Pitäisi pukea valjaat ja ryhtyä tositoimiin

Sohvatuoli ei riitä.

Lomalla viettämäni täysimääräinen nettipaasto edesauttoi minua luovimaan läpi ensimmäisen korjauskierroksen käsikirjoitukseeni. Iltaisin istuamakasin sängyssä sylissä pino paperia, kädessä kynä (ei punakynä vaan ihan tavallinen kuulakärkikynä) ja yöpöydällä kärpäslätkä ja vesipullo. Olin ehtinyt kauhuissani pelätä, että koko tekele on hirveä kasa sekasortoa ja että tuskanhiki päässä joutuisin sitä hampaat irveessä korjaamaan tavu tavulta. Mutta ei, korjattavaa toki löytyi ja tulee jatkossakin löytymään, aina maailmanloppuun asti. Silti olen melkoisen tyytyväinen työni jälkeen.

Vain yksi kappale vaihtaa paikkaa. Vain yksi henkilöhahmo ristitään uudelleen. Vain viimeinen luku  kaipanee vielä hieman strategista hiontaa. Muuten raakateksti vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin vuosi sitten viidettä kertaa korjaamani ensimmäinen varsinainen romaanikäsikirjoitukseni. Olisinko ehkä jotain oppinut matkan varrella vai elänkö vain jonkinlaisessa kirjoittajan suuret-luulot-pienet-lahjat -illuusiossa? Suhtaudun tietenkin taitoihini mitä suurimmalla ujoudella, niiden olemassaoloa vertaillen pimeään aineeseen. Kun luen "oikean" kirjailijan teoksen, josta pidän, en voi olla ajattelematta, että en minä itse tähän koskaan tule yltämään: liian korkealla, liian hyvin, liian parasta, liian tavoittelemattomissa. Kuin vuorenhuippu.

Mutta minähän haluan vuorikiipeilijäksi. Roikkumaan.

Pitäisi siis ryhtyä pukemaan valjaita, solmimaan köysiin solmuja ja tarttua tosihommiin. Matka on pitkä, mutta ehkä sen aikana voi silti nauttia maisemista. Ja kun nyt sain vihdoin asennettua ihan oikean tekstinkäsittelyohjelman läppärillekin (sellaisen joka ei heitä sivunumeroita joka kerta uuteen järjestykseen), voin vihdoin ryhtyä editoimaan. Olo on kuin uutta alkuainetta kyhäävällä tiedemiehellä, lopputulos ei voisi olla epävarmempi, mutta jos onnistun!