Kesäni, kesäsi, kesämme...kesänsä kullakin

Tuli se Normandiaankin, vaikka kesäkuun lopussa en olisi siitä vetoa lyönyt viittä senttiä enempää. Kahden viikon Normandiapaon jäljiltä nurtsi on kasvanut viidakoksi ja täyteen eksoottista tunnistamatonta rikkaruohoa. Traktori veti niiltä päät poikki, vroom vroom. Olen jo muutamat kesät miettinyt olisiko lauma vuohia, tai lampaita, poneja, kaneja...parempi vaihtoehto. Mutta ei, koska kuka eläinparoista pitäisi huolta? Ehkä eläkkeellä sitten. Niin, vanhoina päivinäni toisaalta luulen/toivon eläväni ilman itsepäistä rikkaruohoa puskevaa puutarhaa ja käyttäväni aikani hedelmällisempien aktiviteettien, kuten kirjoittamisen, ratsastamisen ja vaikka minkä muun parissa.

Lomilla otin esimakua erilaisista elämää maustavista urheilumuodoista. En ole urheilija. En edes hitustakaan urheilullinen. Raahaan muutamaa lisäkiloa huonossa ryhdissä kolmea askelmaa korkeammissa portaissa huohottaen. Mutta kaksi vuotta kestäneen totaalisen aurinkopuutoksen jäljiltä, kun vihdoin pääsin UVA- ja UVB-säteiden hellään huomaan (30 kertaisella aurinkosuojalla voideltuna tosin) sain auringonpistoksen ja päätin pistää Maryn koetukselle.

Pont d'Arc, Ardèche-joki

32-kilometrin jokimelonta kuulosti alkuun silkalta mahdottomuudelta, mutta melontarytmistä tappelun, kolmen epäonnistuneen eskimokäännöksen ja lukemattomien hykerryttävien naururemakoiden jälkeen...olin otettu. Puhumattakaan maisemista ja ihanan virkistävän vaikkakin uskomattoman lämpimän Ardeche-joen kirkkaassa huomassa pulikoimisesta. Ardeche on joki, Euroopan Grand Canyoniksi kutsuttu luonnonsuojelualue ja enemmän tai vähemmän vauhdikkaiden ulkoilmaharrastajien suosima puuhamaa.

Sain myös puhuttua isseni ympäri kiipeilemään Villefortin Via Ferratan. Mikä on Via Ferrata? Se muistuttaa puiden latvoissa kulkevaa seikkailurataa, mutta puiden sijaan kiipeillään jyrkänteellä tai vuorenseinämällä. Varusteina valjaat, kypärä, hyvät kengät (tennaritkin ihan ookoo, koska vaelluskengät ovat melkein liian isot mahtumaan kaikkiin radan "askelmiin". Rata on tehty vaijerista, johon valjaat kiinnitetään, ja käden- ja jalanpidikkeistä, mutta myös erilaisista silloista ja myös 70 metrin "tyroliennistä" eli vaijerista, jota pitkin liutaan keuhkot puhkaisevasti kiljuen kiihtyvää vauhtia kohti uhkaavasti lähestyvää vuorenseinämää ja mätkähdetään vasten minimalistisen pientä vihreää patjaa, joka lähettää kiljujan takaisin vaijeria pitkin, jollei kiljuja onnistu nappaamaan tärisevillä käsillään kiinni patjan ylle viritetystä kaapelinpätkästä...ja pitämään siitä kiinni niin kauan että kiljuja tajuaa lakata kiljumasta.

Pidin Via Ferratasta, ihan oikeasti, varsinkin kun se oli ohi. Ennen radalle "astumista", sen juurella odotellassa ehdin väristä, kuunnella sydämenpauketta ohimoilla, miettiä miten tyhmä ihminen voi olla ja uudelleenarvioida suuret luuloni fyysisistä voimistani. Mutta kaikki meni hyvin. Ensimmäisen apinasillan aiheuttaman korkeanpaikantuntemuksen jälkeen keskityin vain kiipeilyyn. En katsellut allani kiiluvaa mustaa järveä, saatikka ylläni hiiluvaa kalkkikiviseinämää, vaan napsauttelin turvavaljaisiini kiinnitettyä kahta sulkurengasta vaijerilla eteenpäin, askel kerrallaan, hiki valuen. Loppuvaiheilla oppaamme (opas on aloittelijalle ihan ehdoton, elkäät koskaan immeiset lähtekö Via Ferratalle ilman opasta, jos ette tiedä mitä olette tekemässä sata prosenttisesti, siis ole joko kokeneita kiipeilijöitä tai vuorikauriita) ehdotti meille joko vaikeaa tai sitten helppoa reittiä. Valitsin helpon. Olen 35-v, tunnen rajani ja en tarvitse turhia kauhukohtauksia (lue: häpeän aiheuttamaa itkuraivaria).

Mies ja poika valitsivat vaikean...urokset. Ja ehdinkin odotella heitä ja lähestyvää ukkosta vuorenhuipulla tovin. Hetken luulin jonkin menneen huonosti, että olin valinnutkin väärän reitin, jotenkin eksynyt radalla, jolla vain yksi vaijeri vie vain yhteen suuntaan...tai poikien joutuneen pulaan. Ehdin siinä pohtia illallista ja sitä miten hakisin vain pitsat kämpingin ravintolasta. Katsella jylhää ja armotonta maisemaa. Kuunnella lähestyvää ukkosta.

Ensimmäiset pisarat tipahtelivat peilityynen järven selkään, kun lähdimme ylittämään sitä kanooteilla, onnellisina hyvin onnistuneesta elämämme ensimmäisestä Via Ferratasta, aivan uskomattoman kauniiden Cevennesin vehreiden vuorien huomassa. Itse asiassa oppaamme Gerard'in ajotyyli mutkittelevilla vuoristoteillä sai vatsanpohjassani aikaan enemmän huolestuttavia tuntemuksia kuin koko temppurata.

Loman lähestyessä loppuaan purkitin sirkkojen siritystä ja aurinkoa, sen kuumaa puhallusta, takakonttiin. Mietin kaikkea hullua mitä oli tullut tehtyä sitä hetkeäkään katumatta.