Yhden kerran elämässä: ensin oli unelma

Meri-ihmisen kotiinpaluu koittanee.

Isket minulle kylmän siiderin kouraan, kun astun saunasta jäähylle, ja olen seesteisyydestä pyöreä. Sade ei lyhdyissä palavia liekkejä uhkaa, hieman vain iltapäivän pimeys. Tuuli värisyttää paljaita koipia, mutta sisällehän pääsee nopeasti.

Olisikohan kliseisempää Suomiloman muistoa, mutta vuodesta toiseen se on yleensä aina se päällimmäinen. Jonkinlainen paluu luontoon, joka rauhoittaa mielen ja josta voi ammentaa tarpeen tullen.

Sieltä metsästä, rauhasta ja levosta on aina palattava tänne. Tuomisina sinappia, sipulisilliä, katajaisia pannunalusia ja hiljaa kuplivaa odotusta. Tällä kertaa en tuonut kirjoja. Tai no yhden lahjakirjan kyllä, mutta jätin lentokentän pokkaripuodin rauhaan, enkä yrittänyt tunkea viittä kirjaa laukun sivutaskuun. Olen siirtynyt e-kirjoihin minäkin. On se näppärää. Ja tulen varmasti arvostamaan ennen muuta ensi syksynä, kun jätän sivilisaation kuukaudeksi. Olen lähdössä suureen seikkailuun. Alan vasta hahmottamaan, että juuri minä sinne pääsen. Onhan se ollut unelmissa jo teinistä lähtien, mutta moni unelma on sellainen, ettei sen toteutumiseen oikeasti usko.

Uskalsin unelmoida. Siitä se alkoi. Ainahan minä olen uneksinut, mutta tämä uni oli jotenkin niin konkreettinen, että minun piti kirjoittaa se ylös. Ja syntyi käsikirjoitus. Hemskatti. Se oli sellainen täysi räpellys, rumilus ja rääpäle. Parhaimmillaan ajattelen saaneeni aikaiseksi jonkinlaisen harjoituskappaleen, josta opin paljon. Suuren osan aikaa mietin, mitä sille voisi vielä tehdä. Hahmotan nyt neljä vuotta myöhemmin kirjoittamani tarinan tärkeyden omalle itselleni. Ilman sitä en nyt liitäisi jossain revontulien yllä, tähdet ja komeetanhännät seuranani. Tai siltä minusta tuntuu. Tiedän että alle vuoden päästä toteutan hirrrrrrmuisen unelman, vaikka se ei ole ehkä se jota odotin.

Mutta elämä on joskus todella hassua, koomista jopa. Mojauttaa vitsikkyydellään päin näköä. Kirjallisuus ei sinänsä liity unelmaani mitenkään, vaikka kaikki alkoikin käsikirjoituksesta ja muuttui todeksi kirjoituskilpailun kautta. Tein hypyn tuntemattomaan. Sen verran uskalsin. Keräsin pisteet kotiin ja nyt pitäisi uskaltaa toteuttaa se unelma, jota hopeatarjottimella tarjotaan.

Olen sen verran pragmaattinen, peruspelokas ja jossain määrin (hyvin) epädynaaminen olento, että mietin noin vuoden verran että onko minusta koko hommaan. Kuka voi jättää kaiken kuukaudeksi? Kodin, perheen, työn.... Pakkaa sekoittaa myös hienoiset terveyteen liittyvät probleemit, kuten kestääkö selkä, pysyykö kaikki yhdessä koossa. Tiedossa olisi leirielämää keikkuvassa punttisalissa.

Mutta yhden kerran elämässä, haloo!!! Tämä on se lause, josta moni hullutus on lähtenyt liikkeelle. Se kelpaa vastaukseksi useaan mieltä kaihertavaan, järkevään ja perusteltuun kysymysmerkkiin. En kerro minne lähden, koska jotenkin pelkään koko homman vain katoavan, olleen vain unta, jos sitä edes ajattelen. Kerron ehkä jatkossa. Heti kun uskallan ja uskon että se tosiaan toteutuu.

"Les folies sont les seules choses qu'on ne regrette jamais." Oscar Wilde.