätkä on tuo kun vetää turpiin noin. Se on paljon kivempaa kaikille, kun koko joukkue palaa kotiin perheen luo ehjänä ja kaikkine hampaineen.

Normandia palaa - Suomi sulaa

Maximus le chill cat

Näin keskellä kuumaa kesää mietin kaksi sekuntia mistä kirjoittaa. Aiheitahan riittää. Voisin kertoa, mitä mieltä ranskalaiset ovat Trumputin tapaamisesta (ei heitä kiinnosta tippaakaan. Ranska on maailmanmestari ja se on ainut hyväksyttävä puheenaihe tässä maassa seuraavat kaksikymmentä vuotta).

Kertoisinko kirjallisuuskritiikistä, joka pöyristyttää. Naah, jätetään se syksyyn. Nyt on oikeasti muutenkin jo tukalaa (mutta hyvät Perseidit sentään: kirjailija saa pyrkiä tekstissään mahdollisimman tarkasti ajankuvaan sopivaan kielenkäyttöön kirjoittaessaan historiallista romaania). 

Katsellaan hetki yo. kuvaa Maxousta.

Noin. Heti tuli parempi mieli.

Viimeksi täällä oli yhtä kuuma, yhtä pitkään, vuonna 2003. Viisitoista vuotta sitten. Ostin silloin tuulettimen ja kuluttajatyytyväisenä totean, että sama vempain on minulla yhä käytössä. Sille ei ole ollut paljoa käyttöä, koska Normandia, ja luultavammin härveli sen tähden pyöriikin vielä. Se, että vehreydestään ja loppumattomasta sateestaan tunnetussa Ranskan kolkassa kärsitään kuumasta (eilen +34 astetta) ja pitkään kestäneestä kuivuudesta (vehreä on nyt enemmänkin karrelle palanutta keltaisuutta), ei ole kuitenkaan ihan erikoista. Sellaista sattuu. Säät menee silleen.

Satuin viettämään lomia kotopuolessa. Siellä oli niin kuuma, että lämpöpumppu oli laitettava toimimaan ilmastointina. Enpä muista, olenko koskaan, edes kakarana, kokenut vastaavia ja yhtä pitkäkestoisia helteitä Helsingissä. Olihan se tietenkin ihastuttavaa, kun saatettiin istua vaikka koko yö pihalla vilustumatta. Silti se ei tuntunut ihan todelliselta, vaikka totisinta totta kuumuusaalto olikin.

Samaa pohdin eilen illalla seistessäni perillisen ikkunassa. Kuuma tuuli puhalsi pellon yli ja hetken eksyin muistoon keskelle valtamerta, jolla olin viimeksi tuntenut ilman hyväilevän ihoa kuun loisteessa. Silloin purjehdin lähellä päiväntasaajaa kahta viikkoa ennen jouluaattoa. Talomme sijaitsee tuon samaisen valtameren ilmastollisessa vaikutuspiirissä, mutta 49:llä leveysasteella. E p ä t o d e l l i s t a.

Ja jokin tässä mättää. Pahasti.

Sää on sekaisin. Mene kotiin sää!

Phuuh. Kuumuutta. Phuuh. Ilmastoa. Kun sanotaan, että ennen oli asiat paremmin, saan näppylöitä, koska monen asian kannalta se ei päde ollenkaan. Kun olin rimppakinttu kakara ja kirmasin kotometsän poluilla kesähelteellä mehu ja leivät repussa parhaan kaverini kanssa, asiat olivat paremmin, ainakin sään ja planeetan kannalta. Taisi olla minun sukupolveni tehtävä pelastaa metsät, sinivalaat ja estää otsonikato. Hiljaa on menty askel eteen ja kolme taakse. Sademetsiä uhkaa yhä maatalous. Valaita on vielä nähty, mutta vain koska ne ovat olleet pyydystäjiään ovelampia. Otsonireiästä ei enää puhuta, mutta sen on korvannut uusi muovimanner, joka peittää kohta puolet maailmasta.

Hitto kun harmittaa. Minun sukupolveni on tyrinyt planeetan pelastamisen. Perintönä annan lapselleni roskaa, roskaa, roskaa. Aina vain lisää tavaraa, kulutettavaa, apparaattia ja kivaa krääsää suoraan riistoteollisuuden verovapaista alelaareista.

Tässä katsahdamme uudelleen hetkeksi Maximusta.

Hengitellään, jos ilmaa riittää.

 

Painuin metsään painetta pakoon

Lokakuisen aamun ujo aurinko häilyi Normandian nummien yllä. Sumu oli tuskin väistynyt. Käänsin ratsuni turvan kohti metsää. Viimeisestä kerrasta oli kulunut jo liian kauan. Sen tunsi paineena silmien takana ja kivistyksenä niskassa. Tarvitsin rentoutusta, metsän hiljaisia ääniä ja ajatonta etenemistä vailla sen suurempia ajatuksia.

Metsä on oma valtakuntansa erillään ihmisten maailmasta. Siellä ei ole kiirettä, ei ruutuja, ei somea, ei jatkuvaa pölinää, vaatimuksia. Metsässä on vain se, minkä sinne mukanaan kantaa. Ja kun jättää kaiken harteita painavan kotiin, täyttää metsä tyhjät tilat omalla taiallaan, laululla, runoilla ja rauhalla.

Syksyssä on aina jotain vimmaisaa, se saa ihmiset ryntäilemään työssä, koulussa ja kotonakin. Aina pitää jotain, ja vielä jotain, ja lisää vielä. Kaikkea ei ehdi. Ehtimättömyys stressaa ja kiristää hermoja. Ruuvipenkki täyttyy tekemättömistä asioista ja vastaamattomista meileistä. Kun saisi muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Kahdeksannen päivän viikkoon.

Kärsin jännityspäänsärystä. Se iskee aina syksyisin. Verenpainekin on koholla ja nyt silmälääkäri ilmoitti silmänpaineen nousseen. Olen muuttumassa painekattilaksi. Pian pihisen, ellen päästä höyryjä pois.

En tunne oloani stressaantuneeksi, mutta silti olen. En myöskään ahdistuneeksi, mutta uni ei enää maita. Päässäni pyörii kehässä ruma maailma, kotiaskareet, työnilo ja henkilöhahmojen sielunelämä. Life happens. Ei sen ihmeempää.

Olen lisännyt stressin ja yleisen ahdistuksenhallintaan metsäilyn.

Millä te blogistanialaiset helpotatte arjen paineita? (ei tuhmia vastauksia anonyyminä ;)

Selviytymisopas maailmanahdistukseen

1. Etsi eläimiä.
2. Rapsuta massuja.
3. Lue Paula Havasteen kirjoja.
4. Ahmi Stranger Things sarjaa Netflixiltä tjms.
5. Joogaa aamuaurigossa terassilla.
6. Kuuntele Suomi-rock rock rockia.
7. Juokse peltojen keskellä itsesi punaiseksi ja hikiseksi.
8. Halaa ja pussaa perillisiä niin että ne kiljuvat "äiti lopeta!"
9. Jahtaa perillisiä vesiruisku kädessä ympäri pihaa.
10. Hengitä ja hymyile.

Postaus jota en kirjoittanut

Kuuma tie horisonttiin

Halusin kirjoittaa mieltä juuri nyt painavista asioista. Aloitinkin tekstin latomisen ruudulle, mutta keskeytin koko homman, kun huomasin, ettei sellaista voi sanoa. Tai jos sanoo, niin kirjoittajan pitää vähintäänkin olla asiantuntija ja/tai toimittaja. Pyyhin tekstit pois ja lähdin etsimään "mieluisampaa" sanottavaa. En löytänyt.

Palaan siis fiktion pariin ja edistän käsikirjoitusta. Sillä saralla on sentään jotain tehtävissä.

#maailmanahdistus
#terrorismi
#politiikka