Luettua: The Fault in Our Stars, John Green (2012)

Sivumäärä: 337
E-kirjan kustantaja: Penguin (toukok. 2012)
Suomennos: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY, 2013)

Tartuin tähän hetken mielijohteesta (heräteostos) enkä laskenut kirjaa käsistäni kahteen päivään. John Green tarttuu lukijaa sisälmyksistä eikä päästä irti edes kirjan loputtua. En ole vähään aikaan (pariin kuukauteen) lukenut yhtä lailla ravistelevaa teosta, jonka tarinaan sukeltaminen tuntui pahalta ja samalla hienolta. The fault in our stars on tunteiden vuoristorataa räkänenäitkuista hohottaviin nauruihin. Se kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, joka rakastuu 17-vuotiaaseen Augustukseen. Ongelmana on vain se, että Hazel on kuolemansairas. Ongelmanasettelu on periaatteessa yksinkertainen tai niin lukija ensin luulee, mutta tarinan edetessä asiat sekä kirkastuvat että monimutkaistuvat.

Amsterdamissa viikko sitten

Green käsittelee sairastavan nuoren ja hänen perheensä arkea näyttäen epäkohdat, oikaisten väärinkäsityksiä ja kertoen miten ulkopuoliset usein suhtautuvat sairaisiin väärin, mutta tämän kaiken lämpimän osoittelemattomalla huumorilla. Huumorin vastapainona teoksessa tarkastellaan kuolemaa monelta kantilta. Kirja on eräänlainen initiaatio maailmaan, johon kukaan ei halua joutua, mutta jonne me kaikki kuitenkin lopulta päädymme.

The fault in our stars on saanut paljon huomiota nuorten keskuudessa. En tiedä onko tämä varsinaisesti nuorten kirja, mutta ei sen lukeminen välttämättä tee pahaa kellekään. Nenäliinoja vain menee muutama. Ehkä nuoret juuri ovat valmiimpia vastaanottamaan teoksen, jossa puhutaan niinkin kipeästä asiasta kuin lapsen kuolema, ilman ennakkoluuloja. Eikö Suomessa herännyt valtava kohu joku aika sitten Riikka Ala-Harjan teoksesta Maihinnousu? Voin sanoa, että vanhemmat, jotka ovat lapsensa haudanneet, harvemmin pitävät pahana sitä että asiasta puhutaan. Puhumattomuus se vasta pahaa tekeekin. Tabu on tabu niille, jotka eivät halua siitä kuulla, koska se pilaa heidän kauniin päivänsä. No kuitenkin, tässä teos, joka kertoo kuolemasta nuoren sairaan ihmisen silmin.

Kanava.

The fault in our stars on kirjoitettu kompaktisti, ilman kikkailua, tyyliltään vitsikkäästi, mutta ei morkkaavasti. Dialogi on loistavaa ja tarina vie mukanaan ilman puuduttavia suvantoja. Kirja ei anna paljoa hengittää, mutta se sopii aiheeseen. Kun on nuori ja kuolemansairas, ei ole aikaa lusmuiluun. Tarina sijoittuu suureksi osaksi Yhdysvaltojen Indianapolikseen, mutta myös Amsterdamiin, jossa vierailin juuri ennen kirjan lukemista ja onneksi ennen, koska olisin muuten pillahtanut itkuun Anne Frankin talon edustalla (sentimentaalinen hölmö minä). Sanoma on opettavainen, muttei tuputa mitään tiettyä tapaa nähdä asioita. John Green alleviivaa loppusanoissaan, että tarina on 100 %:n fiktiivinen. Kunpa sairauskin vain voisi olla.

Tämä on surullinen kirja, mutta surullisistakin asioista pitää kirjoittaa ja niiden lukeminen voi auttaa näkemään oman maanpäällisen harhailunsa uusin silmin. The fault in our stars jättää arpensa lukijaan ja henkilöhahmot kummittelevat ajatuksissa hyvinä tyyppeinä, jotka olisi ollut kiva tuntea.

“They don’t kill you unless you light them,” he said as Mom arrived at the curb. “And I’ve never lit one. It’s a metaphor, see: You put the killing thing right between your teeth, but you don’t give it the power to do its killing.”

“It’s a metaphor,” I said, dubious. Mom was just idling.

“It’s a metaphor,” he said.

“You choose your behaviors based on their metaphorical resonances…” I said.

“Oh, yes.” He smiled. The big, goofy, real smile. “I’m a big believer in metaphor, Hazel Grace.”

I turned to the car. Tapped the window. It rolled down. “I’m going to a movie with Augustus Waters,” I said. “Please record the next several episodes of the ANTM marathon for me.”

Ainiinjoo, kirjasta on tehty elokuva, yllättäen. Se pyörii juuri leffateattereissa.

Myös he ovat lukeneet:

Kirjailijan kellarissa

Rakkaudesta kirjoihin

Saran kirjat