Korona-ajat Normandiassa

Keittää spodeja pää alaspäin

Menneistä ei ilmeisesti kukaan ole vieläkään oppinut mitään. 

Ei niin paskaa, ettei jotain vielä paskempaakin.

Koettelemukset kasvattavat (vatsaa).

Viime vuosi oli jo valmiiksi pilalla (keltaliivit, mellakat, lakot...) ennen kuin Rouenissa (40km meiltä) possahti kemiantehdas. Taivaan tuuliin tuprutti karsinogeenejä tunteja. Ne laskeutuivat normandialaisittain tyypillisen tihkusateen mukana laitumille, puutarhoihin, terasseille ja kesän viimeisten laventelinkukkien herkästi hajustetuille nupuille.

Vuosi myöhemmin, kun joogaan terassilla, huomaan ärtyneellä sivusilmällä, että terassilaatoilla näkyy yhäkin tummia tahroja, joita painepesuri, juures- ja hammasharjakaan eivät ole irrottaneet.

Samaan tapaan, olen varma, että korona-katastrofi tulee jättämään jälkensä. Ranska, ja siten myös Normandian entinen herttuakunta ja nykyinen agraarisdynaaminen kotiseutuni, ei ollut valmis vuoden 2020 koettelemuksiin. Paitsi ehkä juuri teollisuuskatastrofista viisastuneena, Normadian kansa veti kotikutoiset maskit naamalle mukisematta ja vasten hallituksen suosituksia. Moni oli joutunut hankkimaan maskeja syksyllä hajuhaitan takia. Hyvällä tuulella Rouenissa haisee yhä palanut rengas/mätä muna. Kansa oli valmiin epäluuloinen poliitikkojen hyssytellessä. 

"Ei tämä ole kuin paha pieni flussanen." 

Ensimmäinen aalto tuli ja meni, eikä sitä täällä pahemmin huomattu kuin syvänä jännityksenä ja suolia kuristavana pelkona iltauutisten aikaan, kalmanlukuja kuullessa, viittomakielisten tulkkien kädenliikkeitä haltioituneena tuijotellessa. Ahdistus oli mahdoton. 

Mahdottomaan oloon on vain yksi hoitokeino: mahdoton rohto! Pihatiellemme paistoi koko pitkän kevään lempeä kotitähtemme. Sen hellässä lämmössä ryhdyin aloittelevaksi skeittaajaksi. Hellänä oli myös persii. Mutta ennen muuta, vietin aikaa tehden jotain ihan muuta. Pääkopassa vain yksi ajatus: älä putoo.

Ajattelin, että turhista ideoistani tämä oli varmasti se turhin, että luovuttaisin tyyliin tunnin päästä, että huomenna palaisin tekemään jotain rakentavampaa kuten palapeliä. 

Ollie à la kotitie.

Kesä tuli ja rajoitukset höllenivät. Oman itseni allekirjoittamat lupalaput omalle itselleni päätyivät ei roskiin vaan myöhempien aikojen jatkokäsittelyyn. Olin varma, ettei toista täyssulkua voitaisi määrätä (koska talous ja koska Suur-Ranskan Jupiter, itse armoitettu Presidenttinen oli niin vannonut), mutta samalla tiesin toisin, koska kun nainen tietää, hän tietää, koska hän käyttää kypärää ja saa verta aivoihin, eikä ole aivokuollut kuten ilmeisen moni muu, koska miten muuten on mahdollista, että toinen aalto tuli suurena yllätyksenä, yllättävän voimakkaana yllätyksenä.

Kesäloma koronteenioloissa meni kaikesta huolimatta hyvin. Saimme ansaitsemamme levon. Istuimme paljon rannalla katselemassa merta. Tuuli hyväili heinikkoa. Taivaankappaleet loivat siltoja. Lokit kirkuivat. Pärskeissä kaikui kaikki elämän kesät ja lomat. Suola oli yhä suolaista. Mobile home oli scrubattu sitruunanhajuisella kloorivedellä lattiasta kattoon. Respassa sai maskin takaa virkahymyjä ja kehoituksia ruiskia geeliä. Kaupassakäynti meni escape-roomista: nopein reitti kaikkien tehtävien ja yhtälaskujen kautta kassalle ja ulos. Vain iloinen ryhmäkuva puuttui. 

Atlantin aalloissa kaikki turha unohtuu

Kuten muinaisista ajoista lähtien saapui 2020 komeetta ennustamaan katastrofia. No, NEOWISE ilmestyi kesken pandemiaa, eli hieman myöhässä. Eivät kyllä keskiajalla tienneet mitään! Mutta komeetta oli kaunis. Jaoin unohtumattoman liikuttuneen iloisen amatööriastronomihetken perillisen kanssa. Hän oli saanut kuunnella seitsemäntoista vuotta kuinka mahdottoman upeita komeetat ovat, ja nyt hän pääsi vihdoin näkemään sellaisen omin paljain silmin. Perillisen huoneeseen rakennettiin observatorio, jonka valot sammuivat joka ilta auringon laskettua. Kirjoituspöydän päälle nostetun dobson-teleskoopin putki työnnettiin ikkunasta ulos kohti pohjoista ja öinen tähtinäytelmä sai alkaa. Perillisen tyttöystävä ja kaikki muutkin etä-ystävät saivat kuunnella seikkaperäisiä selityksiä universumista joka iltaisen 'Mutsi puhuu komeetasta' pod castin ajan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Komeetta lensi pois ja kesä kääntyi syksyyn.

Kun syksy sitten kaiken kivan jälkeen saapui, saapuivat huoletkin. Tai nehän olivat vain jääneet tiskin taakse odottamaan. Perillinen ilmoitti kavereiden kanssa vietetyn iltaman jälkeen, että yksi kavereista oli ollut aamulla hieman pipi. Alkoi ennennäkemätön turvatoimenpiteiden sinfonia. Pojat saivat käydä testeissä. Oloilla huoneissaan, pitää maskia muissa huoneissa haahutessaan, syödä yksin, juoda paljon teetä. Olimme kaikki huolissamme, mutta testitulokset olivat negatiiviset. Kerrankin se oli riemun paikka.

Viimeinen hetki rannalla ennen toista 'confinement'ia

Myös pohdinnan. Tulimme siihen loppupäätelmään, että virusta olisi hyvä olla hankkimatta. Peruutimme perhemiitit, luovuimme haaveista Suomi-lomasta, keskityimme oleelliseen. Töissä sain kuulla saavani toistaiseksi pitää työpaikkani, mutta omituiseen aikaan putkahtanut puljun omistajanvaihdos (joka oli ranskalaisittainkin valmisteltu kaaosmaisesti) tuotti myös valtavasti töitä. Marraskuun myötä saapui toinen aalto, sulkutoimenpiteet-joita-ei-olisi-pitänyt-enää-voida ja uupumus. Työpaikan ja toimeentulon pelastaminen oli vienyt veronsa.

Olin onnellinen, kun tajusin, että olisin lomautettu. Sairasloma ei olisi ollut kaukana. Sinnikkyys on vahvuutta. Oikeaan aikaan luovuttaminen älykkyyttä. Olen yrittänyt tehdä parhaani tämän hullun vuoden aikana: käyttää ylimääräisen ajan tehden hyödyllisiä asioita (sain duologian käsikirjoitukset valmiiksi ja lähetin ne kustantamoille - koskaan en ole yhtä lailla taistellut tekstin kanssa - kolme ja puoli vuotta tai jotain). Jätin murehtimisen ja koti-ikävän teekupin pohjalle ja opettelin perillisen huolellisen opastuksen avulla uuden harrastuksen. Olen käsitellyt ajan kanssa tunnelukkoja, pettymyksiä, onnellisuuden käsitystä, ahdistusta, identiteettiä, vanhenemista, tulevaisuutta ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen myös katsonut Netflixiltä kaikki Miyazaki animet ja Heartlandin viisitoista kautta.

On pitänyt oppia elämään tuntemattoman kanssa: ei voi varmuudella tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Onko koulua, työtä vai lomaa, kaupat auki, kulkeeko posti? Minä, joka suunnittelen kaiken (ahdistussyndrooma) minuutilleen, jouduin kerrankin relaamaan. Hittoako väliä, kun ei kukaan tiedä ja kaikki on kuitenkin luultavammin mahdotonta. Ja sitten kun jokin on mahdollista: on parasta heti tehdä se! Eli tee, kun vielä pystyt.

Ei liity mihinkään, mutta tänne haluan eläkkeelle!

 

Les grands esprits puhuvat runoista ja kuinka maailmanpaskasta voi toipua

Ensimmäinen asia, jonka kirjakauppiaani sanoi minulle kuului jotenkin näin "Les grands esprits se ressemble". Olin juuri astunut sisään lähikyläni hiljattain avattuun lähikauppaan ja ihmetellyt ääneen, että olipa hyvä idea tulla tänne. Sain kuulla, että suuret sielut (mielet?) muistuttavat toisiaan ja näin ollen vetävät toisiaan puoleensa. Olen melko varma, että kirjakauppiaani vastaa näin jokaiselle uudelle asiakkaalleen. Se on melko mahtavaa sinällään.

Keskellä maailmaa, jossa päiviämme rytmittävät tietyöt, atk-tukihenkilöiden murina, teiniperijän kouluhuolet, huolet suuresta ja pienestä, on ilahduttavaa astua paikkaan, jossa sinut toivotetaan vastaan runollisesti. Kirjakauppiaani on varmasti huomannut, että olen hyvä asiakas. Pyydän yhtä, mutta ostan neljä. Se on vain sivuseikka, loppujen lopuksi. Menen kirjakauppaan pyyhkiäkseni pois kaiken epätärkeän ja tylsän.

Olen e-kirjanlukulaitteeni kanssa symbioosissa. Annan sille sähköä ja rosé-viinitahroja. Se vie minut toisiin maailmoihin. En lukenut enää pahemmin paperisia kirjoja, mutta seikka on saanut päivityksen. Runoja pitää voida hypistellä, mutustella, pläräillä, selailla, uudelleenkirjoittaa. Runokirjan voi myös lätkäistä teiniperijän nenän alle ja pyytää lukemaan ääneen, espanjaksi, koska oma ääntämiseni on teininkin mielestä ihan persiistä. Pablo Neruda ansaitsee tulla oikein äännetyksi. Rakkausruno päivässä pitää Fortnite-demonit poissa?

Keittiönpöydällä majailee pino lehtiä, kyniä, lippulappuja ja kirjoja. Niistä päällimmäisenä lepää Les Fleurs du Mal. Charles Baudelaire oli äärettömän melankolinen mies, mutta "Il aimait beaucoup les femmes..." (kirjakauppiaani sanoi tämän tavalla, jota en ole osannut tulkita: oliko se varoitus vai kehoitus vai ainoastaan toteamus - minulla on tapana tulkita ja prosessoida liikaa). Oli miten oli, hän on täysin oikeassa. Tunsin muutaman runon ennestään. Ne kuuluvat siihen osaan kokoelmaa, jossa Baudelaire laittaa sanoiksi kuolemanpelon ja surun. Sittemmin perehdyin runoihin, jotka veivät miehen oikeussaliin v. 1857. Suuri osa runokokoelmasta joutui pannaan. Baudelairen Fleurs du Mal'ista löytyy myös kolme kissarunoa. Baudelaire on saanut minut miettimään asioita, jotka meidän ajassamme kohauttavat yleisöä, ja kuinka niille tullaan hymistelemään suu vienossa hymyssä sadan vuoden päästä - ja millä tavoin se on tai ei ole ok. Paljon ajatuksia.

Teiniperijä toi minulle koulun ranskantunnilta kotiin runokokoelman nimen: De sang et de lumière on nykyrunoilija Laurent Gaudén vastaus, tai manifesti, tai huuto maailmansurkutilaa ja siitä kummunnutta terrorismia kohtaan. Gaudén kieli on vahvaa. Hänen sanansa ovat voimakkaita, mutta myös helppoja lähestyä, siksi ehkä lukion äidinkielenopettaja oli runot valinnut luettavaksi. Verta ja valoa kuulostanee teinien korvissa raflaavalta. Teiniperijä, joka ei pidä lukemisesta, kuitenkin hyväksyi Gaudén ja tilasin teoksen kotiinkin. Se on melko masentavaa luettavaa, mutta voimakasta.

Ilmoitin jo viime kirjakauppakäynnillä, että seuraavaksi tulen hakemaan naisten tuotoksia. Klassisten runoilijoiden hyllyssä heitä ei yksinkertaisesti ollut yhtäkään. Quelle honte! Sen sijaan, ja olen pettynyt, että missasin tapahtuman, kirjakaupassa oli käynyt tammikuussa runoilija lukemassa ääneen sellon säestämänä. Tämä nuori nainen oli saanut lauantaisen iltapäivän, pikkukylän keskustassa, värähtelemään erinomaisesti, kirjakauppiaani kertoi. Runovärinää saisi mielestäni levittää laajemmassakin mittakaavassa maailmassa, jossa vain tietyöt ja masennus tuntuvat kukkivan. Toki viemäreitä on uudistettava, mutta entä ihmismielen putkistot, kuka niistä pitää huolen?

Normandian kevät on omistettu runoille. Kuka on sinun lempirunoilijasi?

Ulko-ohja ja muita seikkoja ranskalaisesta hevostelusta

Malice Dick

Viimeisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Siinä välissä olin opiskellut, tullut ja jäänyt Ranskaan, etsinyt töitä, perustanut perheen, tehnyt töitä. Kuitenkin, kun nousin satulaan vuosien tauon jälkeen, tajusin oitis ranskalaisen ratsastuksenopettajan puheista (moitteista), että Ranskassa ei ratsasteta ihan samalla tapaa kuin mitä olin Suomessa oppinut.

Suurin ero liittyi käsiini. Ne eivät liikkuneet niin kuin ranskalainen opettaja olisi halunnut. Hän huusi minulle "Rêne d'ouverture!" (suom. avaava ohjas) tai "Noublie pas la rêne extérieure!!!" (suom. älä unohda ulko-ohjaa) ja mietin mistä ihmeestä  nainen vaahtosi. Ajan saatossa minulle selvisi ranskalaisen ratsastuksen termistö, mutta myös uudet liikeradat. Aloin käyttämään käsiäni dynaamisemmin. Ranskalaiset puhuvat käsillään ja he myös ratsastavat paljon enemmän kädet sivulle, ylös, alas, sinne sun tänne hevosta ohjaten. Tämä ei estä kuitenkaan käden pehmeyttä tai hevosen kaulan ja pään liikkeiden mukailemista. Käsiä vain käytetään eri tavalla. En usko, että tätä voi ymmärtää, ellei ole harrastanut ratsastusta sekä Suomessa että muualla.

Suomessa olin omaksunut vähäeleisen käsien asennon ja ohjainten pidon. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin, en osaisi ratsastaa enää suomalaisittain kädet visusti eleettöminä. Sen sijaan, en ole luopunut puolipidätteistä, joista yksikään minua ohjannut ranskalainen ratsastuksenopettaja ei ole maininnut halaistua sanaa. Se ei tarkoita, etteikö tuo perin näppärä keino ilmoittaa hevoselle, että pian siltä pyydetään jotakin (varsinaisten apujen muodossa), ei olisi tuttu Ranskassakin. Ehkä se opetetaan täällä myöhemmin.

Ranskalaisen kouluratsastuksen korkein muoto syntyi vuosisatoja sitten, kun hevosia koulutettiin sotaratsuiksi. Suomeen kouluratsastuksen toivat saksalaiset upseerit. Kulttuuriero näiden kahden välillä on melkoinen. Se näkyy asennoissa ja asenteissa. Olen tyytyväinen, että olen saanut oppia kahden eri koulukunnan osaajilta - ja päätynyt soveltamaan oppimaani omalla tavallani.
Kaikista hienointa oli kuulla ranskalaiselta lännenratsastuksen opettajalta, että asentoni oli täysin mukiin menevä, ja että sain hevoseni liikkumaan elegantisti.

Minulta on usein kysytty tasoani ratsastajana - ei mitenkään epäystävällisesti. Ranskassa ei ole epäystävällistä kysellä kaikenlaista. Vastaan aina, että kehittymisen varaa riittää loppuelämäksi. Se saa ranskalaiset hymyilemään, koska vaatimattomuus ei ole hyve täällä päin. Lisään sitten, että arvelen tasoni vastaavan jotain ranskalaisen tasoluokituksen 4:n ja 5:n välimaastoa. Ranskalainen ratsastuksen oppilas käy joka kevät läpi tasokokeen. Perusratsastuksen tasot alkavat numerosta yksi, tai paremminkin Galop 1 ja jatkuvat aina seitsemään. Lisäksi on olemassa viisi erikoisluokitusta, kuten esimerkiksi lännenratsastukselle tai kärryajolle. Periaatteessa hyvä oppilas voi omaksua seitsemässä vuodessa kaiken oleellisen.

Taso-opinnot jaetaan hevosteoriaan, hevosenhoitoon ja itse ratsastukseen. Päätin olla suorittamatta tasokokeita Ranskassa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa päntätä hevosen luurangon luiden nimiä ranskaksi.

Perstuntumani on sen suuntainen, että Suomessa ratsastuskouluissa painotetaan ainakin alkuvuosina enemmän kouluratsastusta. Esteitäkin hypätään, mutta vähemmän kuin Ranskassa. Tosin, löytyy täältäkin koulupainotteisia talleja. Itse asiassa Ranskassa voi opiskella ihan kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää huippuopettajien opastuksella.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevoseni täyshoitotallin asiakkaiden (ihmisoletettujen) osaamisen kirjossa. Kuten jo kerroin talliltamme löytyy lännenratsastaja (on ihanaa kuulla tallinkäytävällä kannusten kilinää), mutta myös angloarabien kasvattaja, hevosfysioterapeutti, ihan tavis teiniheppahullu (ei minä), kilpakouluratsastaja, maastoratsastusopas ja vammaisratsastusexpertti. Olen itse asiassa ainut asiakas, jolla ei ole minkäänlaista hevosalan erityisosaamista.

En ole koskaan omistanut hevosta Suomessa, joten en voi mitenkään verrata talli-ilmapiirejä näiden kahden maan välillä. Sen lisäksi, niin hevoset kuin ihmisetkin ovat erilaisia joka tallilla, oli se sitten missä maassa tahansa. Osaan vain kertoa millaista meidän tallilla tällä hetkellä on. Meno on melko rentoa. Tallissa on sääntönsä, joita kaikki suurin piirtein noudattavat. Tallinoveen on naulattu kyltti, jossa pyydetään ystävällisesti sulkemaan ovet illalla ja keräämään omat paskat kentältä.

Tallinomistaja Sophie pitää yllä rentoa, hymyilevää ja hevosrakasta ilmapiiriä. Hän on myös urhein tallinomistaja, jonka tunnen. Koskaan en ole nähnyt ketään yhtä lailla uurastamassa hevosten hyvinvoinnin ja tallin ja talliympäristön siisteyden, turvallisuuden ja käytännöllisyyden puolesta. Hän on sankarini ja sanon  sen hänelle aina kun tapaamme. Sophie ei ole tottunut kehuihin, mutta olemme tunteneet toisemme nyt vuoden ja luulen hänen hiljalleen lämmenneen tavalleni mainita, kun asiat on hyvin tehty.

Kaikki asiakkaat eivät ilmeisesti tee näin. Ranskalainen motkottaa hyvin herkästi ja suorasukaisesti. Tämä liittyy paikalliseen käsitykseen puoliensa pitämisestä. Se on ihan oiva taito. Suomalaisilla on paljon oppimista sen suhteen. Toisinaan ranskalaiset toki vetävät täysin överit ja synnyttävät paskamyrskyn kadonneen riimuköyden takia. Ja kun se lopulta löytyy tavaransa kadottaneen omasta varustelaatikosta, myrsky tyyntyy yhtä nopeasti kuin alkoi.

Tapanani on kertoa suoraan, ja vain ja ainoastaan, Sophielle, jos minulla on jotain huomautettavaa hevoseni hoidosta. Yritän toimia diplomaattisesti, sillä jo pelkästään ulkomaalaisena takaraivossani on maalitaulu. Hevoseni voi sen ikään nähden todella hyvin. Siitä pidetään hyvää huolta. Olen pyytänyt Sophieta kertomaan minulle, jos hänellä on jotain vinkkejä (huomautettavaa) Malicen suhteen. Viime aikoina olemme pohtineet paljon tulevaa talvea ja tallin pölyisyyttä. Malice alkoi yskimään viime talvena. Edellisessä tallissa hevoseni asusti ulkoboxissa, mikä oli Malicelle varmasti paras mahdollinen ratkaisu. Valitettavasti talli lakkautti toimintansa ja en löytänyt toista samanlaista ratkaisua. Sophie investoi heinien höyryttämiskoneeseen. Hän aikoo höyryttää heinärullat ennen kuin ne varastoidaan. Sen pitäisi vähentää heinäpölyä.

Lopputalvesta yksi pihatossa asustava poni laihtui yllätysnopeasti ja sen omistaja vetäisi hernepalot nenäänsä, kun Sophie ei palmusunnuntaina vastannut hänen soittopyyntöihinsä. Seuraavana keskiviikkona poni oli jo kärrätty toiselle tallille. Asiaa puitiin tallinkäytävillä viikkoja. Sophie oli hyvin pahoillaan, mutta myös hän oli pettynyt. Ponin omistaja oli epäillyt, ettei hänen poninsa ollut saanut riittävästi heinää. Syitä ponin nopeaan (ihan muutamassa päivässä) laitumiseen saattoi olla monta, mutta ei välttämättä pelkästään ruokinta.

Ranskassa on hevosihmisiä joka lähtöön, ihan kuin Suomessakin.

Ranskalle uusi hallitsija

Napoleonin tossut

Ranskalaiset valitsevat toukokuussa maalle uuden presidentin. Vanha päätti jo olla ottamatta osaa kilpaan, mikä on sinällään erikoista, mutta ymmärrettävää: sitä itseään on satanut herra Hollanden niskaan riittävästi. On turha lähteä kaatamaan saavia päähän itse.

Vaaliehdokkaat ovat kirjava joukko henkilöitä, joita melkein kaikkia yhdistää halu (jos ei jopa varmuus) tehdä paremmin kuin edeltäjä. Äkkisiltään moni ehkä hörähtää ja ajattelee, että tuo nyt ei ole vaikeaa, sillä mitä sosialistit muka saivat aikaan? Avioliitto-oikeuden samaa sukupuolta edustaville. Ja siinä kaikki?

Ranskalainen puoluemaailma on hassussa tilanteessa: kerrankin kaikki ovat samaa mieltä edellisen hallituksen epäonnistumisista. Oikeiston lisäksi myös vasemmisto on pahoillaan, käärmeissään. Sen tähden varsinaisen sosialistipuolueen rinnalle (tai siitä riittävän pitkän hajuraon päähän) on syntynyt rypäle uusia puolueita, joiden ohjelmat vaihtelevat äärivasemmistolaisesta liberaaliin.

Vasemmisto on jakautunut. He eivät ole onnistuneet yhdistymään yhdeksi rintamaksi oikeistoa ja äärioikeistoa vastaan. Heidän ainut tukensa ja turvansa liittyy erinäisiin skandaaleihin, joista heidän kilpailijansa kärsivät. Jatkaako oikeiston Fillon kisassa mukana, hampaat irvessä? Minne asti venyy Le Penin hymy?

Toistaiseksi on puhuttu enemmän fiktiivisistä työpaikoista kuin varsinaisista vaaliohjelmista. Sääli sinällään, vaikka hupaisaahan tämä ruljanssi on ollut, niin kovin ranskalaista myös. Pieni (tai suurikaan) skandaali ei ole koskaan estänyt ranskalaispoliitikkoa osallistumasta vaaleihin. Heidän mottonsa taitaakin olla: linna se vankilakin on.

Ranska on yhä toistaiseksi pinnalla. Maa ei ole hukkunut velkoineen EKK:n koronkiskontaan tahi Brysselin pamputukseen. Ranskan ei ole annettu upota. Jos Hollande onkin epäsuosittu, ei häntä voi kuitenkaan syyttää siitä, että Ranskalla olisi asiat huonommin kuin viisi vuotta sitten. Silloin maata todella uhkasi bankrotti.

En ole koskaan kuullut ranskalaisten työnantajien valittavan yhtä vähän kuin viimeisen presidenttikauden aikana. En ole varma ovatko he varsinaisesti olleet tyytyväisiä, mutta ainakin he ovat olleet harvinaisen hiljaa. Sen sijaan, työntekijät, opiskelijat, eläkeläiset ja muut ovat vastustaneet harvinaisen paljon hallituksen toimia tänä samana aikana.

Muistutus: sosialistit ovat pitäneet valtaa Ranskassa viimeiset viisi vuotta.

Poliittinen ilmapiiri on kääntynyt laelleen. Kukaan ei oikein enää tiedä mihin luottaa. Tai ei. Kukaan ei enää luota mihinkään. Ranskalainen äänestäjä on hukassa, ehkä hukkumassa omiin asenteisiinsa, tuhkahtumassa poliittiseen sonnanheittoon ja saattaa viime hädässä turvautua äärioikeiston ojentamaan puukarahkaan, vaikka sen toisessa päässä liehuukin häpeällinen lippu. Vai nouseeko vasemmiston rypäleistä uusi ylpeä viiniköynnös, jonka hedelmistä koko Eurooppa voi olla ylpeä loistavassa tulevaisuudessa?

Les Echos -lehden artikkelissa mietittiin eilen,  mitä tapahtuu, jos Ranska eroaa eurosta. Kutsutaan sitä nyt vaikka Frexitiksi. Uhkakuva on epätodellinen, mutta se voisi artikkelin mukaan keventää Ranskan velkataakkaa. Kuvio on monimutkainen ja sen nieleminen velkojille melkoinen mic mac, mutta ei mahdottomuus, jos ranskalaiset päätyvät ajamaan oman maan etua, kuten nykyään on muodissa. Olisiko eurosta eroaminen heille hyvä vaihtoehto. Ei. Lapsikin sen tajuaa. Uuden frangin arvo tuskin yltäisi euron tasolle (koskaan?). Sitä varten Ranskan pitäisi yhtäkkiä saavuttaa nopea talouden kasvu ja hankkiutua eroon lainoistaan très vite vite vite. Impossible. Talousihmettä odotellessa tavallinen ranskalainen lyhentäisi omaa asuntolainaansa yhä euroissa. Les Echos -lehden artikkelin mukaan yli 70 % ranskalaisista onkin mahdollista eurosta eroamista vastaan, naturellement.

Entä sitten ne vaalilupaukset? Ranska eroaa EU:sta, sulkee rajat maahanmuuttajilta, perustaa uuden ylpeän mahtavan Ranskan (tyyliin Pohjois-Korea, tai Trumplandia). Kukaan ei halua tätä. Siksi Ranskalla on edessä koko Euroopan kannalta mielenkiintoinen kevät. Ranskalaisten vastustamattoman vastarannankiiskeyden tuntien ennustan, ettei maalle valita Trumpettia eikä Putinin langoissa roikkuvaa leikki-hallitsijaa, koska ranskalainen poliittinen värihajoama tarjoaa niin monta muutakin, vähemmän huonoa, vaihtoehtoa. Mutta siellä se vaara piileekin. Jos äänet jakautuvat liian laajalle, saattaa äärioikeisto päätyä toiselle kierrokselle, koska Mr Mme François(e) Francotte maan syvistä riveistä on saanut tarpeekseen muista tavoista "hallita", vaikkei periaatteessa kannatakaan Front National -puoluetta (hieman à l'americaine).

Olisi hienoa, jos ranskalaiset saisivat äänestää kiihkoilematta, vaaliohjelmiin tutustuen ja tehdä päätöksensä rauhassa. Mutta miten käy, jos tapahtuu jotain katastrofaalista sitä ennen, kuten uusi skandaali à la Strauss-Kahn, terroristihyökkäys tai ydinvoimalan possahtaminen. Kaikki on mahdollista.

Ranskan presidentinvaalin ensimmäinen kierros on sunnuntaina 23.04.2017 ja toinen kierros kaksi viikkoa myöhemmin 7.05.2017.

 

Kun kuulen laulun... Bretagnesta

Matmatah

Jee, Matmatah on tehnyt come backin!!! Tämä ei nyt välttämättä sano teille mitään, mutta kyseessä on lempi rockbändini, ja he tulevat Bretagnesta. Kävin heidän keikallaan Rouenissa vuonna yksi. Ranskalaisen sanonnan mukaan paljon vettä on virrannut Seinen siltojen ali viime kerrasta. Kun laulaja saapui perjantaina lavalle, hän kertoi että olemme muuttuneet nuoremmiksi. Sekalainen seurakunta parikymppisistä aina hieman päälle viisikymppisiin hurrasi sormet pirunsarvina.

Yleistunnelma oli lämminhenkinen, hivenen riehaantunut, mutta ennen muuta nostalgisen onnellinen. Maailma on muuttunut, ehkä paskemmaksi, polvet jäykistyneet, selät skolioituneet, niskahartiajännitykset pinnistyneet, mutta ROCK ja Bretagne eivät ole muuttuneet. Se on lohdullinen tieto. Maailmassa on yhä jäljellä jotain ajasta, jolloin olimme nuoria ja maailma hieman vähemmän päin persettä.

Matmatah on tietenkin julkaissut uuden lp:een. Katselin laulujen sanoja ja vertasin teemoja bändin ensimmäisiin sanoituksiin. Aiheet ovat hieman aikuistuneet: enää ei ryömitä aamuyöstä kotiin sepalus auki liiallisen chouchenin juonnin päälle. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ollaan enemmän huolissaan yhteiskunnasta, lasten tulevaisuudesta ja Lähi-idästä.

Musiikin ja yleisemmin taiteen avulla on hyvä välittää viestejä, avartaa asenteita ja vaatia oikeuksia, mutta joskus tekee hyvää ihan vain laulaa kylän kauneimmasta tytöstä, rakkaudesta mereen, hemmetin peltipoliiseista ja baarin savupiipusta. Niitäkin lauluja tarvitaan, varsinkin kun ne saavat kuulijan tuntemaan itsensä kevyeksi kuin kevättuuli (ei se, joka eilen riepotteli Bretagnea, ja jonka jäljiltä 260 000 kotitaloutta on ilman sähköä - huono vertaus).

 

Valeranskalainen

Öklömökliäisiä

Kaikkeen tottuu aikanaan, on myönnettävä. Söin ensimmäisen osterini vuonna 2000. Söin vain sen yhden tulevan mieheni suvun yllyttämänä. Oli aattoilta. Seuraavana päivänä olin niin sairas, että luulin kuolevani, tai ainakin toivoin sitä, sillä niin pahasti vatsaa väänsi. En ollut aiemmin kokenut ruokamyrkytystä.

Yksi osteri. Hmm hmmm.

En sitten koskenut niljakkeisiin moneen vuoteen. Ranskikset saivat pitää herkkunsa. Laittelin mieluummin kraavattua tai savustettua lohta lautaselleni.

Jotain on muuttunut noista ajoista. Ajoin eilen tunnin pelkästään ostereiden takia. Hain niitä kaukaa. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta laadun takia kannattaa nähdä hieman vaivaa, ja sen tuoreuden... Astuin Les Délices de la mer -kalakauppaan silmät suurina ruokahimosta. Tiskillä lötkötti jos jonkinmoista lonkeroa ja fileetä. Tarjolla oli myös valmiiksi kypsennettyjä mereneläviä, yksi toistaan herkullisemmissa soosseissa.

Olin tilannut ostokseni etukäteen. Myyjä toi 24 osteria ja puoliksi leikatun rauskun evän. Siinä oli illallisemme. Kyse ei ollut mistä tahansa arkiruoasta. Ei, ei meillä sentään syödä ostereita joka päivä, vaikka tosin, ehkä joskus tulevaisuudessa. Voisin kuvitella muuttavamme viettämään eläkepäiviä Bretagneen tyrskyävän Atlantin rannalle. Siellä voisin käydä jalkakalastamassa rannalta sinisimpukat ja osterit, aina kun sää ja vuorovedet sallivat.

Mutta toistaiseksi ajan tunnin kalakauppiaani luokse.

Osterit ovat juhlaruoka. Yleensä niillä aloitetaan mässäily. Hieman sitruunaa päälle tahi viinietikkasalottisipulisoossia, ja kurkusta alas. Vetäisen nykyään helposti kuusi peräjälkeen. Osterit ovat superfoodia parhaimmillaan. Eivät taatusti lihota, täynnä kaikkea parasta mahdollista metabolismille, ehkä hieman ympäristömyrkkyjä, niin kuin muissakin merestä ylös nostetuissa.

Sanoisin, että osterin syöminen on enemmänkin pyhä ruokarituaali kuin nautinto. Nautinnolla ei sinänsä ole ranskalaisessa keittiö- ja ruokakulttuurissa aina niin suurta sijaa kuin voisi luulla. Pöydässä istutaan joko koko iltapäivä (perhelounas kestää viisi tuntia) tai kahdeksasta puoleen yöhön. Ranskassa syömisessä on kyse istumisesta. Paikoillaan oleminen on raskasta, ja varsinkin kun vyö alkaa kiristää jo pelkkien alkuruokien jälkeen. Onneksi ruokailusta pidetään taukoja. Pöydästä saa nousta ruokalajien välillä. Varsinkin ennen jälkiruokaa pidetään yleensä pitempi paussi, jonka aikana rouvat käyvät vessassa ja herrat tupruttamassa.

Palaan takaisin osteriin sillä se on mielestäni ranskalaisen ruokakulttuurin symboli. Kaikki ranskalaiset eivät tykkää ostereista, eivätkä niitä myöskään syö. Joko heille on käynyt ruokamyrkytys lapsuudessa/nuoruudessa (ikuinen trauma) tai sitten he eivät ole sielultaan todella ranskalaisia. Valesieluisen ranskalaisen tunnistaa siitä, että hän ajaa Audilla. Hän viettää lomansakin ehkä ulkomailla. Mutta pahinta: hän ei syö hanhenmaksaakaan (epäilyttävistä eettisistä syistä).

Minusta on hyvää vauhtia tulossa valeranskalainen. Ajan rellua. Lomilla posotan koko maan halki ranskalaiselle vuorelle. Ja syön siellä normandialaisia n° 3:n ostereita. Osterit jaotellaan kaliipereihin: nollasta viiteen. Viisi on suurin, oikea maxiosteri. Nollia en ole nähnyt koskaan myynnissä. Yleensä tarjolla on 2,3 ja 4 kokoa. Joko bretagnelaista tahi sitten normandialaista. Normandialaiset ovat kalliimpia (vähemmän tuotantoa?)

En ole täysin varma vieläkään pidänkö ostereista, mutta niistä on tullut pysyvä osa ruokakulttuuriani. Pihvini söin verisenä jo vuosia sitten, vaikka sekin oli jotain mitä en vuonna 2000 vielä ymmärtänyt. Ihminen voi muuttua, muovautua ja sopeutua, suupala kerrallaan.

Postaus jota en kirjoittanut

Kuuma tie horisonttiin

Halusin kirjoittaa mieltä juuri nyt painavista asioista. Aloitinkin tekstin latomisen ruudulle, mutta keskeytin koko homman, kun huomasin, ettei sellaista voi sanoa. Tai jos sanoo, niin kirjoittajan pitää vähintäänkin olla asiantuntija ja/tai toimittaja. Pyyhin tekstit pois ja lähdin etsimään "mieluisampaa" sanottavaa. En löytänyt.

Palaan siis fiktion pariin ja edistän käsikirjoitusta. Sillä saralla on sentään jotain tehtävissä.

#maailmanahdistus
#terrorismi
#politiikka

Värillä ei ole väliä, mutta pinkkiä ei ole koskaan tarpeeksi

Rosé-kausi on avattu Cabernet d'Anjoulla ja gariguette-mansikoilla

Erotun katukuvassa, en pelkästään pinkoilevan kävelytyylini ansiosta, mutta myös tuulessa lepattavan pitkän ja joidenkin mielestä väärän värisen poninhäntäni takia. Sitten minulla on vielä siniset silmät. En olisi voinut uskoa, mutta värillä on väliä. Kyllä Ranskassakin elää ihan alkuperäisiä blondeja, vaikka osa heistä on teko-sellaisia, mutta silti me vaaleaveriköt olemme vähemmistö.

Vähemmistöön kuuluminen on hetkittäin melko p...stä. Ei kukaan tule sinua suoraan syyttelemään, että "Hei, sinä blondi siinä" jne. Syrjintä on hienovaraisempaa ja luulen, että suurin osa ns. syrjijöistä ei edes tiedosta tekevänsä jotain epänormaalia. Olen kasvattanut itselleni blondin suojahaarniskan, josta kieroon katsovien brunettien tappokatseet kimpoavat suoraan avaruuteen, lähmäiset tuijotukset ja tietenkin myös ikuisen ihanat blondivitsit.

Entäs blondi lapseni? Eh-hem, Poika on blondi kuin ruotsalainen pellavapää. Erottuuhan tuo välitunnilla kuin majakanvalo. Hän on yläasteella. Se on paikka, missä kaikenlainen erottuminen massasta on huono juttu. Luokalla on myös yksi lihava, yksi riehuja ja yksi gootti. Kuulostaa aika perusyläasteluokalta. Luokalla ei ole tummaihoista, mutta kun on yksi blondi, niin se kaiketi riittää. Ja blodiksi nimittely on aikuisistakin hauskaa. Sillä kun ei ole mitään tekemistä rasismin kanssa. Se liittyy 50-luvulla eläneisiin hollivoodin seksipommeihin. Eihän blondittelu ole rasismia.

Lapseni koulussa luokkatoverit vaihtuvat joka vuosi. Se on mielestäni hieno juttu, koska joskus jotkut 'kaverit' vain ovat liikaa. Ja silloin on kiva, kun heitä ei tarvitse kestää koko nelivuotiasta yläastetta. Koulukiusaaminen on vielä hieman tabu Ranskassa. Ollaan niin kuin sitä ei olisi, vaikka kouluissa siitä on alettu jo puhumaan oppilaille. "Näin ei saa tehdä" jne. Muun varsinaisen toiminnan tasolla ollaan lapsenkengissä. Mitä olen lehdistä lukenut, suurimmassa osassa tapauksia kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Koulu itsessään ei tarjoa turvallista opinahjoa jokaiselle oppilaalle vaan oppilaan on itse sopeuduttava koulun ilmapiiriin.

Ranskassa kun on vielä kaiken lisäksi täysin hyväksyttyä, että opettaja tai välituntivalvoja nöyryyttää lasta koko koulun silmien edessä. Kyse on traditiosta, joka ehkä siintää juurensa roomalaisten sotilaiden kouluttamiseen, tai jotain. TV:ssä kyllä pyörii silloin tällöin opetusministeriön mainos, missä ilmoitetaan, että koulukiusaaminen ei ole ok, ja että sen poiskitkeminen kuuluu kaikille.

Kiusaamista ja syrjimistä tapahtuu kaikkialla. Ihan jokaisessa maassa. Miten siitä pääsisi eroon? Noh, siitä pitää puhua ja lapsille pitää näyttää esimerkkiä, ja myös uskaltaa puuttua asioihin. Mikähän siinä on niin vaikeaa tajuta, että on olemassa erilaisia ihmisiä ja hyväksyä se? Klaaniin kuuluminen pelasti hengen kivikaudella, mutta eikö niistä ajoista olla tultu pitkä matka? Keksitty ruuti ja lentokoneet. Eikö aikakaudellamme erilaisuus voisi olla enemmän voimavara kuin uhka?

Onneksi on myös fiksuja lapsia ja nuoria, jotka hyväksyvät blondinkin kaveriksi. Heillä on ehkä blondeja omassa perheessään tai sitten heidät on vain kasvatettu avoimiksi ja hyviksi tyypeiksi, jotka ovat tajunneet, ja joille on myös kotona opetettu, että tärkein on sisäpuolella. Sillä minkä näköinen olet ja miten pukeudut ei ole mitään merkitystä. Satasen lenkkarit tai ripsienpidennykset eivät takaa älyä, saatikka mitään muutakaan. Rahalla ei voi ostaa karismaa.

Kuusi vuotta sitten olin itsekin brunetti jonkin aikaa. Se oli kiva kokeilu, joka lähti pelkästä halusta kokeilla jotain uutta. Sain pian huomata, että pään väriä vaihtamalla vaihtui myös ympäristön käytös. Se tuntui kummalliselta. Kaupankassa ei mulkoillutkaan murhaavasti. Leipurin vaimo ei enää paiskannut baquettia tiskiin aivan niin suurella voimalla. Minulle jopa hymyiltiin. Tietämättäni osallistuin ihmiskokeeseen. Fundeeraan vielä nykyäänkin, uudelleen blondina, pitäisikö uusia tuo koe? Naah, ei jaksa. Tosin välillä mielessä häilyy maxi-siisti kuva vanhemmasta blondista naisesta, jonka hiukset oli värjätty latvoista verenpunaisiksi. Tiedän, että Ranska ei ole vielä valmis tuollaiseen värikokeiluun, mutta ehkä kymmenen vuoden päästä, kuka tietää. Ovathan nuo jo lopettaneet tupakoinninkin ja alkaneet harrastamaan lenkkeilyä.  

Hmmmm Ranska

Ranskalaisen kaljakatalogin erikoisimmat...

"äkkikuolema"

"pirullinen"

"kukkona tunkiolla"

"...possun huuhteluun"

"...'kikkeli'....extra large"

"korsikalainen"

"tahitilainen"

Valaistuksen lapsia oomme kaikki

Kuninkaanlinnan portit

Historia sellaisenaan ei ollut lempiaineeni koulussa. Se oli maantieto, mutta on aikakausia, jotka saavat minut värähtelemään. Ensirakkauteni suuntautui Egyptin faaraoiden aikaan. Tämä kiinnostus kulminoitui, kun 18-vuotiaana plikkana pääsin leikkimään Indiana Jonesia Niilin varrelle Luxorin temppeleihin ja hautakomplekseihin. Se, että osasin tulkita hieroglyyfejä, kertoo innostuksesta jotakin. Kaverini pelasivat lentopalloa ja kävivät treffeillä.

Yksityiskohta ovesta

Muumiointimenetelmien ja hassupäisten jumalolentojen nimien opettelu antoi lopulta tilaa paremmin nykypäivässä sovellettavaan kieleen. Muistan tarkasti hetken, jolloin pitelin käsissäni Antoine de Saint Exupéryn kirjaa Vol de Nuit. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta näin ja kuulin jotain äärettömän kaunista ja tiesin, että tämä minun on luettava. Valitsin lukiossa ranskan kolmanneksi ulkomaiseksi. Meitä ei ollut montaa luokallani. Kaikki tyttöjä.

Kuninkaan tyttärien kirjasto

Olin tietenkin katsonut Angélique La Marquise des Angès elokuvat. Monta Kertaa. Ne taisivat olla lempielokuvani Tähtiensotien ja Indiana Jonesien lisäksi. Jokin siinä kiihkoisassa pukudraamailussa vetosi. Muistan myös kun kävimme koko perheen kanssa katsomassa Kurjat musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa. Ravisteleva kokemus. Kosketukseni Ranskan kulttuuriin oli pinnallinen sipaisu, mutta intohimoja on kaiketi syntynyt vähäisemmistäkin kopeloinneista. En koskaan lukenut Vol de Nuit kirjaa. Jossain vaiheessa tosin tarkistin, että kykenin ymmärtämään sen tekstiä kokonaisen yhden luvun verran. Se riitti. Ja lähdin Ranskaan vaihto-oppilaaksi.

Näkymä puutarhaan

Ranska ei tietenkään ollut aivan sitä mitä odotin. Suuri maa. Suuret ongelmat. Mutta aah, niin upea kulttuuriperintö ja menneisyys. Joku voisi ivallisesti jopa sanoa Ranskan loistavan tulevaisuuden olevan takana. Hmmmph, Ranskaa on tarkasteltava sisältä ja läheltä, jotta ymmärtää, missä sen erinomaisuus sijaitsee. Harjoittelen tätä ranskalaisen elämäni jokainen päivä, kuten myös ranskankieltä, joka monimuotoisuudessaan yllättää yhä.

Vaikutteita kaukomailta

Onneksi Ranskalla on historiansa. Siihen voi kirjaimellisestikin upota. Historia on läsnä joka puolella. Kotikylässäni sijaitsee kirkon ja kaupungintalon lisäksi linna. Linna on 1800-luvulta, mutta linna silti. Kun lenkkeilen sen takorautaporttien ohi, en voi olla miettimättä kuinka paljon moisen pytingin putkiremontti maksaisi. Varmasti enemmän kuin oma taloni. Seuraavan kylän kirkko on osittain varhaiselta 1300-luvulta. Paluumatkalla juoksen (lue: kävelen läähättäen) pellon viertä. Pellon toisella laidalla sijaitsi ennen sotia toinen linna. Se ilmeisesti tuhoutui ja purettiin kokonaan. Linna oli 1700-luvulta. Siitä oli mustavalkoinen valokuva pormestarin vuosialmanakassa. Paremminkin kartano, sanoisin minä, mutta Ranskassa Château on Château, ja kissa on kissa.

Kuningattaren pikkulinna

Minusta tuli museofriikki. Missä museo, siellä minä. Uusi mottoni. Ostin pinon historiankirjoja ja museoiden esinekatalogeja. Luin aikalaisteoksia, muistelmia, tutkimusraportteja ja historiallisia romaaneja. Ja huomaamattani rakastuin aikakauteen, joka kukoisti 200-300 vuotta sitten.  

Aikansa kattolamppu

1700-luku oli suurten aatteiden aikakausi. Silloin muokattiin maailmaa radikaalisti. Tehtiin vallankumousta, valloitettiin uusia alusmaita, tampattiin tietä valmiiksi tulevalle teolliselle aikakaudelle, luovuttiin vanhoista aatteista, keksittiin tieteitä, luovuttiin uskomuksista, tehtiin muotia, lauletiin duottoja, puhuteltiin arvonimin. Elettiin myös aikaa ilman nukutusta. Eteeriä ei oltu vielä keksitty, joten potilaat juotettiin humalaan tai huumattiin vaarallisesti opiumilla ennen kuin alettiin poistaa kuulia vatsaontelosta. Leikkausvälineitä ei myöskään osattu vielä steriloida. 1700-luku oli vaarallista aikaa ja varsinkin naisille. Naisten yleisin kuolinsyy oli huonosti mennyt synnytys. Ehkäisymenetelmät olivat enimmäkseen hokkuspokkusta. Kuolema oli läsnä elämän joka päivä. Ihminen ei uskaltanut nukahtaa kynttilän sammutettuaan vaaka-asentoon, koska silloin kuolo saattaisi korjata helpommin. Nukuttiin istualtaan, liian pienissä sängyissä. Luettiin iltarukous. Uskottiin Jumalaan ja myös noituuteen.

Elettiin tässä ja nyt. Huominen ei ehkä tullut. Syötiin kun ruokaa oli. Satovuodet vaihtelivat. Häitä juhlittiin monta päivää. Morsiamen kannatti, koska hänhän saattaisi kuolla yhdeksän kuukaden päästä. Erottiin, jos lapsionni ei kolkuttanut ovelle. Perillinen oli tulevaisuuden turva ja onni. Valitettavasti myös lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea. Rahvaan lapset tekivät töitä siinä missä heidän vanhempansa, harva oppi lukemaan. Mitä suotta, jos elettiin vain hieman alle nelikymppisiksi joka tapauksessa. Aatelisten lapset opettelivat kreikkaa ja latinaa, ratsastusta, miekkailua ja cembalon soittoa ja teloivat itsensä metsästysonnettomuuksissa.

Lyhyt sänky

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun kävelette hyvin vanhaan rakennukseen, katselette sen kauniita huonekaluja ja koriste-esineitä ja mietitti, että onpa kaunista, ja sitten kysytte hiljaa mielessänne, miksi tällaista ei enää valmisteta? Modernismi ei ole koskaan sopinut minulle, en pidä suorista linjoista ja minimalistisista muodoista. Rokokoon estetiikka kiemuraisine krumeluureineen on tout à fait moi. Ihmiset puhuivat, kävelivät, pukeutuivat, olivat ja elivät tuon estetiikan mukaan. Ihmisillä tarkoitan etupäässä yhteiskunnan hyvävaraisia ja etuoikeutettuja.

Pitääksemme jalkamme maankamaralla, mainittakoon, että kurjat ovat olleet kurjia kautta aikain ja heidän elämistään eivät museot ja linnat meille paljoa kerro. Mutta se todellisuudesta, liikummehan unten rajamailla. Historia oli ja aikakaudet kaikuvat marmorikäytävillä, pölyt kerrostuvat pähkinäpuulle ja kultauksille.

Kuningattaren leikkipuisto

Mielestäni 1700-luvulla pukeuduttiin äärimmäisen tyylikkäästi. Aikakauden habituksessa oli sitä jotakin, takit kiristivät juuri oikeista paikoista, röyhelöt pursusivat ja laskokset laskeutuivat. Onko ylväämpää kuin kolmikolkkahattu? Ymmärrätte toki miksi viuhka on kätevä ja kukaan ei näe, että perseesi on leveä, kun sitä vartavasten levennetään toppauksien ja koriviritelmien avulla. Mielestäni on valitettavaa, ettei miekkaa saa enää kantaa julkisilla paikoilla. Kunninloukkauksesta kun saattoi aikanaan joutua maksamaan kivuliaasti. Kävisivät kaksintaisteluun sen sijaan, että haukkuvat toisiaan somessa. Antaa sydänveren vuotaa.

André Le Nôtren puutarhassa vesipedot ilakoivat

Niin, 1700-luvussa on sitä jotakin, kaunista kiivautta. Sellaista, jonka ihmiskunta on, Hélas! unohtanut. Sääli. Viljelkää ajatustenne aateliutta, ylväyttä ja rohkeutta. Olemme kaikki Valaistuksen aikakauden lapsia. Haastakaa maailma, mutta tehkää se tyylillä, siristäkää silmänne, hymyilkää vinosti, keimailkaa, mutta aina kovat piipussa, ovelasti.


N.B: en olisi luultavammin elänyt kahta tuntia pitempään 1700-luvulla. Ihailen aikakautta, mutta kernaasti kaukaa.

2e N.B: kirjoitan historiallista fantasiatrilogiaa, joka yllättäen sijoittuu suureksi osaksi 1700-luvulle ja rakastan tätä touhua intohimoisesti!

Vau sirkus!

Cirque Arlette Gruss

Pian saapuvan kevään värikäs ja iloinen merkki on kaupunkiin saapuva sirkus. Käymme kerran vuodessa juuri tässä helmikuussa hoodeillemme asettuvassa sirkuksessa, koska se on meidän perheen mielestä maailman paras. Cirque Arlette Gruss on pereinteinen ja yhden perheen pyörittämä. Isoäiti Arlette perusti sirkuksen 80-luvulla ja sen jälkeen hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat taiteilleet pienellä pyöreällä areenalla niin klovnin, jonglöörin kuin laamankesyttäjän roolissa.  

Grussin sirkus on ennen muuta tunnettu hevosnumeroistaan. Eilen näimme areenalla yo. valkoharmaat iberianhevosoriit, mutta myös heidän mustat friisinhevosveljensä ja ihanan pienen shetlanninponin. Perheen heppaihmiset arvostavat. Perheen moottoriurheiluihmiset sen sijaan arvostivat motocross-esitystä, missä hurjapäät hyppivät teltan sisällä! Aiemmin en ole moista nähnyt. Pakko huomauttaa, että teltta on juuri sopivan kokoinen, ei liian iso, eikä liian pieni... mutta motocross-näytöstä varten pelottavan pieni. Siinä ne hyppivät teltan halki ja todella korkealta. Sääli, että kuvat eivät onnistuneet, koska ette taida nyt minua uskoa...

Hevosnumerot orkestroi Arlette Grussin tytär Linda, jonka valvovan katseen alla hänen oma tyttärensä Laura-Maria on opiskellut pienestä asti ja esittää oman numeronsa hevosnaistaituruutta. Kaikki ei aina mene eläinten kanssa nappiin, eikä tarvitsekaan. Se ei ole pääasia, vaikka tarkoitus onkin esittää yleisölle jotain lähes täydellistä. Suurimmat naurut taisi saada aikaan norsunkakka. Arvostan Grussin sirkuksessa tuntetta siitä, että he pitävät huolta eläimistään. Ainakin nuo näyttävät päällisin puolin voivan hyvin. Eilen näimme hevosten ja laamojen lisäksi mm. seeproja, kameleita, norsuja, leijonia, tiikereitä.... ja rottia! Vähiten arvostan suurten kissaeläinten numeroa. Ne eivät vain mielestäni kuulu mihinkään muualle kuin luontoon. Samaa voisi tietenkin sanoa kaikista muistakin eläimistä, mutta noh, jos vedän rajan johonkin...

Lasertaiturien numero.

Grussin sirkus on onnistunut säilyttämään sirkustaiteen perinteisen puolen naittamalla siihen modernit uudet tavat tehdä spektaakkelia. Eläinnumeroiden lisäksi estradille marssi ihastuttava naishenkilö, joka jonglöörasi jalkapalloilla ennen kuin roikkui sirkusteltan katosta liinassa ja hänen hyvin lihaksikas kumppaninsa roikkui hänen nilkastaan. Hengästyttävää touhua. Sen jälkeen siristelin silmiä laseresitykselle, joka laukaisi koko teltan avaruuden halki tähtiensotamaiseen taisteluun.

Numeroiden välillä pieniä ja isoja katsojia hauskuuttivat kaksi hilpeänhölmöä klovnia. Heidänkin sketsinsä uudistuvat joka vuosi, vaikka joka kerta yksi onneton katsojaisä tai -äiti joutuu heidän mukaan osaksi esitystä. Vinkkinä vain: ei kannata ostaa paikkaa ihan areenan vierestä.

Väliajalla lämpiössä myydään naposteltavaa. Eiliset hodarit väsäsi kasaan herrashenkilö, joka oli juuri hetkeä aiemmin heivannut venäläisellä lankulla itseään hieman kevyempää nuorta neitoa teltan kattoon. Kaverilta sujui myös kioskin pito ja hymysuinen asiakaspalvelu. Sirkuksen artistit ottavat osaa kaikkiin töihin teltan pystytyksestä lippujen myyntiin. Arlette Grussin sirkus on perhesirkus sanan jokaisessa merkityksessä. Ihastuttava sekoitus, joka toimii. Suosittelen, jos he tulevat sinun kaupunkiisi, ota penskat mukaan tai lainaa naapurilta kakarat. Huvittelu on taattua.

Wanhaa Wiiniä (kellarin kätköistä)

Ranskassa asumisen etupuolia on viini. Olen tainnut mainita tästä joskus aiemminkin... täysin ohimennen. Ranskalaisille usein hehkutetaan, että jokaisessa suomalaiskodissa on oma sauna. Ranskalainen nostaa kulmakarvojaan, mutta kohteliaisuuttaan ei kysy, miksi ihmeessä. Sen sijaan, jokainen ymmärtää, miksi jokaisessa ranskalaiskodissa on oma viinikellari. No, ei ole, mutta sallinette hienoisen yleistyksen. Aika monessa on, ja jos ei ole, niin se on suuri häpeä, josta pitäisi seurata maastakarkoitus. Hieman sama kuin englantilaiskoti, josta ei löydy teepannua.

Oma viinikellari on kiva, mutta se vaatii hieman viinitietämystä. Kaikkia viinejä ei voi säilöä vuosia. Paras tapa hankkia laatuviinejä halvalla kellariinsa on käydä ostamassa ne suoraan tuottajalta, mukavan tiluskierroksen ja viininmaistelun ohella. Olen tehnyt näin tasan kerran, kesäloman yhteydessä. Suurin osa viineistämme on ostettu lähimarketin jokasyksyisiltä viinimessuilta, foire aux vins. Kotiin lähetetystä katalogista on hyvä tarkistaa etukäteen, mitä on tarjolla ja mitä omasta kellarista puuttuu. On viinejä, joita ostetaan joka vuosi, ja joita kulutetaan ympäri vuoden: valkoviinit, samppanjat ja Alsacen Pinot Noir. Punaviinit taasen makuutetaan kellarissa vuosia, ja niiden hankintaa on suunniteltava tarkemmin. Osa vanhenee juotavaan kuntoon kolmessa tai viidessä vuodessa, osaa ei voi säilöä pitempään ja osa taas voi maata kellarissa kymmeniä vuosia.

Oma kellarimme ei ole ideaali. Viinikellarimme sijaitsee maan alla, kellariin johtavan potaikon alla. Tähän asti kaikki hyvin, mutta: viinikellarimme lämpö vaihtee vuodenajan mukaan, mikä ei ole hyvä juttu. Kellarissamme ei myöskään ole maalattiaa, mikä on vihoviimeinen Oh Non! Näistä viinikellariamme huonontavista seikoista huolimatta onnistumme vanhentamaan viinejä melko hyvällä menestyksellä. Ne ovat melkein aina juotavia. Joka tapauksessa jokusen pullon joutuu aina kaatamaan viemäriin, oli sitten kyse huonosta korkista, liiasta sakasta, tai liian pitkästä vanhentamisesta (viinietikkaakin on valmistettu). Pääsääntöisesti olemme aina hivenen varuillamme yli kymmenenvuotiaiden kanssa. Joko petyt tai sitten maistelet erinomaista vuosikertaa. Quitte ou double.

Hyvin vanhentuneen viinin merkki: kristallit korkissa.

Vietimme perillisen syntymäpäiväjuhlia lauantaina. Ranskalainen viiniasiantuntijamme, perheemme sommelier, kaivoi kellarin kätköistä Bordeaux Saint Emilion Grand Cru'n, joka oli pullotettu juhlasankarin syntymävuonna. Kolmetoistavuotiasta pulloa avattaessa asiantuntijamme lakkasi hengittämästä hetkeksi. Pullo avattiin hyvissä ajoin, että viini ehtisi 'hengittää' ennen sen nauttimista. Tässä tapauksessa ihastelimme ensin korkkiin muodostuneita keskisuurehkoja kristalleja, jotka välkkyivät kauniisti keittiön led-lamppujen loisteessa. Sen jälkeen viiniä kaadettiin lasiin pieni loraus. Sitä tutkailtiin, haisteltiin ja maistettiin. Tämä siltä varalta, että pullo olisi mennyt liian vanhaksi. Laatutarkistuksen jälkeen pullo asetettiin tarjoilupöydälle lämpenemään huoneenlämpöön ja hengittämään pariksi tunniksi.

Pullo juotiin loppuun illan mittaan. 2003 oli erinomainen viinivuosi Bordeaux'n viineille: kuiva ja kuuma. Se oli myös vuosi, jolloin saimme perillisen sukuamme jatkamaan. Kaikin puolin loistovuosi.

On turha luulla, että jokainen ranskalainen on viiniasiantuntija. Ei ole. Suurin osa ranskalaisia tuntee sen verran maansa geografiaa, että osaa luetella suurimmat viininviljelyalueet. Mutta siihen se tietämys usein jää. Kuva suurinenäisestä viiksiniekasta, joka maistamalla tunnistaa niin viinin viljelyalueen, tilan jolla se on pullotettu kuin vuosikerrankin, on klisee. Maistamalla voi tunnistaa onko kyse hyvästä viinistä. Tarkempiin määritelmiin on opiskeltava viinitiedettä: oenologie.

Jos joku joskus julistautuu suureksi viiniasiantuntijaksi, on tälle henkilölle parasta tehdä sokkotesti. Sanotaan, että pullo on Bordeaux Saint Emilion Grand Cru, mutta pullon sisältö on salaa vaihdettu. Suuri tietäjä maistelee viikset väpättäen eliksiiriä, joka on noukittu marketin tarjoushyllystä. Tuomio: erinomaista viiniä!

Oma viinitietämykseni on hyvin rajoittunut, mutta osaan yleensä valita oikeat pullot eri ruokalajien kanssa nautittaviksi. Tämä on ranskalaisemännän arkitietämystä. Pieni alien-silaukseni on tarjota illalisseurueelle ulkomailta tuotettua viiniä. Sacrilège, Ranskalainen ei luota chileläisiin tai unkarilaisiin, mitä tulee viinintuottamiseen. Viini on ranskalaisten keksintö. Eikun, ei ole, mutta noh... Viini on osa Ranskaa ja ranskalaisuutta. Sille ei mahda mitään. Se on myös osa laajempaa käsitettä: ranskalainen savoir vivre. On osattava elää, ollakseen ranskalainen, niin tapakulttuurin kuin käytöstapojenkin suhteen. Ruoasta ja juomasta nautitaan, ei mässäillä eikä dorkailla.

Lasi päivässä pitää tohtorin loitolla. Lasi punaviiniä, ehkä, en tiedä, mutta ehkä se lasillinen takkatulen ääressä ennen illallista rentouttaa ja vie ajatukset julkaisustressistä ja muusta arkiahdistuksesta hetkeksi pois, juuri sen verran, että osaa arvostaa hyvää viiniä ja elää hetkessä.

Santé!

Ensimmäistä kertaa Normandiassa bongattu!

Tämä on nyt melkoinen skuuppi. Näin eilen Carrefour Contactin sisäpuolella ihan ensimmäistä kertaa koko Ranskassa oleskeluni aikana: ihmisen tuulipuvussa!!!!

Nyt se on tapahtunut. Liikuntabuumi on saapunut Ranskan Normandiaan. Epäilin, että tämä päivä koittaisi pian, mutta nyt kun se on arkipäivää, en voi kuin olla häkeltynyt.

Tupakoiva, mutta muuten äärimmäisen tyylikäs, ranskankielen opettajani opiskeluajoilta julisti, että Ranskassa ei koskaan, EI KOSKAAN, mennä edes ruokakauppaan urheiluvaatteet, saatikka tuulipuvut, päällä. Ymmärsin tämän niin, että ranskalainen mieluummin käy ostamassa patonkinsa nakuna kuin moukkamaisesti pukeutuneena. Ja pitkään tämä oli todellisuutta.

Mutta se on uusi Ranska nyt. Tyylitietoinen, dynaaminen, 30 ja risat baskeripää tilaa netistä Californiassa suunnitellun ja Kiinassa valmistetun fitness-asunsa. Lenkkarit ovat mieluiten Niket ja ranteessa räiskyy värikäs Fitbit-ranneke. Kännyyn on ladattuna treeniappeja ja myös treenikamu-miittiappi. Edellisen viikon tuloksia vertaillaan sunnuntaiaamuisin kaupungintalon parkkiksella tuntemattomien kanssa ennen kuin lähdetään yhdessä lenkille.

Urheiluvillitys saapui Ranskaan hitaasti. Viisi vuotta sitten yksinään lenkkeily ei olisi tullut kuuloonkaan. Sellainenhan on vaarallista, hyvä luoja, kuka tietää, mitä voi tapahtua. Mutta aika ajoi pelkureista ohi ja harva se päivä sokaistun illalla kotiin ajaessani vastaan juoksevien lenkkareihin, pipoihin ja liiveihin kiinnitetyistä heijastimista ja muista led-vilkkuvaloista. Ja useammin tuo juokseva joulukuusi on nainen kuin mies (huom!).

Jos olet suomalainen urheiluvälineiden tai muiden vempaimien, ohjelmien myyjä tai kehittäjä, pistä tämä korvan taakse: nuori ranskalainen ylempi keskiluokka on vihdoin tajunnut, että tupakointi on pahasta ja trimmattu kroppa à la mode. Tänne kannattaa tulla markkinoimaan uusia kivoja itsensä ja kehonsa kehittämiseen tarkoitettuja tuotteita. Havaintojeni mukaan Ranska ei esimerkiksi tunne kahvakuulailua (tosin havaintoni perustuvat Normandian maaseutuun...). Isoihin kaupunkeihin uudet tuulet tulevat aina hieman nopeammin maailmalta. Ranskansuomalaisten facebook-ryhmässä ilmoitettiin, että Pariisin on avattu puurobaari. Jesh! Täällä maalla tuskin edes tietävät, mitä puuro on.

Omassa normandialaissuomalaisessa perheessämme inspiraatiota haetaan usein Suomesta. Mieheni ihaili tänä jouluna taas kerran rauhaisaa ilmapiiriä ja suomalaisten sisäsyntyistä tapaa kunnioittaa toisiaan. Tämä on miehen kestoihmetys. Tällä kertaa hän myös vihdoin ymmärsi, mistä suomalaisessa luontosuhteessa on kyse. Ilmeisesti siihen vaaditaan tietynlainen henkinen ikä, jotta sen kykenee havainnoimaan ihan vain katselemalla. Siinä se seisoi kalliolla, katseli alhaalla ohi uivia joutsenia, kuulosteli tuulen havinaa kuusten latvoissa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja oli kerrankin ihan hiljaa. Joskus vuonna 1 ja 2 tuo ei olisi moiseen kyennyt. Heti olisi pitänyt alkaa miettiä, mistä löytyy leivänpaloja joutsenille, tai jotain muuta puuhaa, jolla täyttää hiljaisuus.

Seuraavaksi ennustan Ranskaan hiljaisuusretriittien ja luontosuhde-opiskelun buumia. Tietoisuus-oppaat myyvät jo kuumille kiville.

Ulkosuomalaisen oljenkorret

Supersankarisinappipurkkilasi

Joskus ilo tulee revittyä pienistä asioista. Ranskalaiset ovat kekseliästä kansaa ja mielestäni sinappipurkkilasit ovat yksi loistava todiste tästä. Näistä kun vetää appelsiinimehua pimeänkosteassa Normandian aamussa, alkaa päivä paremmin. Tosin en ole varma onko tämä ranskalainen keksintö, mutta täällä tutustuin ensi kertaa sinappipurkin toiseen elämään vesilasina. Ei hölmömpää!

Tosin meillä Dijoninsinappia vetävät vain perheen ranskikset. Itse hiffasin kokeilla 'moutarde aïgre doux'ta ja sehän on melkein kuin suomalaista sinappia. Ranskassa erilaisia sinappeja saa sataa eri sorttia. Se on mieltä virkistävää. Ketsuppeja sen sijaan...

Toinen hauska löytö oli 'lait fermenté', joka on sama asia kuin piimä, mutta minulta meni tietenkin 15 vuotta ennen kuin älysin kokeilla kummallista arabialaisin koukeroin koristeltua maitotuotetta. Siitä lähtien meidän ruokapöydästä on löytynyt aina tuo kummallinen tölkki.

Vinkatkaa hyvät ranskansuomalaiset muista kivoista ruokatuotteista, jotka jotenkin lämmittävät sydäntä tai muistuttavat (vaikka kaukaisestikin) suomalaisia tuotteita. #koti-ikävä

Hupsuttelu vai biologinen pihanhallinta?

Piha

Hieman kuin todistellakseni jakavani kotityöt omassa taloudessani tasa-arvoisesti ajoin nurmikon. Tai traktori sen kyllä enimmäkseen ajoi. Itse istuin mukana ja nautin maisemista välillä rattia käännellen tielle sattuvia puita väistääkseni. Poika vahti vieressä, ettei mutsi vain hajota kojetta. Mokomalla on ennakkoluuloja, joihin lupaan puuttua.

Mutta asiaan, eli nurmikonleikkuuseen: maailmassa ei ole turhempaa. Se, että kasvattaa nurmikkoa pihallaan, on ihan ymmärrettävää. Jopa loogista. Mutta sen leikkaaminen taasen muistuttaa aristokraattien kenellä-on-turhamaisin-puisto-kisailua.

Minä en ole puutarhuri. Senhän nyt jo näkee tuosta kuvasta. Puutarhani yleisilme on post-apokalyptinen. Pystyyn kuolleet "hirttopuut" tosin eivät ole aikaansaannoksiani, vaan loisen, joka on pesiytynyt puihin ja tappaa niitä yhden kerrallaan. Mitä pienistä. Onpahan vähemmän haravoitavaa syksyllä ja takkapuuta talveksi.

Silti, on vasten loogista ajattelua leikata nurmikkoa. Toki myönnän, että ajettu nurtsi näyttää paremmalta kuin viidakko, vaikka viidakkopihat voisivat olla aika jänniä. "Tässä liaanimme...tuolla peremmällä, jos näette jättivoikukanlehtien takaa, häämöttää pari vanhaa ruusupusikkoa..."
Nurmikon leikkuuseen tuhlautuu paljon aikaa, se on tylsää ja täysin turhaa, koska nurmi kasvaa aina uudelleen komeisiin korkeuksiin, ainakin Normandiassa. Tässä on selvä tunnusmerkki inhimillisestä hupsuudesta. Tehdä nyt jotain täysin turhaa vain koska muutkin niin tekevät.

Ponilapsi

Tallilla lopulta välähti. Mihin laajaa nurmialuetta voi käyttää muuhun kuin nurmikon kasvattamiseen ja sen säännölliseen leikkaamiseen? Laiduntamiseen. Näin sieluni silmin shetlanninponilauman kirmaamassa pihallani. Sateenkaari taustalla. Seuraavaksi ne söivät mieheni ruusupensaat ja väänsivät kikkareita pihan täyteen. Biologinen pihanhallinta ruohoa syöviä eläimiä käyttämällä on houkutteleva ajatus, mutta siihen se kiehtovuus sitten jääkin.

Ponit tarvitsevat paaaaljon pinta-alaa ja pihani ei ehkä olekaan riittävän iso kahdelle little ponylle, vaikka iso onkin, liian iso, mutta silti liian pieni. Tyhmä piha. Ponit tarvitsevat suojan talveksi ja jonkun keräämään kikkareet pois ja antamaan heinää ja vettä ja rapsutuksia. Eläinlääkärikin on kutsuttuva paikalle rokottamaan ja madottamaan ja kaviotkin pitäisi huoltaa säännöllisesti. Paljon vaivaa.

Valitettavasti moni ei ajattele tuota, kun ottaa ponin, vuohen, kanin pihansa ruohonleikkaajaksi ja eläinparat saattavat kituuttaa huonoissa oloissa vuosia ennen kuin joku puuttuu asiaan. Tämän tyyppisistä eläinrääkkäystapauksista saa lukea usein lehdistä.

Niinpä jatkan nurmikosta marisemista edelleenkin ja käyn katselemassa poneja tallilla, missä niiden on hyvä olla.

Voihan metsä!

"Katsokaa metsiemme kohtaloa! Kolmannella vuosituhannella!"

Metsä on lähellä sydäntäni.
Se ei ole salaisuus.
Mutta valitettavasti metsä ei ole lähellä kaikkien sydäntä. Jotkut jopa kärräävät käytettyjä renkaita metsään maatumaan ja saastuttamaan, kun eivät parempaakaan keksi. Tai koska se on ilmaista ja jätteiden oikeaoppinen käsittely taas ei ole.
Syy.
Lyhytnäköisyys ja itsekkyys.
Seuraus.
Metsästä löytyy iso kasa käytettyjä autonrenkaita.

Metsän omistaja on sen verran raivoissaan, ja myös toivoton, koska kerta ei ole ensimmäinen, että pystyttää rengaskasan viereen kyltin, jossa päivitellään nyky-ihmisen itsekkyyttä.

Ja itsekkyydestähän kyse on. Eivät ne renkaat heti pohjavesiä myrkytä ja kulkeudu itsensä metsän saastuttaneen elimistöön. Siihen menee aikaa. Sen sijaan ne saastuttavat sottaajan mahdollisen jälkikasvun elinympäristöä ja kulkeutuvat ravintoketjun mukana perillisille.

Itsekäs roskaaja ei tietenkään tule ehkä myöskään ajatelleeksi, minkälaisen esimerkin antaa muille näin tehdessään. Hänen pieni sattumanvarainen rengasröykkiönsä ei tietenkään sellaisenaan koko maapalloa tuhoa, mutta entäs kun satatuhatta autokorjaamoa tms. saa saman idean?

Phuuh, aina näitä joutuu vääntämään rautalangasta uudelleen ja uudelleen.

Ranska tarvitsee Peppiä

Tasa-arvoisen loikoilun puolesta

Paikallislehtemme julkisti viime viikolla Insée:n tutkimuksen, jonka mukaan kotityöt eivät jakaudu tasa-arvoisesti ranskalaisperheissä. Uutinen tuskin yllättää ketään. Ranska on patriarkaalinen maa, jossa on yleistä että nainen jättäytyy pois työelämästä hoitaakseen lapsia joko osa-aikaisesti tai täyspäiväisesti. Sen mahdollistaa lapsilisät, vanheimpainvapaat ja RSA (perustulo). Summat eivät ole suuria, mutta saattavat silti olla perheelle parempi ratkaisu kuin palkata lastenhoitaja*.

Mikäs tässä sitten on niin väärin? Ei olekaan, paitsi siinä vaiheessa, kun kotiäidin pitäisi jostain syystä löytää töitä taatakseen toimeentulonsa esimerkiksi eron takia. Pahimmassa tapauksessa myös eläkemaksuista saattaa puuttua iso lovi. Toki, kukin tavallaan ja joissain perheissä osataan varautua kaikkeen.

Palataan vielä tutkimuksen pariin. Sen mukaan: 93% parisuhteessa elävistä ranskalaisnaisista hoitaa yksin seuraavat kotityöt: siivous, lastenhoito ja ruoanlaitto. 91 % miehistä myöntää ettei koskaan silitä ja 60 % ettei koskaan siivoa tai tiskaa, 50 % miehistä ei laita ruokaa ja 36 % ei käy kaupassa. Lukuja sihtaamalla voi olettaa, että osa miehistä tekee silloin tällöin ruokaa ja käy kaupassa.

Tutkimuksen mukaan kotitöiden jakaantuminen perheissä riippuu siitä millaisessa perheympäristössä mies on itse kasvanut: yhäriäidin kasvattamat osallistuvat tasa-arvoisemmin kotitöihin. Ja ilmeisesti, mitä suurempi epätasa-arvo kotitöissä esiintyy, sitä enemmän perheissä riidellään, mökötetään ja erotaan. Yllättävää ei ole tutkimuksen esille tuoma seikka siitäkään, että jo ensimmäisen lapsen synnyttyä perinteiset roolit naisten ja miesten kotihommien välillä ja myös niistä riitely näyttäisivät korostuvan.

Artikkelissa ei kerrota onko tutkittu myös niin sanottujen perinteisten miehille kasaantuvien töiden jakaantumisesta: puutarhanhoito (ruohon- ja pensaidenleikkuu), autojen huolto, remontit, roskien ulosvienti jne.
Rivitilan puute?
Tarkistin itse tutkimuksen. Se ei antanut tähän vastausta, mutta Inséen sivuilta löytyi toinen tutkimus, jossa miesten ajankäyttöä kotona on syynätty ja puutarhanhoidosta ja remontoinnista huolimatta näyttäisi siltä, että ranskalaismiehille jää keskimäärin noin tunti enemmän vapaata aikaa päivässä kuin heidän puolisoilleen. Sehän on aika paljon. Siksikö äiti on aina väsynyt ja vihainen?

Jokaisella perheellä on oma työnjakonsa. Onneksi vanhanaikaiset luulot perinteisistä naisten ja miesten kotitöistä alkavat kadota ja nuoremmat sukupolvet sopeuttavat uudet tuulet omiin koteihinsa. Mutta jäljessä Ranska taitaa silti olla, ainakin Suomeen verrattuna. Toki sielläkin tasa-arvosta mesotaan, mutta Suomessa on siirrytty kotitöitä ylempiin sfääreihin: rakenteellinen tasa-arvo ja syrjintä, palkkaus, vanhempainlomat. Isketään syihin, eikä oireisiin.

Pohjoismailla on myös jotain, mikä Ranskasta puuttuu: Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu. Tytön kasvattaminen vahvaksi ei ole kummallista. Ja muistatteko Pekka Puupään vaimon Justiinan kaulimineen? Vahva nainen on osa Pohjoismaista kulttuuria ja osaltaan osallistuu demokratian ja vakaan yhteiskunnan rakentamiseen.

Kotitöistä voi tietenkin silti riidellä loputtomasti. 

Neuvo tytölle: hanki itsellesi koulustus ja hyväpalkkainen työ, jos et halua leikkiä kotiorjaa ja kotimarttyyriä ja pilata parisuhdettasi

Neuvo pojalle: hanki itsellesi koulutus ja hyväpalkkainen työ, jos et halua leikkiä kotiorjaa ja kotimarttyyriä ja pilata parisuhdettasi

Neuvo ihan kenelle tahansa: siivota ei tarvitse joka päivä, kämppä saa näyttää likaiselta, repsottavalta ja luotaantyöntävältä, kunhan sen sisällä asuu onnellisia ihmisiä.


_ _ _

*Lastenhoidon suhteen Ranskassa on suuria alueellisia eroja. Kaupungeista löytyy ehkä paikka tarhassa, jos sellainen on kunnan alueella olemassa. Maalla lapsia hoitaa yleensä assistante maternelle, eli kotipäivähoitaja. Päivähoitopaikkaa ei välttämättä löydy helposti. Ja se on yleensä kallista, varsinkin pienituloisille.