Korona-ajat Normandiassa

Keittää spodeja pää alaspäin

Menneistä ei ilmeisesti kukaan ole vieläkään oppinut mitään. 

Ei niin paskaa, ettei jotain vielä paskempaakin.

Koettelemukset kasvattavat (vatsaa).

Viime vuosi oli jo valmiiksi pilalla (keltaliivit, mellakat, lakot...) ennen kuin Rouenissa (40km meiltä) possahti kemiantehdas. Taivaan tuuliin tuprutti karsinogeenejä tunteja. Ne laskeutuivat normandialaisittain tyypillisen tihkusateen mukana laitumille, puutarhoihin, terasseille ja kesän viimeisten laventelinkukkien herkästi hajustetuille nupuille.

Vuosi myöhemmin, kun joogaan terassilla, huomaan ärtyneellä sivusilmällä, että terassilaatoilla näkyy yhäkin tummia tahroja, joita painepesuri, juures- ja hammasharjakaan eivät ole irrottaneet.

Samaan tapaan, olen varma, että korona-katastrofi tulee jättämään jälkensä. Ranska, ja siten myös Normandian entinen herttuakunta ja nykyinen agraarisdynaaminen kotiseutuni, ei ollut valmis vuoden 2020 koettelemuksiin. Paitsi ehkä juuri teollisuuskatastrofista viisastuneena, Normadian kansa veti kotikutoiset maskit naamalle mukisematta ja vasten hallituksen suosituksia. Moni oli joutunut hankkimaan maskeja syksyllä hajuhaitan takia. Hyvällä tuulella Rouenissa haisee yhä palanut rengas/mätä muna. Kansa oli valmiin epäluuloinen poliitikkojen hyssytellessä. 

"Ei tämä ole kuin paha pieni flussanen." 

Ensimmäinen aalto tuli ja meni, eikä sitä täällä pahemmin huomattu kuin syvänä jännityksenä ja suolia kuristavana pelkona iltauutisten aikaan, kalmanlukuja kuullessa, viittomakielisten tulkkien kädenliikkeitä haltioituneena tuijotellessa. Ahdistus oli mahdoton. 

Mahdottomaan oloon on vain yksi hoitokeino: mahdoton rohto! Pihatiellemme paistoi koko pitkän kevään lempeä kotitähtemme. Sen hellässä lämmössä ryhdyin aloittelevaksi skeittaajaksi. Hellänä oli myös persii. Mutta ennen muuta, vietin aikaa tehden jotain ihan muuta. Pääkopassa vain yksi ajatus: älä putoo.

Ajattelin, että turhista ideoistani tämä oli varmasti se turhin, että luovuttaisin tyyliin tunnin päästä, että huomenna palaisin tekemään jotain rakentavampaa kuten palapeliä. 

Ollie à la kotitie.

Kesä tuli ja rajoitukset höllenivät. Oman itseni allekirjoittamat lupalaput omalle itselleni päätyivät ei roskiin vaan myöhempien aikojen jatkokäsittelyyn. Olin varma, ettei toista täyssulkua voitaisi määrätä (koska talous ja koska Suur-Ranskan Jupiter, itse armoitettu Presidenttinen oli niin vannonut), mutta samalla tiesin toisin, koska kun nainen tietää, hän tietää, koska hän käyttää kypärää ja saa verta aivoihin, eikä ole aivokuollut kuten ilmeisen moni muu, koska miten muuten on mahdollista, että toinen aalto tuli suurena yllätyksenä, yllättävän voimakkaana yllätyksenä.

Kesäloma koronteenioloissa meni kaikesta huolimatta hyvin. Saimme ansaitsemamme levon. Istuimme paljon rannalla katselemassa merta. Tuuli hyväili heinikkoa. Taivaankappaleet loivat siltoja. Lokit kirkuivat. Pärskeissä kaikui kaikki elämän kesät ja lomat. Suola oli yhä suolaista. Mobile home oli scrubattu sitruunanhajuisella kloorivedellä lattiasta kattoon. Respassa sai maskin takaa virkahymyjä ja kehoituksia ruiskia geeliä. Kaupassakäynti meni escape-roomista: nopein reitti kaikkien tehtävien ja yhtälaskujen kautta kassalle ja ulos. Vain iloinen ryhmäkuva puuttui. 

Atlantin aalloissa kaikki turha unohtuu

Kuten muinaisista ajoista lähtien saapui 2020 komeetta ennustamaan katastrofia. No, NEOWISE ilmestyi kesken pandemiaa, eli hieman myöhässä. Eivät kyllä keskiajalla tienneet mitään! Mutta komeetta oli kaunis. Jaoin unohtumattoman liikuttuneen iloisen amatööriastronomihetken perillisen kanssa. Hän oli saanut kuunnella seitsemäntoista vuotta kuinka mahdottoman upeita komeetat ovat, ja nyt hän pääsi vihdoin näkemään sellaisen omin paljain silmin. Perillisen huoneeseen rakennettiin observatorio, jonka valot sammuivat joka ilta auringon laskettua. Kirjoituspöydän päälle nostetun dobson-teleskoopin putki työnnettiin ikkunasta ulos kohti pohjoista ja öinen tähtinäytelmä sai alkaa. Perillisen tyttöystävä ja kaikki muutkin etä-ystävät saivat kuunnella seikkaperäisiä selityksiä universumista joka iltaisen 'Mutsi puhuu komeetasta' pod castin ajan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Komeetta lensi pois ja kesä kääntyi syksyyn.

Kun syksy sitten kaiken kivan jälkeen saapui, saapuivat huoletkin. Tai nehän olivat vain jääneet tiskin taakse odottamaan. Perillinen ilmoitti kavereiden kanssa vietetyn iltaman jälkeen, että yksi kavereista oli ollut aamulla hieman pipi. Alkoi ennennäkemätön turvatoimenpiteiden sinfonia. Pojat saivat käydä testeissä. Oloilla huoneissaan, pitää maskia muissa huoneissa haahutessaan, syödä yksin, juoda paljon teetä. Olimme kaikki huolissamme, mutta testitulokset olivat negatiiviset. Kerrankin se oli riemun paikka.

Viimeinen hetki rannalla ennen toista 'confinement'ia

Myös pohdinnan. Tulimme siihen loppupäätelmään, että virusta olisi hyvä olla hankkimatta. Peruutimme perhemiitit, luovuimme haaveista Suomi-lomasta, keskityimme oleelliseen. Töissä sain kuulla saavani toistaiseksi pitää työpaikkani, mutta omituiseen aikaan putkahtanut puljun omistajanvaihdos (joka oli ranskalaisittainkin valmisteltu kaaosmaisesti) tuotti myös valtavasti töitä. Marraskuun myötä saapui toinen aalto, sulkutoimenpiteet-joita-ei-olisi-pitänyt-enää-voida ja uupumus. Työpaikan ja toimeentulon pelastaminen oli vienyt veronsa.

Olin onnellinen, kun tajusin, että olisin lomautettu. Sairasloma ei olisi ollut kaukana. Sinnikkyys on vahvuutta. Oikeaan aikaan luovuttaminen älykkyyttä. Olen yrittänyt tehdä parhaani tämän hullun vuoden aikana: käyttää ylimääräisen ajan tehden hyödyllisiä asioita (sain duologian käsikirjoitukset valmiiksi ja lähetin ne kustantamoille - koskaan en ole yhtä lailla taistellut tekstin kanssa - kolme ja puoli vuotta tai jotain). Jätin murehtimisen ja koti-ikävän teekupin pohjalle ja opettelin perillisen huolellisen opastuksen avulla uuden harrastuksen. Olen käsitellyt ajan kanssa tunnelukkoja, pettymyksiä, onnellisuuden käsitystä, ahdistusta, identiteettiä, vanhenemista, tulevaisuutta ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Olen myös katsonut Netflixiltä kaikki Miyazaki animet ja Heartlandin viisitoista kautta.

On pitänyt oppia elämään tuntemattoman kanssa: ei voi varmuudella tietää mitä ensi viikolla tapahtuu. Onko koulua, työtä vai lomaa, kaupat auki, kulkeeko posti? Minä, joka suunnittelen kaiken (ahdistussyndrooma) minuutilleen, jouduin kerrankin relaamaan. Hittoako väliä, kun ei kukaan tiedä ja kaikki on kuitenkin luultavammin mahdotonta. Ja sitten kun jokin on mahdollista: on parasta heti tehdä se! Eli tee, kun vielä pystyt.

Ei liity mihinkään, mutta tänne haluan eläkkeelle!

 

Lappi versus Aveyron

Tsahkaljärven retkeilyreitiltä

Paransimme luontosuhdettamme kuluneena kesänä vaeltamalla kahdessa eri maassa, hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kesäkuussa vein perillisen road-tripille Kilpisjärvelle kokemaan Lappia ja elokuussa koko perhe leireili Tarn-joen varrella Aveyronissa, Millaun kaupungin kupeessa.

Kumpikin kohde on wau-elementeiltään takuuvarma valinta, mutta Lappi veti silti pidemmän korren, kun mietittiin missä luonto oli upein, sielu lepäsi ja minne mieli tekevi uudelleen. Lappi tosin on ulkkareille hieman kaukana ja vaatii periaatteessa kaksi matkaa yhden sijaan. Kun yrittää tunkea kahteen viikkoon perheen, sukuloimiset, kaverit, riittävät löylyt ja lenkit ja Lapin matkan, huomaa äkkiä, etteivät päivät riitä. Lopputulos on melkoinen määrä lentelyä ja autolla ajelua paikasta toiseen.*

Reittimme kulki Rovaniemen lentokentältä lähimmän Lidl-kaupan kautta Leville, missä pysähdyimme syömään. Poro-tortillat jäivät reissun ainokaiseksi Lappi-ruoaksi, mutta tulipahan kokeiltua. Kahvi sentään maittoi kuskeille. Automaattivaihteistoon tottumattomana sain pienen IBS-mahanpurun, kun ykköskuskimme ja eräjorma-sisareni heitti ratin hoiteisiini. Hyvin se kuitenkin sujui, vaikka pelkääjänpaikalta välillä valitettiin vauhdin hitautta (keskinopeus 75 km/h: matkaa yli 500 km). Eräjorma-siskon Poro-kello äppistä näki missä oli viimeisen tunnin aikana poroja havaittu. Ilmeisesti varsinkin rekkakuskit lisäsivät spotteja, koska ne olivat todella tarkkoja ja suurin piirtein aina tiesimme missä poloja jolkottaa. Sen vain sanon, että poroja oli paljon liikkeellä, enkä yhtään kadu hidastelua. Sitä paitsi: meillä oli koko päivä, ilta ja yö aikaa ajaa, koska keskiyön aurinko on ihan loistava juttu.

Poro paskalla.

Valon määrään ei totu ihan heti, mutta matkailijalle se on hieno homma. Päivää riittää ja nukkua ei tee mieli. Vuorokauteen saa mahtumaan parikin vaelluslenkkiä ja keskiyön saunat sen päälle. Majapaikassa on hyvä olla pimennysverhot, koska muuten polla menee sekaisin.

Rovaniemeltä ajaa noin viidessä tunnissa Kilpisjärven rantaan. Kittilästä olisi lyhyempi matka, mutta en saanut sinne lentoja, mikä ei ollut huono juttu, koska halusin tehdä nimen omaan automatkan Lappiin (ilman kuitenkaan koko Suomen halki köröttelyä, koska mun vauhdilla...). Suosittelen vuokra-autoksi suhteellisen mukavaa kärryä, koska paikoittain tiet olivat kuoppaiset.

Lapin reissusta ei olisi tullut mitään ellen olisi löytänyt sopivaa mökkiä. Halusin mökin, enkä hotellia, mutta mökit vuokrataan yleensä viikoksi kerrallaan ja minulla oli käytössä vain 5 päivää. Ongelma ratkesi Airbnb:n avulla, minkä kautta löytyi maailman suloisin kelomökki ihan järven rannasta. Mökin norjalaisen omistajan kanssa kommunikointi sujui ongelmitta (olen meriolento ja puhun norjaa sujuvasti) ja key-boxin ansiosta saapumis- ja lähtemisajat eivät myöskään tuottaneet probleemeita.

Wabi sabi kohdallaan.

   

Kilpisjärvi sijaitsee niin ylhäällä Käsivarren kärjessä, että sitä pohjoisempana on vain Norja. Norjan Alppien (Kölivuoristo) lumihuiput nousevat horisontissa tummien tuntureiden takana. Kilpisjärvestä oli vasta jäät lähteneet ja vedet liplattivat tummina ja pohjattomina. Joku idiootti oli keksinyt, että siellä pitää käydä uimassa, mutta haaste hyytyi isovarpaan pakastumiseen. Siinä järven rannassa saunajäähyjä istuessa idiootin mieli rauhoittui ensimmäisen kerran sitten moneen vuoteen - ja se on iso juttu perushermostuneelle.

Mallan luonnonpuiston Kitsi-putous

Lappiin ei itse asiassa mennä, koska siellä on se luonto, vaan siksi, että siellä on enimmäkseen vain se luonto. Lappiin mennään pakoon muita ihmisolentoja ja niiden hömpötyksiä. Mallan luonnonpuiston polulla tapasimme jonkun verran kulkijoita, mutta suurimman osan matkaa tallustimme omassa rauhassamme. Siinä oli aikaa olla miettimättä mitään ja se tekee aivoille hyvää. Sitten kun mutkan takaa paljastui poroja vasoineen, kaivettiin kiikarit esiin ja tehtiin Attenboroughit. Ja samat, kun tunturilammen laineilta tunnistettiin kummallisia sorsia, jotka paljastuivat kaakkureiksi. Polun varresta tietenkin kuvattiin jokainen kukka ja muisteltiin peruskoulun biologian tunteja. Siitä olen kiitollinen, että koulussa sain opetella kasvien nimiä, vaikka en minä niitä enää muista, mutta tärkeintä olikin se luonnon ihmettely. Japanilaiset kutsuvat sitä wabi sabi:ksi.

Yksin keskellä ei mitään.

Kilpisjärven ympärillä on monenlaista vaellusreittiä joka makuun. Sakhaljärven rantaan kävelee luontokeskukselta puolessa tunnissa (2km), jos ihailee jokaista vaivaiskoivua ja juolukkaa. Saana-tunturin laelle kiipeää parissa tunnissa, jos pysähtyy kuolemaan vartin välein. Kitsi-putousta ihastelemaan on käveltävä vaihtelevassa maastossa useampi tunti evästaukoineen. Vastaan tulevilta retkeilijöiltä haastelimme, että useampien päivien telttareissuja oli tehty rinkat ja koirat selässä. Joka makuun löytyy elämystä.

Yksi Lapin suurista elämyksistä jäi meiltä kokematta: hyttyset. Reissumme ajoittui sopivasti hetkeen, jolloin ne eivät olleet vielä kuoriutuneet. Kevät oli ollut kylmä, tunturissa kuivaa tjms. Järjestelmällisesti jokainen henkilö, joka oli joskus Lapissa käynyt, ja jolle matkasuunnitelmistani kerroin, varoitti minua, että ne voivat pilata ilon. No, joskus minullakin on hieman onnea matkassa mukana ja en joutunut räkän uhriksi.

Kuningasrapua à la Norge

Norja vuonoineen sijaitsee Kilpisjärveltä kivenheiton päässä. Kesäkuun alkupuolella Norjan teillä suhasi jo paljon turismoja. Ajoimme Tromssaan (2h) missä pällistelimme valaanpyyntialuksia, risteilyturismoja, kummallista arktista arkkitehtuuria, jossa yhdistyy perinteinen puu ja myllypuromainen teräsbetoni, suurta siltaa ja söimme lähiruokaa. Perillinen teki ilmastolakon ravintolan portailla, kun huomasi että menuulla oli valasta. Olin ylpeä, mutta päädyimme kuitenkin syömään paikallisten suosimaan puljuun, koska toinen vaihtoehto olisi ollut multiamerikkalainen hamppariketju.

Viiden päivän automatka Lappiin sujui mielestäni todella hyvin. Meillä oli onnea matkassa säiden ja hyttysten suhteen. Vettä satoi pariin otteeseen, mutta vain kun olimme tien päällä. Saimme paistatella auringossa Saana-tunturin huipulla, missä eväiden syöminen kohmeisin sormin olisi ollut ikävää. Näimme ihan hitosti poroja ja Norjassa kotkan! Luonto oli juuri niin mieleenpainuvan kaunista ja rauhoittavaa kuin mitä toivoin ja odotin.

No entä sitten Aveyron?

Tarn-joki virtaa Cevennesin ylängön halki ja on kovertanut matkallaan kanjonin, jonka tyrskyissä kävimme melomassa. Jokilaakson törmillä rohkeat kävivät kiipeämässä 100-m reitin 'Hampaalle'. Jylhän kalliokylän huomissa maistelimme hurjan suolaista Roquefort-juustoa. Ranskassa matkustaminen on aina ilo vatsalle, mutta luonnonrauhaa on melko turha etsiä, kunnes löydät le coin secret eli salaisen mestan.

Salainen mesta, jossa uiminen oli kielletty (uimataidottomien takia) virtauksen takia, jotenka uimme. 

Aveyron on Ranskan takapuoli. Sinne on pitkä matka ja se on hieman syrjässä ja siellä ei ole paljoa mitään. Loistava paikka kaikin puolin. Paitsi että, meni Ranskassa minne tahansa (perähikiälle) on siellä elokuussa paljon turismoja. Se on ikävää, jos ei pidä ihmisistä. Paikan päällä auto on välttämättömyys, jotenka sinne on oli ajettava. Mietimme pyörien mukaan ottamista, mutta Aveyron ei ole Bretagne, eli tasamaata, vaan vuoristoa ja me emme ole olympiakunnossa. Pyörät jäivät kotiin. Paikasta toiseen liikkuminen oli hankalaa, koska tiet olivat kapeita ja kiemuraisia ja pitkiä. Vietimmekin paljon aikaa pelaamalla petankkia mobile-homen edustalla.

Kuvaajaa oksetti kiipeilijöiden puolesta.

Ranska on kiipeilijän paratiisi. Missä on vähänkin vuorta, löytyy kiipeilyreittejä ja oppaita ja paljon hikeä ja hyvää mieltä. Tällä kertaa en lähtenyt roikkumaan poikien mukana, koska pelkästään kiipeilysaitille pääseminen vei kaikki voimani. 'Tunne voimasi ja heikkoutesi', soi päässäni ja istuin kivellä valokuvaamassa hyvin tyytyväisenä päätöksestäni, kun kuuntelin poikieni perässä reitille lähteneen teinitytön kauhunhuutoja. Rakastan vuoria, mutta rajat minullakin. Sen sijaan olin tyytyväinen puolison ja perillisen urhoollisesta huiputuksesta. Toisten ilo on myös oma ilo.

Matkalla kohti "Hammasta".

Kiipeilyyn en suostunut, mutta tartuin melaan ja navigoimme Tarn-joen kanjonissa kaksikymmentä kilometriä. Se oli sopiva etäisyys. Ardèche-joen kolmikymppiä on hieman liikaa yhdelle päivälle. Tosin, lomalla on aikaa palautua. Tarn-joen maisemat olivat jylhät ja joelta nähden autiot. Olisin nauttinut hieman enemmän, jos reitillä ei olisi ollut niin paljon muita kanootteja, mutta silti päivä oli leppoisa ja tietenkin super-aurinkoinen. Melontaretkelle kannattaa ottaa mukaan ihan hitosti vettä, paljon ruokaa, pyyhkeet, vaihtovaatteet, aurinkolasit, hattu, aurinkorasvaa ja joko kissa tai koira mielen mukaan. Kanoottiin saa vesitiiviin tynnyrin. Vuokrauspuljuja löytyy joka puolelta. Aamulla minibussi vie joelle ja hakee iltapäivällä (tai illalla) väsyneet ja rapaiset melojat takaisin parkkiksen tuntumaan.

Hyönteisille omistettu museo Micropolis. Kuvissa Cicadanus Cicadas.

Melomisen traumoista parannuttua (auringonpolttamat ja rakkulat) on hyvä suunnata kulttuurikohteisiin. Kävimme piskuisen Ayssènes kylän hevoskastanja-museossa, missä opimme, että keskiajalla kastanjapuut olivat niin arvokkaita, että ne saattoivat olla osa morsiamen myötäjäisiä. Hevoskastanjoista tehtiin jauhoja ja jauhoista leipää. Hevoskastanjojen salojen tutustumisen lisäksi Millaun lähistöllä voi vierailla hyönteismuseossa, missä oli elävien mehiläisten pesä ja paljon kuolleita hyönteisiä. Kerrankin sain mahdollisuuden vertailla ampiaista ja mehiläistä lähietäisyydeltä ilman kylmiä väreitä ja opiskella niiden anatomioiden eroavaisuuksia. Mehiläinen on pienempi ja pörröisempi ja muutenkin symppiksemmän oloisempi. 

Tarn-joki ja kanjoni ja joku keskiaikainen kylä.

Kaiken keskellä virtaa joki. Oletteko koskaan huomanneet kuinka joessa kuntouiminen on kivempaa kuin altaassa. Joessa on tilaa, koska se on isompi ja sinne mahtuu enemmän porukkaa, mutta laajemmalle pinta-alalle ja uidessa voi tuntua paljon kivemmalta, kun ei kukaan ole tiellä. Retkeilymajapaikassamme ei ollut siis uima-allasta vaan joki, mikä oli virkistävää.

Vesiputous, mutta kuivuuden takia se oli vesinoro.

Eteläisen Ranskan pikkukivikeskiaikakylissä tulee helposti too much olo, koska kaikkea kaunista, söpöä, super-vanhaa ja mielenkiintoista on liikaa. Voisin vaellella tunteja kapeilla kujilla ja ihmetellä ovenkahvoja ja kolkuttimia . Onneksi Aveyronissa on myös vaellusreittejä, ettei mene liiasta söpöstä pilalle. Tarn-jokilaakso tarjoaa monenlaista reittiä, mutta me valitsimme vaikeimman, eli 'Korppikotkan kiepin'. Reitin pituus on vain 10 km, mutta korkeuseroa kertyy 480 m. Siinähän kipuat ja kapuat. Le Rozierin keskiaikaisesta pikkukylästä alkava reitti vie sienimäisten kalkkikivimuodostumien luokse korkeuksiin, missä seudulle uudelleen 'istutettu' korppikotkalauma liihottelee iltapäivän nousevissa ilmavirtauksissa.

Korppikotka-vaelluksen kohokohtia.

Polulla keskityin katselemaan maahan ja mihin jalkani asetan, koska mäki oli jyrkkä, mutta kun kuulin yläpuolelta ensimmäisen kerran siipien suhinaa ja valtaisa varjo pyyhkäisi ylitseni, kohotin katseeni ja näin kotkan kaartavan parin metrin päässä. Se oli melko ohos-elämys. Korppikotkat metsästettiin näiltä tienoilta kauan sitten, mutta laji on onnistuttu saamaan pesimään Cevennesin vuoristossa uudelleen. Jotkin asiat menevät maailmassa parempaan suuntaan, muistakaa se.

Kotkat lentää.

Suurin ero Lapissa ja Aveyronissa vaeltamisessa on ihmismäärä. Lapissa on todella tyhjää, niin tien päällä kuin vaellusreiteilläkin, verrattuna Ranskan touhuun. Minua alkoi ärsyttämään kotkareitillä jatkuva vastaantulijoiden moikkailu. Porukkaa ramppasi vastaan ihan koko ajan. Reitti on sentään melko hevon peessä, mutta silti sinne riittää jengiä. Omaa rauhaa löytyi, kun lähti reitiltä hieman sivuun, mutta siinä on tietty riskinä, että eksyy ja myös luonnon eroosio paikoissa, missä sen voi jättää rauhaan.

Pään päällä liihotti koko ajan joku. Hermostuttavaa.

Aveyronissa oli omat puolensa, kuten petankki, halpa viini ja haisevat juustot, mutta kohteena Kilpisjärvi jätti syvemmät jäljet. Olen ehkä liian tottunut Ranskaan ja se ei enää niin säväytä kuin joskus parikymmentä vuotta sitten, ja Lapin eksotiikka sopi juuri tähän kohtaan paremmin. Tai sitten minusta on tulossa erakko ja haluan paeta mahdollisimman kauas sivistyksestä.

Joen rauhaa. Vesi elementtinä on todella wabi sabi.

* Ilmastoahdistus mea-culpa:

Laskin mielessäni, että ekologisin vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin ja istuttaa kasvimaalle (jos sellainen olisi) tomaatteja, salaattia ja perunaa ja katsoa kun ne kasvavat. Lupaan tehdä sen eläkkeellä. Nyt oli paljon akuutimpaa päästä näyttämään Koti-Suomea puolisuomalaiselle perilliselle, joka ei ollut aiemmin Lapissa käynyt (enkä kyllä minäkään), joten en potenut Helsinkiin ja Rovaniemelle lentämällä matkustamisesta ahdistusta.

Ulko-ohja ja muita seikkoja ranskalaisesta hevostelusta

Malice Dick

Viimeisestä kerrasta oli vierähtänyt vuosia. Siinä välissä olin opiskellut, tullut ja jäänyt Ranskaan, etsinyt töitä, perustanut perheen, tehnyt töitä. Kuitenkin, kun nousin satulaan vuosien tauon jälkeen, tajusin oitis ranskalaisen ratsastuksenopettajan puheista (moitteista), että Ranskassa ei ratsasteta ihan samalla tapaa kuin mitä olin Suomessa oppinut.

Suurin ero liittyi käsiini. Ne eivät liikkuneet niin kuin ranskalainen opettaja olisi halunnut. Hän huusi minulle "Rêne d'ouverture!" (suom. avaava ohjas) tai "Noublie pas la rêne extérieure!!!" (suom. älä unohda ulko-ohjaa) ja mietin mistä ihmeestä  nainen vaahtosi. Ajan saatossa minulle selvisi ranskalaisen ratsastuksen termistö, mutta myös uudet liikeradat. Aloin käyttämään käsiäni dynaamisemmin. Ranskalaiset puhuvat käsillään ja he myös ratsastavat paljon enemmän kädet sivulle, ylös, alas, sinne sun tänne hevosta ohjaten. Tämä ei estä kuitenkaan käden pehmeyttä tai hevosen kaulan ja pään liikkeiden mukailemista. Käsiä vain käytetään eri tavalla. En usko, että tätä voi ymmärtää, ellei ole harrastanut ratsastusta sekä Suomessa että muualla.

Suomessa olin omaksunut vähäeleisen käsien asennon ja ohjainten pidon. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin, en osaisi ratsastaa enää suomalaisittain kädet visusti eleettöminä. Sen sijaan, en ole luopunut puolipidätteistä, joista yksikään minua ohjannut ranskalainen ratsastuksenopettaja ei ole maininnut halaistua sanaa. Se ei tarkoita, etteikö tuo perin näppärä keino ilmoittaa hevoselle, että pian siltä pyydetään jotakin (varsinaisten apujen muodossa), ei olisi tuttu Ranskassakin. Ehkä se opetetaan täällä myöhemmin.

Ranskalaisen kouluratsastuksen korkein muoto syntyi vuosisatoja sitten, kun hevosia koulutettiin sotaratsuiksi. Suomeen kouluratsastuksen toivat saksalaiset upseerit. Kulttuuriero näiden kahden välillä on melkoinen. Se näkyy asennoissa ja asenteissa. Olen tyytyväinen, että olen saanut oppia kahden eri koulukunnan osaajilta - ja päätynyt soveltamaan oppimaani omalla tavallani.
Kaikista hienointa oli kuulla ranskalaiselta lännenratsastuksen opettajalta, että asentoni oli täysin mukiin menevä, ja että sain hevoseni liikkumaan elegantisti.

Minulta on usein kysytty tasoani ratsastajana - ei mitenkään epäystävällisesti. Ranskassa ei ole epäystävällistä kysellä kaikenlaista. Vastaan aina, että kehittymisen varaa riittää loppuelämäksi. Se saa ranskalaiset hymyilemään, koska vaatimattomuus ei ole hyve täällä päin. Lisään sitten, että arvelen tasoni vastaavan jotain ranskalaisen tasoluokituksen 4:n ja 5:n välimaastoa. Ranskalainen ratsastuksen oppilas käy joka kevät läpi tasokokeen. Perusratsastuksen tasot alkavat numerosta yksi, tai paremminkin Galop 1 ja jatkuvat aina seitsemään. Lisäksi on olemassa viisi erikoisluokitusta, kuten esimerkiksi lännenratsastukselle tai kärryajolle. Periaatteessa hyvä oppilas voi omaksua seitsemässä vuodessa kaiken oleellisen.

Taso-opinnot jaetaan hevosteoriaan, hevosenhoitoon ja itse ratsastukseen. Päätin olla suorittamatta tasokokeita Ranskassa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa päntätä hevosen luurangon luiden nimiä ranskaksi.

Perstuntumani on sen suuntainen, että Suomessa ratsastuskouluissa painotetaan ainakin alkuvuosina enemmän kouluratsastusta. Esteitäkin hypätään, mutta vähemmän kuin Ranskassa. Tosin, löytyy täältäkin koulupainotteisia talleja. Itse asiassa Ranskassa voi opiskella ihan kaikkea mahdollista hevosiin liittyvää huippuopettajien opastuksella.

Tämä näkyy erityisen hyvin hevoseni täyshoitotallin asiakkaiden (ihmisoletettujen) osaamisen kirjossa. Kuten jo kerroin talliltamme löytyy lännenratsastaja (on ihanaa kuulla tallinkäytävällä kannusten kilinää), mutta myös angloarabien kasvattaja, hevosfysioterapeutti, ihan tavis teiniheppahullu (ei minä), kilpakouluratsastaja, maastoratsastusopas ja vammaisratsastusexpertti. Olen itse asiassa ainut asiakas, jolla ei ole minkäänlaista hevosalan erityisosaamista.

En ole koskaan omistanut hevosta Suomessa, joten en voi mitenkään verrata talli-ilmapiirejä näiden kahden maan välillä. Sen lisäksi, niin hevoset kuin ihmisetkin ovat erilaisia joka tallilla, oli se sitten missä maassa tahansa. Osaan vain kertoa millaista meidän tallilla tällä hetkellä on. Meno on melko rentoa. Tallissa on sääntönsä, joita kaikki suurin piirtein noudattavat. Tallinoveen on naulattu kyltti, jossa pyydetään ystävällisesti sulkemaan ovet illalla ja keräämään omat paskat kentältä.

Tallinomistaja Sophie pitää yllä rentoa, hymyilevää ja hevosrakasta ilmapiiriä. Hän on myös urhein tallinomistaja, jonka tunnen. Koskaan en ole nähnyt ketään yhtä lailla uurastamassa hevosten hyvinvoinnin ja tallin ja talliympäristön siisteyden, turvallisuuden ja käytännöllisyyden puolesta. Hän on sankarini ja sanon  sen hänelle aina kun tapaamme. Sophie ei ole tottunut kehuihin, mutta olemme tunteneet toisemme nyt vuoden ja luulen hänen hiljalleen lämmenneen tavalleni mainita, kun asiat on hyvin tehty.

Kaikki asiakkaat eivät ilmeisesti tee näin. Ranskalainen motkottaa hyvin herkästi ja suorasukaisesti. Tämä liittyy paikalliseen käsitykseen puoliensa pitämisestä. Se on ihan oiva taito. Suomalaisilla on paljon oppimista sen suhteen. Toisinaan ranskalaiset toki vetävät täysin överit ja synnyttävät paskamyrskyn kadonneen riimuköyden takia. Ja kun se lopulta löytyy tavaransa kadottaneen omasta varustelaatikosta, myrsky tyyntyy yhtä nopeasti kuin alkoi.

Tapanani on kertoa suoraan, ja vain ja ainoastaan, Sophielle, jos minulla on jotain huomautettavaa hevoseni hoidosta. Yritän toimia diplomaattisesti, sillä jo pelkästään ulkomaalaisena takaraivossani on maalitaulu. Hevoseni voi sen ikään nähden todella hyvin. Siitä pidetään hyvää huolta. Olen pyytänyt Sophieta kertomaan minulle, jos hänellä on jotain vinkkejä (huomautettavaa) Malicen suhteen. Viime aikoina olemme pohtineet paljon tulevaa talvea ja tallin pölyisyyttä. Malice alkoi yskimään viime talvena. Edellisessä tallissa hevoseni asusti ulkoboxissa, mikä oli Malicelle varmasti paras mahdollinen ratkaisu. Valitettavasti talli lakkautti toimintansa ja en löytänyt toista samanlaista ratkaisua. Sophie investoi heinien höyryttämiskoneeseen. Hän aikoo höyryttää heinärullat ennen kuin ne varastoidaan. Sen pitäisi vähentää heinäpölyä.

Lopputalvesta yksi pihatossa asustava poni laihtui yllätysnopeasti ja sen omistaja vetäisi hernepalot nenäänsä, kun Sophie ei palmusunnuntaina vastannut hänen soittopyyntöihinsä. Seuraavana keskiviikkona poni oli jo kärrätty toiselle tallille. Asiaa puitiin tallinkäytävillä viikkoja. Sophie oli hyvin pahoillaan, mutta myös hän oli pettynyt. Ponin omistaja oli epäillyt, ettei hänen poninsa ollut saanut riittävästi heinää. Syitä ponin nopeaan (ihan muutamassa päivässä) laitumiseen saattoi olla monta, mutta ei välttämättä pelkästään ruokinta.

Ranskassa on hevosihmisiä joka lähtöön, ihan kuin Suomessakin.

Suomi Finland wazzuup

Jalat tukevasti graniittisella rannalla

Eilen Ranskassa itkettiin rock-legenda Jean-Philippe Smet'n siirtymistä vehreämmille areenoille laulelemahan. Ette ole tainneet kuulla hänestä? En minäkään, en ennen hämyisiä karaoke iltoja campingin ravintolassa. Hänet tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Johnny Hallyday ja herra poistui maailmastamme eilen.

Samaan aikaan Suomessa juhlittiin satavuotiasta itsenäistä Suomea.

Sitä ei Ranskassa huomannut kukaan ja se on täysin normaalia. Ranskalaisille heidän oma Bastiljin valtauksen muistopäivä ei merkitsi juuri mitään. Silloin mennään katsomaan ilotulitusta naapurikaupunkiin, jos uskalletaan. Itsenäisyys ei ole koskaan ollut kovin suuri issuu ranskalaisille, ei edes sodan aikana. Sotiahan tässä maassa on ollut ja mennyt, joka vuosisadalle muutama. Ranska on ollut ja pysynyt. Mitä kuta nyt joku naapurivaltion jeppe on välillä käynyt marssittamassa joukko-osastojaan pääkaupungin kaduilla.

Suomalaisen näkökulmasta tämänlainen välinpitämättömyys omaa maata, sen kansallispäivää ja -laulua kohtaan maistuu maanpetturuudelta. Kun siniristilippu kohoaa salkoon, otetaan lakit päästä ja kajautetaan Maamme laulu vakavina väinämöisinä. Ranskassa kulautetaan puoli lasia viiniä naamaan ja lauletaan Johnny Hallydayn Allumer le feu, noh, ainakin syvällä maaseutu-Ranskan laidunmailla.

Syvä-normandialaisen baskeri-persun näkökulmasta suomalainen itsenäisyyspäivän "juhlinta" saattaa vaikuttaa kansallismieliseltä jäykistelyltä. Ei semmoinen käy päinsä, ei Ranskassa. Täältä vastaavanlaiset tiukkapipot ajettiin pois amerikkalaisten tankkien avulla jo aikoja sitten.

Tämän kulttuurieroja esitelmöivän aloituksen jälkeen siirryn puhumaan itsestäni. Tietty.
Ulkosuomalaisena ja maantieteellisesti kaukana kaikenlaisesta muiden ulkosuomalaisten järjestämästä juhlasta ja muusta kerhotoiminnasta tai tapahtumasta en pahemmin tule edes ajatelleeksi suomalaisia pyhäpäiviä ja juhlimisen aiheita, elleivät ne jotenkin kalenteristeknisistä syistä sovi yhteen paikallisten merkkipäivien kanssa. Mutta tänä vuonna itsenäisyyspäivää en voinut edes minä paatunut erakko olla huomaamatta.

Jos #Suomi100 humua ei ole huomannut, niin asuu toisessa galaksissa.

Varsin tietoisena kaikesta tästä, jätin kuitenkin äärettömän huomioimatta koko touhun. Se ei tuntunut sopivan ylleni, hieman kuin kaapin perukalle unohtunut vanha ylioppilasjuhlamekko, jota voi katsella nostalgialla, mutta josta tietää koettamattakin ettei väri, leikkaus, koko ym enää pelitä. Olen myös tullut enenevissä määrin allergiseksi kansallismieliselle läpätykselle, tuli se sitten mistä suunnasta tahansa.

Suomalaisuutta on monenlaista ja jokainen juhlikoon sitä omalla tavallaan, sanoisin. Eilen aamulla avasin nettihesarin ja tuijottelin uutisia kunnes silmiin osui päivän leimalla varustettu Ylipäällikön päiväkäsky. No huh. Näitähän ei usein jaelle termistä huolimatta. Kaikesta karvastelustani väliä pitämättä sulin nopeasti sisältä heimohenkiseksi nostalgikoksi. Ranskalainen puoliso siinä vieressä yritti olla nauramatta, vaikka oli itse hetkea aiemmin purrut huulta idolinsa kuoleman johdosta.

"Suomi on paras maa suomalaisille ja puolustamisen arvoinen tänään ja huomenna." (ote Ylipäällikön päiväkäskystä päivältä 6.12.2017, Tasavallan presidentti Sauli Niinistö)

Itse päiväkäsky oli jollain tavalla sovitteleva, ponnetonkin hieman. Varsinkin kohta, jossa kehuskellaan Suomea turvalliseksi maaksi. Hmmm. Kenelle turvallinen? Lastensuojelusta ainakin on valitettu paljon viime aikoina. Ei ole rahaa ja resursseja ja niin pois päin. Eikö se kansakunnan voima ja uljaus mitata sen kyvystä suojella heikoimpiaan? Tyytymättömyyttä riittää monen asian suhteen.

Hieno maa Suomi silti on, monella tapaa. Suomea kehtaa esitellä maailmalla pienenä, mutta innovatiivisena teknologia-maana, jossa tasa-arvoa edes yritetään ajaa eteenpäin, missä on melkoisen puhdas luonto ja vielä jotain autenttista erämaissa jäljellä. Kulttuurimaakin Suomi on. Joka toinen kansalainen on julkaissut kirjan tai haaveilee siitä*. Vähäinen väestö on korkeasti koulutettua. Suomen kirjastolaitos on yksi maailman parhaita, mikä osaltaan suo mahdollisuuden kansalaiselle sivistää itseään, jos kansalainen niin haluaa. Virkavaltaa ja myös muita kansalaisia kunnioitetaan, jos ei olla liikaa tintattu.

Kyllä kehtaa olla suomalainen tässä maailmassa. Suomen passia (varsinkin juhlavuonna painettua, missä on joka aukeamalta eri luontokuva koristeena) voi ylpeänä esitellä hakiessa pakettia postista. Vain joku tanskalainen tai bhutanilainen saa olla polleampi.

Otin tuon päiväkäskyn hieman henkilökohtaisesti, vaikka kyllä sitä on toteutettu täällä maailman turuilla ja toreilla, ja varsinkin ranskalaisissa uimahalleissa jo vuodesta 2000. Päätin jatkossakin olla pirun itsepäinen minuun penskana iskostettuja arvoja puolustaessani (jonossa ei etuilla, lupaukset pidetään, muutkin pitää ottaa huomioon, heikompia autetaan ja liikaa ei saa omia juttujaan kehuskella). Ranskalaiset tällainen käytös saa hieman hämilleen. Täällä rehellisyys ei peri maata, tai jotain.

Viimeksi eilen postissa kassahenkilö erehtyi laskuissaan ja huomautin siitä. Summa oli puolet alhaisempi kuin mitä ostin Unicefin joulukortteja ja postimerkkejä. Kassahenkilö oli laskenut vain yhden merkin kymmenen sijasta ja huusi (juu, Ranskassa huudetaan ja huudahdellaan), että "Voi madama kuinka kilttiä, että huomasitte virheen."
No, ei hän siitä huomaamisesta iloinen ollut, vaan siitä huomauttamisesta. Vastasin, että ei se ole kiltteyttä vaan normaalia, madame. Kassahenkilö katsoi minua sitten helpottuneena kieroon. Mikälie kumma ulkomaanhattutäti taas.

Enivei. Aina välillä minulta kysytään, että mistäs päin muoilmaa sitä tullaan ja jatkossakin kerron mielelläni uteliaille esiäitieni maasta, pienestä kaukaisesta satujen tasavallasta, missä elää itsepäinen ja sisukas heimo, jolle ei isotella. Meitä ulkosuomalaisia on 2 miljoonaa. Se on suomalaisissa mittakaavoissa iso määrä. Se tarkoittaa montaa asiaa. Moni on Suomessa ollut aikoinaan kaukomielinen, halajanut muille maille. Tai sinne on lähdetty, kun kotimaasta ei ole löytynyt sitä mitä on etsitty. Pieni maa, pienet resurssit. Tai sitten se pimeys ja kylmyys...

Mutta ei maksa vaivaa itsenäisyyden juhlan kunniaksi itse kunkin miettiä mistä on tultu ja mitä se tarkoittaa, Ylipäällikön käsky tai ei.



*hanurin tietämiltä haettua mutuhuttua

Juuret, missä ne lopulta ovat vai ovatko missään?

Ryhdyin tekemään hetken päähänpistosta sukututkimusta Karjala-tietokannasta. Sukupolvi toisensa jälkeen loittonin isovanhempieni isovanhempien ajasta ja päädyin lopulta 1700-luvun puoliväliin. Kovin helppoa tämä ei tietenkään ollut. Kirkonkirjojen merkinnät ovat enimmäkseen selkeitä ja tarkkoja, mutta toisinaan niistäkin löytyy pieniä ongelmia sukututkijan näkökulmasta, kuten se, että sukunimen kirjoitusmuoto on muuttunut.

On siirrytty ruotsinkielisestä versiosta suuhun paremmin sopivaan ja sitten takaisin sata vuotta myöhemmin. Sukunimen historiaa voi ymmärtää paremmin, jos vertaa sitä kansakuntien historiaan. Suomea on palloteltu milloin Ruotsin milloin Venäjän vallan alla, sitten on ollut sisällisotaa ja sotaa ulkovaltaa vastaan. Nimi on saattanut joskus olla riippakivi ja toisinaan pelastus.

Sukututkimus on monella tapaa mieltä askarruttavaa. Esi-isien ja äitien elämäntapahtumien seuraaminen on mielenkiintoista: syntymä, kaste, rippi, häät, muutto ja kuolema - huom. kuolemansyy on usein merkitty kirkonkirjoihin ja saattoi olla toisinaan yllättävä ja traaginen. Kirjoista löytyy myös yleensä ammatti. Tosin se nyt koski 1700- ja 1800- luvuilla vain miehiä. Naiset olivat kotona... tai naimattomia.

Suurin mielenkiintoni kohdistui kuitenkin siihen, mistä sukuhaara oli alkujaan Karjalaan tullut. Viimeisin melko varma esi-isä oli syntynyt Karjalassa vuonna 1755. Hämärän peittoon jäi mitä sitä ennen oli tapahtunut. Tutkimukseni tyssäsivät tuohon. Oletan, että suku (jonka sukunimi kuitenkin on perin ruotsalainen) oli muuttanut Ruotsin kuningaskunnasta jossain vaiheessa alusmaahan. Oliko joku kantaisistä saapunut Suomen puolelle sotimaan jossain kuningaskunnan sodista Venäjää vastaan? Lähettyvillä ainakin sijaitsi useampi ruotsalaisten varuskunta, joista ehkä lähti väkeä koettelemaan onneaan rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen sen sijaan että olisi hypännyt laivaan ja palannut kotiin. Upseereita aateloitiin ja heille myönnettiin maita. Perustettiin fabriikkeja. Rakennettiin kartanoja. Työtä oli tarjolla.

Tämän pienen sukuhistorian valossa pohdin, että kuinka nopeasti ihminen juurtuu asuinmaahansa? Ulkosuomalaisena en usko, että tuo käy yhdessä ihmiselämässä, vaikka synnyinmaasta voikin jollain tavalla vieraantua nopeastikin. Jos kysytte minulta, mitä keppari tarkoittaa, vastaan keskikalja. En puhu enää samaa suomea kuin Suomessa asuvat. Kieli on vain yksi esimerkki.

Suomessa aikanaan syntynyt esi-isäni taisi kyllä koko elämänsä tuntea itsensä melko ruotsalaiseksi. Suomeakin perheessä alettiin tosissaan puhua varmaan vasta joskus 1800-luvun alkupuolen tienoilla, jolloin asuinpaikkakin vaihtui. Romanovit olivat tulleet valtaan. Avioiduttiin paikallisten kanssa ja omaksuttiin heidän kieli ja tavat. Ryhdyttiin tavallaan karjalaisiksi. Sukujuuret taisivat nopeasti unohtua ja olihan jo useampi sukupolvi syntynyt Karjalassa.

Se mistä ihminen on kotoisin taitaakin olla enemmän fiiliksestä kiinni kuin geeneistä ja sukupuusta. Täällä Ranskan valtakunnassa pidän itseäni usein marsilaisena. Silti, on toki kiva tietää mistä tulee. Ja jotenkin kohtalon oikkuna, otin minäkin uuden nimen, joka on peräisin Tanskasta tai Etelä-Ruotsista. Älkää kysykö miten sellainen on tänne Normandiaan eksynyt. Se on mysteeri. Kovin ranskalaisia nämä tanskalaiseni ovat joka tapauksessa, syövät patonkia ihan kuin muutkin.

Sukututkimus paljasti minulle myös sen, että sukulaiseni ovat kautta aikojen olleet liikkuvaista sorttia. En suinkaan ole ensimmäinen ulkkari tässä sukupuussa ja tuskin viimeinen.

 

Valeranskalainen

Öklömökliäisiä

Kaikkeen tottuu aikanaan, on myönnettävä. Söin ensimmäisen osterini vuonna 2000. Söin vain sen yhden tulevan mieheni suvun yllyttämänä. Oli aattoilta. Seuraavana päivänä olin niin sairas, että luulin kuolevani, tai ainakin toivoin sitä, sillä niin pahasti vatsaa väänsi. En ollut aiemmin kokenut ruokamyrkytystä.

Yksi osteri. Hmm hmmm.

En sitten koskenut niljakkeisiin moneen vuoteen. Ranskikset saivat pitää herkkunsa. Laittelin mieluummin kraavattua tai savustettua lohta lautaselleni.

Jotain on muuttunut noista ajoista. Ajoin eilen tunnin pelkästään ostereiden takia. Hain niitä kaukaa. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta laadun takia kannattaa nähdä hieman vaivaa, ja sen tuoreuden... Astuin Les Délices de la mer -kalakauppaan silmät suurina ruokahimosta. Tiskillä lötkötti jos jonkinmoista lonkeroa ja fileetä. Tarjolla oli myös valmiiksi kypsennettyjä mereneläviä, yksi toistaan herkullisemmissa soosseissa.

Olin tilannut ostokseni etukäteen. Myyjä toi 24 osteria ja puoliksi leikatun rauskun evän. Siinä oli illallisemme. Kyse ei ollut mistä tahansa arkiruoasta. Ei, ei meillä sentään syödä ostereita joka päivä, vaikka tosin, ehkä joskus tulevaisuudessa. Voisin kuvitella muuttavamme viettämään eläkepäiviä Bretagneen tyrskyävän Atlantin rannalle. Siellä voisin käydä jalkakalastamassa rannalta sinisimpukat ja osterit, aina kun sää ja vuorovedet sallivat.

Mutta toistaiseksi ajan tunnin kalakauppiaani luokse.

Osterit ovat juhlaruoka. Yleensä niillä aloitetaan mässäily. Hieman sitruunaa päälle tahi viinietikkasalottisipulisoossia, ja kurkusta alas. Vetäisen nykyään helposti kuusi peräjälkeen. Osterit ovat superfoodia parhaimmillaan. Eivät taatusti lihota, täynnä kaikkea parasta mahdollista metabolismille, ehkä hieman ympäristömyrkkyjä, niin kuin muissakin merestä ylös nostetuissa.

Sanoisin, että osterin syöminen on enemmänkin pyhä ruokarituaali kuin nautinto. Nautinnolla ei sinänsä ole ranskalaisessa keittiö- ja ruokakulttuurissa aina niin suurta sijaa kuin voisi luulla. Pöydässä istutaan joko koko iltapäivä (perhelounas kestää viisi tuntia) tai kahdeksasta puoleen yöhön. Ranskassa syömisessä on kyse istumisesta. Paikoillaan oleminen on raskasta, ja varsinkin kun vyö alkaa kiristää jo pelkkien alkuruokien jälkeen. Onneksi ruokailusta pidetään taukoja. Pöydästä saa nousta ruokalajien välillä. Varsinkin ennen jälkiruokaa pidetään yleensä pitempi paussi, jonka aikana rouvat käyvät vessassa ja herrat tupruttamassa.

Palaan takaisin osteriin sillä se on mielestäni ranskalaisen ruokakulttuurin symboli. Kaikki ranskalaiset eivät tykkää ostereista, eivätkä niitä myöskään syö. Joko heille on käynyt ruokamyrkytys lapsuudessa/nuoruudessa (ikuinen trauma) tai sitten he eivät ole sielultaan todella ranskalaisia. Valesieluisen ranskalaisen tunnistaa siitä, että hän ajaa Audilla. Hän viettää lomansakin ehkä ulkomailla. Mutta pahinta: hän ei syö hanhenmaksaakaan (epäilyttävistä eettisistä syistä).

Minusta on hyvää vauhtia tulossa valeranskalainen. Ajan rellua. Lomilla posotan koko maan halki ranskalaiselle vuorelle. Ja syön siellä normandialaisia n° 3:n ostereita. Osterit jaotellaan kaliipereihin: nollasta viiteen. Viisi on suurin, oikea maxiosteri. Nollia en ole nähnyt koskaan myynnissä. Yleensä tarjolla on 2,3 ja 4 kokoa. Joko bretagnelaista tahi sitten normandialaista. Normandialaiset ovat kalliimpia (vähemmän tuotantoa?)

En ole täysin varma vieläkään pidänkö ostereista, mutta niistä on tullut pysyvä osa ruokakulttuuriani. Pihvini söin verisenä jo vuosia sitten, vaikka sekin oli jotain mitä en vuonna 2000 vielä ymmärtänyt. Ihminen voi muuttua, muovautua ja sopeutua, suupala kerrallaan.

Normandian syksyssä pohdittuja

Postiluukkuun ilmestyi yllättävä ja ilostuttava kirjekuori. En nimittäin uskonut, että saisin lainauskorvauksia. Tunne oli sitäkin suurempi, kun laskeskelin, että kirjaa on lainattu sen ensimmäisinä ilmestymiskuukausina yli 700 kertaa. Pistää nöyräksi, sillä luettavaksihan tuon kirjoitin. Olen kiitollinen Suomen kirjastolaitokselle, Sanastolle ja ennen muuta lukijoille. Tämänkin innoittamana jaksan kirjoittaa lisää.

Syksyn viimeinen ruusu

Normandian syksy on ollut yhtä paikasta toiseen ravaamista, ja kun yllättäen on ollut aikaa istua alas ja hengähtää, olen pohtinut, että mitähän minä sitten teen kun teinistä kasvaa opiskelija. Opiskelija muuttaa pois kotoa jonnekin maailmanääreen. Harkkakuljetukset jäävät pois, kokeisiin preppaamiset myös, yhteiset juoksulenkit ja tallipäivät.

Olen kyllä tunkenut elämääni niin paljon harrastuksia, että yöunetkin niistä usein kärsivät, että en usko kyllästyväni. Senköhän takia tulee neljänkympinkreisi, ettei ehdi huomata, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja alkaa elää omaa elämäänsä? Hieman jo pelottaa tuo tuleva. Onhan meitä sitten vielä kaksi kotona, mutta ei se ole sama.

Lenkkimaisema (kuvassa myös kaksi peuraa)

Ehkä perillisen kasvaminen pois pesästä on otettava uutena alkuna. Tai paluuna aikaan ennen. Ja toisaalta onhan tuohon vielä vuosia. Mutta ei se estä pohdiskelijaa miettimästä. Kaikesta ahdistuvaa ahdistumasta. Itse lähdin pesästä heti kun pystyin. Olin opiskelija ja pääsin kimppakämppään lähemmäs opinahjoa. Pari vuotta myöhemmin lähdin Ranskaan. Mitä jos oma teini päättää vaihtaa maata tai mannerta? Ehkä veri vetää seikkailuihin. Lähdenkö perään?

Juoksuhanskat.

Voisin muuttaa Australiaan au pairiksi. Tai ei. Liikaa hämähäkkejä. Islantiin töihin kasvihuoneeseen. Kaliforniaan opettamaan samppanjajoogaa. Suomeen? Itse asiassa, näen itseni vähiten paluumuuttajana. Suomi on niin eri maa kuin 2000-luvun alussa. Ehkä kaikkeen tottuu. Totuinhan Ranskaankin, melkein. Mutta silti. Jotenkin. Pelkkä ajatuskin tuntuu nyt oudolta. Ja mitähän minä siellä mukamas tekisin? Ryhtyisin taiteilijaksi? Ei taida olla muuta tarjolla. Muuttaisin ehkä Lappiin. Ryhtyisin Korpinaiseksi ja ajeluttaisin ranskalaisturisteja revontulia katsomaan.

Ehkä perillinen suorittaa asevelvollisuuden, ehkä ei. Ei siitä kai haittaakaan olisi. Hernerokkaa on kyllä turha perilliselle tuputtaa. Metsässä rämpiminen sen sijaan kelpaisi. Ehkä perillinen haluaisi jäädä sen jälkeen Suomeen opiskelemaan. Onhan se halvempaakin kuin Ranskassa, missä peritään lukukausimaksuja. Koulutkin ovat ehkä jostain kotoisin. Vai ovatko? Eikö siellä Suomessakin olla leikattu viime vuodet kaikesta?

Kelpaa ottaa kuvia jopa hanskat päällä.

Mutta lopulta nämä pohdinnot aina päätyvät samaan johtopäätökseen. Vaikka tuleva voi olla tehty monesta muutoksesta, niin turhaa niitä on etukäteen liikaa miettiä. Valmistautua voi monella tapaa. Ehkä parasta on, että pitää terveydestä huolta, tekee sitä mikä miellyttää ja ottaa ilon irti teinin äitiydestä* niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Katson sitten aikanaan mihin suuntaan kelkka kallistuu.


*ilo irti teinin äitiydestä =

1.  ruutuajan vahtiminen
2.  milloin-viimeksi-vaihdoit-sukkasi-nalkutus
3. ihanaa kun vielä saa halia
4. teinikielen opettelu (usein joudun googlettamaan uusia ilmaisuja ja joka kerta tunnen itseni ihan mummoksi)
5. äiti-sä-oot-ihan-nolo-tanssihetket
6. äiti-vitsi-miten-sä-tiedät-ihan-kaiken-hetket (koepreppaus Ranskan historiasta)
7. hee-hee-äiti-juoksee-hitaammin
8. hee-hee-kohta-mä-olen-äitiä-pidempi
9. hee-hee-sä-olet-toistaiseksi-vielä-alakynnessä-jos-äiti-istuu-sun-päälle
10. mahdollisuudet vaikuttaa perillisen tulevaisuuteen kaikkine äitimäisine jankutuksineni, kiristyksineni ja suostutteluineni (luelueluelueluelueluekirjojakirjojakirjojakirjoja)

Suomi-ikävään kuvatuksia kesästä

Muutaman kuvan
pikakuuri syksyiseen
koti-ikävään kaikenkarvaisille
ulkosuomalaisille.

Ulkosuomalaislapsen suomitietous

Sauna, järvi ja futis.

Muutama viikko tai päivä Suomessa, kerran vuodessa tai parissa... eikö siinä ole noin suurin piirtein se aika, jonka ulkosuomalainen lapsi Suomessa viettää (kun elää ja asuu pysyvästi ulkomailla)?

Kaksikielisyyden opettelu on vaikeus sinänsä ja aiheesta on vuodatettu mustetta keskustelufoorumeilla ja facebookin ryhmissä sangoittain. Entäs sitten kaiken sen muun omaksuminen?

Historia, kulttuuri, maantiede, suopursut ja kansalliseläimet? Sauna, makkara ja kalja tulevat tutuiksi joka tapauksessa. Silli, uudet perunat ja Suomipoprock imeytyvät äidinmaidossa, mutta miten ulkosuomalainen vanhempi kaataa yleissivistyksen lapsensa päähän? Asuinmaan peruskoulussa opetetaan enimmäkseen vain sen oman maan asiat, ja sekin on jo hyvin.

Heräsin miettimään tätä syvempää yleissivistykseen perehdyttämistä, kun poikani repi minut letistä Hämeenlinnan sotamuseoon. Museofriikki minussa oli tietenkin tyytyväinen, mutta että jotain kanuunankuulia katsomaan. Ilmastoiduissa saleissa haahuillassemme intouduin kuitenkin opettamaan pojalle Suomen historiaa, sillä sotamuseossa se tuli melko hyvin käytyä läpi. 

Kun lopulta ihmettelimme Suomen YK-sotilaiden prenikoita, poika oli vaikuttunut. Hän näki Suomen täysin uusin silmin. Yhtäkkiä tällä hyttystäytteisellä metsäisellä kolkalla oli historia. Ajattelin, että ehkä tuo ensi Itsenäisyyspäivänä ymmärtää paremmin kaiken sen hartaudella harjoitetun haikeuden. Kyllä poikaan iski myös tieto siitä, että sukulaisia menehtyi sodassa ja että Karjalaan jäi yhden kokonaisen sukuhaaran omistamat maat ja talot.

Sota on onneksi vain yksi osa historiaa. Aivan yhtä innoissaan penska tutustui Kansallismuseon kokoelmiin Helsingissä ja Hämeen linnassa. No, sielläkin kiinnostivat eniten viikinkimiekat. Mutta on tuo nyt hieman erilaista kuin Versailles. Jotenkin jännempää ja samalla lähempänä tavallisia ihmisiä.

Maantiedettä saa parhaiten opetettu road tripillä kartta kädessä. Paikannimet tietenkin taipuvat ranskansuomalaisen suussa omaperäisesti, mutta Hammeenhliinan nyt tunnistaa kuka tahansa. Tussulasta puhumattakaan.

Vie lapsi metsään. Metsä = Suomi. Varsinkin, jos siellä on suo. Kerätkää sieniä ja mustikoita. Siinä ne mehut värjäävät viikset, mutta myös maut, äänet ja tuoksut jäävät aivokuoreen. Samat muistot kumpuavat ulkosuomalaisen omasta lapsuudesta. Hyvällä lykyllä näet city-oravan lisäksi lokkeja ja pari aasialaista marjankorjaajaa. Peura keskellä peltoa, poroja tiellä, tikankoputukset jossain järven tuolla puolen. Aistien matka Suomen luontoon on elämys niin aikuiselle kuin lapselle. Vie lapsi myös saaristoon. Se on uniikki maailmassa. Näytte ehkä käärmeen tai ikuiselta tuntuvan vaaleanpunaisen auringonlaskun vetten yllä.

Mitä on suomalainen kulttuuri? Miten sitä voi opettaa ulkosuomalaiselle? Kirjoista? Niistäkin, mutta ehkä se on elinikäinen tehtävä, velvollisuus, harrastus ennen muuta. Vie penskat kesäteatteriin, kirjastoon, Ateneumiin, taiteilijakotiin, museoon, puutalokortteliin, vanhaan saaristolaiskirkkoon. Ei voi ainakaan olla haittaa. Sivistyksellä on painonsa, mutta se ei imeydy itsestään.

Ulkosuomlaisella lapsella on etuoikeutettu asema maailmassa oppia kaksi tai useampi äidinkieltä ja kulttuuria. Ongelma on vain se, että tämä kaikki ei tapahdu itsestään. Niin kuin kielen omaksuminen myös kulttuuri on tuputettava aikuisten toimesta.

Suomi-koulut tekevät osan työstä maailmalla, mutta jos asut hiemankin maailman laidalla, et pääse niiden eduista hyötymään. Ja netitsekään ei voi oppia ihan kaikkea. Tylsääkin sellainen ruudun tuijotus on. Mielestäni paras keino on raahata penska(t) paikan päälle. Harkinnassa on myös kesäleirit. Keskenään lapset oppivat ihan eri lailla kuin aikuisten kanssa. Eräs päivä perilliselle koittaa ehkä myös palveleminen Suomen armeijassa, mutta katsotaan sitä sitten aikanaan.

Onko sinulla vinkkejä ulkosuomalaislapsen suomitietouden laajentamiseen?

So, why did you leave Finland?

Susan, Jane tai Liz katsoi minua kysyvästi ennen kuin kaatoi itselleen teetä, joka oli ilmeisesti hautunut tarpeeksi.

Weeel, because of the studies. I wanted to learn French.

Susan, Jane tai Liz ei näyttänyt tyytyväiseltä selitykseeni. You know, I've been to Finland. In Aoullu and Tampperre and Helssinkki. Very nice country and lovely people. The Finns seem to have a better relationship with the environment and nature than... well, the Brits at least.

Kerroin, että se on totta. Suomalaisilla on omanlaisensa luontosuhde, mutta jätin mainitsematta, että olemme metsäläisiä. Se ei nyt vain kuulosta kovin modernilta ja dynaamiselta. Kerroin sen sijaan, että suomalaiset liikkuvat kesät talvet paljon luonnossa. Ja että luonto on Suomessa yhä melko puhdas.

Susan, Jane tai Liz nyökkäsi hymyillen. Yes, I really appreciate the easiness to move around in Finland. There are bicycle lanes everywhere.

Hän oli pyöräillyt juuri Dieppestä tänne. Ja sitä edellisenä päivänä jostain Newhaveniin. Huomenna hän jatkaisi kohti Pariisia. Susan, Jane tai Liz on urheilullinen neliviisikymppinen. Aktiivinen nainen, joka joi teensä kaikessa rauhassa ja kertoi työmatkoistaan Suomeen.

I think the Finns are marvellous, very easy going people. Theres no "how should I be to look like this and that or speak" or anything, they are just natural, but they... at least the men... they have a... well when they came in England, they saw that alcohol was cheap and they well... you know.

Yeah, I know. Ja punastuin. Samperi.

Yeah, it's sad.

Yeah.

So, why did you leave Finland. Was it because of...

No, no, No. I love my country and all the Finns don't drink alcohol like that.

Susan, Jane tai Liz naurahti. You know I think the Finns are a bit like the Brits at that, with alcohol abroad.

Hymyilin. Well, maybe. I see a lot Brits here. Olen nähnyt kuinka paljon heihin mahtuu halpaa kaljaa ja viiniä. Harvemmin se kuitenkaan menee örvellykseksi. Eivät he huutele ja riitele yössä.

So you didn't leave Finland because of the Finland. Susan, Jane tai Liz asetti tyhjän kupin tarjottimelle ja kertoi lähtevänsä etsimään kaupungilta bio-pedikyyriä.
Toivotin hänelle onnea.

Suomalaiset ovat marvellous. Olen samaa mieltä, mutta kukaan tai mikään ei ole täydellinen. Jokaisessa maassa ja kansassa on jotain hyvää ja jotain huonoa.



-------------------------
kuvat Suomesta

Ikean ja Tolstoin välissä

Suomi on muuttunut paljon sinä aikana, jonka olen viettänyt muualla. Se ei ole enää sama, jonka tunsin. Joskus tuntuu kuin isänmaata ei enää olisi. Se oli maa, missä kurapukuihin pyntätyt kersat rymistivät pitkin metsiä ja leikkivät Star Warsia. Siellä puhuttiin kaupunkilaisista ja jyväjemmareista. Siellä hengitettiin puhdasta ilmaista ilmaa terassilla saunan päälle ja juotiin siideriä. Kuunneltiin radiota. Hävettiin huonoa englantia. Haettiin heppakirjoja kirjastoautosta. Uskottiin lupauksiin. Suomi oli kumma pieni maa. Hieman kuin hobbittien kylä keskellä suurta maailmaa ja kaukana sen myrskyistä.

Kai se on tuota kaikkea vieläkin, jossain määrin. Ja sitten taas ei. Paljon on muuttunut parempaan suuntaan. Suomalaiset eivät enää häpeä suomalaisuuttaan. On otettu mallia ruotsalaisista ja pidetään omaa erikoisuuttamme hienona juttuna. Ei peljätä enää niinkään itänaapurin ikivihulaisia, vaan vastaanotetaan sujuvasti, kunhan visa vinkuu. Ollaan maailmankansalaisia, omalla tavallamme. Maailmalta on tarttuneet myös huonot tavat: välinpitämättömyys, luokka-ajattelu ja ainainen kiire. 

Suomalaiset ovat näemmä oppineet myös ilmaisemaan itseään. Puhutaan vihapuheesta ja someraivosta. Kai törpöt olivat törppöjä 80-luvullakin, mutta nyt heillä on uusia ilmaisukanavia. On laskeuduttu puusta suoraan netin ääreen huutamaan herjaa. Siitä välistä puuttuu 2000 vuotta käytöstapaopetusta. Tosin, on näitä suuressakin maailmassa ja vielä paljon enemmän. Maailmanmeininkiin totuttelemiseen menee silti aikansa. Pelkällä sisulla siitä ei selvitä. Sain hyvät naurut tällä viikolla, kun suloisen sarkastinen Pasi Ilmari Jääskeläinen ehdotti twitterissä laskiaisen vieton sijaan paskiaista, ja laskiaispullan syönnin sijaan... Huumorilla tästäkin selvitään.

Ajatus paluumuutosta on alkanut pelottamaan minua enenevissä määrin. Siihen vaikuttaa tietysti lama ja työttömyys. Tuskin löytäisin Suomesta töitä juuri nyt, mutta mieltä kaihertaa myös itse Nyky-Suomi. Sopeutuisinko sinne enää? En usko. En tiedä. Tunne on kahtiajakoinen. Siinä missä olen ikuisesti ulkomaalainen Ranskassa, olen sitä ollut jo viimeiset kymmenen vuotta vähintään myös Suomessa käydessäni, vaikka puhun melkein samaa kieltä kantaväestön kanssa (kummassakin maassa). Suomessa asuvat ulkomaalaiset saattavat tuntea itsensä enemmän suomalaisiksi kuin minä olen sitä koskaan ollut. Olen levoton sielu, joka on aina halajannut muualle. Onneksi (luulen) minun ei tarvitse pohtia paluumuuttoa tämän enempää, ei nyt kun löysin piimää ranskalaisesta supermarketista.

Mikä on tuo kumma pieni maa Ikean ja Tolstoin välissä? Hyvät paluumuuttaneet, kertokaa kokemuksistanne. Miten Suomessa menee?

Ulkosuomalaisen oljenkorret

Supersankarisinappipurkkilasi

Joskus ilo tulee revittyä pienistä asioista. Ranskalaiset ovat kekseliästä kansaa ja mielestäni sinappipurkkilasit ovat yksi loistava todiste tästä. Näistä kun vetää appelsiinimehua pimeänkosteassa Normandian aamussa, alkaa päivä paremmin. Tosin en ole varma onko tämä ranskalainen keksintö, mutta täällä tutustuin ensi kertaa sinappipurkin toiseen elämään vesilasina. Ei hölmömpää!

Tosin meillä Dijoninsinappia vetävät vain perheen ranskikset. Itse hiffasin kokeilla 'moutarde aïgre doux'ta ja sehän on melkein kuin suomalaista sinappia. Ranskassa erilaisia sinappeja saa sataa eri sorttia. Se on mieltä virkistävää. Ketsuppeja sen sijaan...

Toinen hauska löytö oli 'lait fermenté', joka on sama asia kuin piimä, mutta minulta meni tietenkin 15 vuotta ennen kuin älysin kokeilla kummallista arabialaisin koukeroin koristeltua maitotuotetta. Siitä lähtien meidän ruokapöydästä on löytynyt aina tuo kummallinen tölkki.

Vinkatkaa hyvät ranskansuomalaiset muista kivoista ruokatuotteista, jotka jotenkin lämmittävät sydäntä tai muistuttavat (vaikka kaukaisestikin) suomalaisia tuotteita. #koti-ikävä