En pidä sian sisäelimistä valmistetuista makkaroista, vihreistä vaatteista enkä huonoista kirjoista. Valitettavasti joudun kuluttamaan näistä kolmesta viimeisen kokonaan, voidakseni todeta sen surkeaksi, vaikka suuri ääni päässäni kertoisi minulle jo ennen ensimmäisen sivun loppua: "Lopeta lukeminen. Tämä kirja on huono."
Mutta kun kirjaa on kehuttu. Se on palkittu ja siitä puhutaan joka puolella. Ja minä kun niin mielelläni uskon muita, toisinaan itseäni fiksumpia. Miksi sitten olen niin pettynyt? Sianelinmakkaran tiedän pahaksi ja sen takia en siihen koske. Vihreä pukee harvaa elegantisti, saatikka edes siedettävästi, se riippuu henkilön ihonväristä (omani on possunpunainen).
Ongelman ydin: mistä tietää etukäteen, että jokin kirja on itselle sopiva? Ettei joudu pettymään. Lukijat ovat erilaisia ja niin myös kirjailijat ja heidän kirjoittamansa kirjat. Miten sopiva kirja löytää sopivan lukijan?
Jos kyseessä on tuttu kirjailija, voi lukija suurinpiirtein luottaa, että kyseinen tyyppi ehkä osaa kirjoittaa itselle sopivaa kirjallisuutta. Entäs sitten esikoiskirjailijat? Välillä on kiva hypätä suureen tuntemattomaan tai haistella uusia hajuja. Tai jos jokin aihe kiinnostaa, mutta siitä on kirjoittanut vain joku kirjailija x, jonka teoksiin ei lukija ole voinut ennen tutustua. Kirjan lukemiseen menee aikaa ja energiaa, joskus jopa rahaakin. Tuota kaikkea ei tee mieli haaskata.
Kuvioihin astuvat ne henkilöt ja tahot, jotka maailmassa suosittelevat lukijalle hyvää luettavaa. Kirjojen myyntiluvutkin auttavat toisinaan. Jos teosta on myyty miljoona kappaletta, ei se ehkä ole ihan sikasurkea. Tai sitten miljoonalla lukijalla on todella huono maku. Kehen luottaa? Palkintoraateihin. Nouh wayh.
Olen enimmäkseen viihdekirjallisuutta kuluttava lukija. Eli voin unohtaa kaikki suuret kirjallisuuspalkinnot. Viime vuosien Finlandia-palkitut ovat olleet silkkaa zorgoniittia minulle. En ymmärrä miten periaatteessa hyvin kirjoittava ihminen voi haluta kirjoittaa kirjan, missä ei tapahdu mitään, tai jonka kaikki tapahtumat sijoittuvat kirjan viimeiseen lukuun. Tiedän, olen vanhanaikainen ja pidän perinteisestä tarinakaaresta ja siitä, että kirjassa on juoni ylipäätään.
Onneksi maailmassa on kirjablogit. Nuo ihanaiset immeiset, jotka lukevat kirjoja puolestani ja kertovat ilmaiseksi mitä lukemastaan pitivät. He selittävät selkein sanoin mistä kirjassa on kyse ja kertovat ehkä jopa kenelle sitä suosittelevat (tai eivät suosittele). Ilman kirjablogeja olisin melkoisen eksyksissä kirjaviidakossa. Pelkkä takakansiteksti ei kerro lukijalle paljoa.
Mistä tällainen paasaus syntyi? Sain tarpeekseni huonoista kirjoista. Yöpöydälläni lojuu kolme tekelettä (on lojunut jo kuukauden päivät), joita en saa luettua. Yksi on tieteiskirjallisuuden uuden messiaan suitsutettu seikkailu, jonka suuruutta en ole ymmärtänyt. Kirja lähti kyytiin kirjakaupasta kesällä, kun minun piti häthätää löytää jotain luettavaa. Kirjailijan nimi oli jostain tuttu ja takakansiteksi lupasi maat ja taivaat, mutta kirja on tylsääkin tylsempi (700 sivua). Toinen kirja oli lahja. Sekin on tylsä, mutta sen on kirjoittanut tämän hetken suomalainen hittikirjailija, ja jos en lue yhtäkään hänen teostaan....se olisi kuin en olisi koskaan maistanut sitä sisäelinmakkaraa. "Jos et maista, niin mistä voit tietää, ettei se ole hyvää". Kolmannen olen melkein saanut luettua, mutta se oli hirvittävä pettymys. Halusin vartavasten lukea juuri sen kirjan, itse valitsemani. Ja pettymys on sitä karvaampi. Ymmärrän että Siperia on täynnä tyhjää, mutta onko siitä pitänyt kirjoittaa tyhjänpäiväinen tarina.
Noh, olen ollut puolivihoissani huonoista kirjoista ennenkin. Ja tehnyt niistä kirjasiiliä. Edes jotain hyötyä turhista opuksista. Ihan vain todistaakseni, etten ota kirjoja liian vakavasti. Seuraavaksi aion lukea silkkaa hömppää ja nauttia siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti