Via Ferrata ja roikkumisen ilo/kauhu

Euroopan huipulla

Minulla on korkeanpaikankammo. Se ei ole yhtä paha kuin hämppiskammoni, mutta pistää veret hyytymään yhtä lailla. Olen siitä hieman maso, että hoidan vertigoani aina tilaisuuden tullen vuorenrinteillä tai kiipeilyseinillä. Eikö se niin mene, että elämässä on kohdattava pahimmat pelkonsa? Hämähäkkejä en lähde paijailemaan kuitenkaan. Rajansa kaikella. Roikkuminen taasen on miellyttävää puuhaa kunhan alkujärkytyksestä pääsee yli.

Ranskassa on pari korkeampaa vuoristoa ja pari matalampaa: Alpit, Pyrenneiden vuoristo, Jura, Vosges ja Cévennes. Seinämää riittää.

Suosittelen vuoriaktiviteeteista turvallisena ja melko pommivarmana lajina Via Ferrataa. Se on lainasana italiasta ja tarkoittaa suoraan käännettynä rautatietä. Junilla siellä ei kuljeta vaan lajissa yhdistyy vuorikiipeily ja parcour, vai miksi sitä suomessa kutsutaankaan. Kiipeilijä seuraa reittiä seinämällä, johon on rakennettu jalan- ja kädensijat ja kiipeilijä on koko ajan kiinni turvavaijerissa. Via Ferrata ei tietenkää sovi huonokuntoisille, ihan pienille lapsille ja korkeanpaikankammoisille (!). Voimia pitää olla sen verran, että pystyy roikkumaan raajojensa varassa kohdissa, joista on mentävä kuin vuorikiipeilijä. Via Ferratoja on eri pituisia ja yleensä reitinkin voi valita sen vaikeusasteen mukaan, vähän kuin laskettelurinteissä.

Olen käynyt Ranskassa toistaiseksi kahdella Via Ferratalla. Niitä on maassa kymmeniä ja innostuin touhusta niin viime kesänä, että nyt kun lähdemme lomille, yritän katsoa löytyisikö lomapaikan lähettyviltä kiipeilypaikkaa.

Via Ferrata du Lac du Villefort (Cévènnesin vuoristo, Lozère'n departementti, Languedoc-Roussillon)

Via Ferrata du lac du Villefort järveltä päin
(kuvassa näkyy vain yksi nepalilainen silta (jos näkyy),
joka ylitetään radan alkuvaiheessa,
muuten rata menee siksakkiin jyrkännettä pitkin ylös.

Villefort'in järven rannalle rakennettiin Via Ferrata vuonna 2011. Se on melko uusi ja näin ollen hyvässä kunnossa. Paikalle pääsee joko omalla autolla:

- Villefort'ista D 901 tietä kohti Mende'a, josta suunta Castanet'in kylään ja heti kylän jälkeen vasemmalle kääntyvä tie. Pikkutie seuraa järven rantaa ja 10 minuutin ajomatkan jälkeen löytyy parkkipaikka, josta on vartin kävelymatka polkua pitkin itse Via Ferratalle.

tai (meidän poppoon vaihtoehto)

- opas, joka haki meidät leirintäalueelta tunnin ajomatkan päästä aamutuimaan, ja joka tunsi vuoristossa kulkevat kippuratiet varmasti paremmin kuin me. Minibussin perässä keikkui kanooteilla lastattu peräkärry ja yhtäkään ei menetetty serpentiineissä, mikä oli melko saavutus. Tiesimme etukäteen, että menisimme Via Ferratan aloituskohtaan järven selkää pitkin melomalla ja se oli ideoista hauskin.

Sormet nenässä...tai melkein.

Villefortin Via Ferrata on kielletty alle 6-vuotiailta lapsilta tai alle 12-vuotiailta ilman aikuista mukana roikkujaa. Nuo ikärajat ovat minusta hyvin pienet ja riippuvat kyllä ihan tenavasta itsestään uskaltaako hän itse ja/tai uskaltaako häntä vanhemmat päästää. Lapsen pitäisi olla myös vähintään 130 senttinen. Vanhempien on hyvä punnita lastensa kapasiteetit etukäteen eikä miettiä niitä uusiksi radan keskivaiheilla, missä väsymys saattaa iskeä pieniin käsivarsiin, korkeuserot pelottaa ja muutenkin homma potuttaa. Hyvä ikäraja omasta mielestäni on 10 vuotta vanhempien seurassa ja ehkä 30 vuotta omin päin.

Opas, apina ja "tuutsäjo".

Pitää olla hyvä tapaturmavakuutus, jos lähtee noviisina Via Ferratalle omin päin. Jos ei tiedä miten tirolien-köysirata toimii, ei sellaiseen kannata lähteä kiikkumaan. Siinä voi satuttaa itsensä pahasti. Oppaan neuvojen saattamana homma on sen sijaan todella hauskaa.

Elämämme ensimmäinen Via Ferrata sujui upean hyvin. Kymmenen vuotias poikani jaksoi ja uskalsi paremmin kuin me aikuiset, mutta hänellä onkin simpanssien kanssa normaalia enemmän samoja geenejä. Alkuun jännitin, mutta yritin peittää sen aurinkolasien ja leveän hymyn taakse. Reitin alussa noustaan melkein pystysuoraa seinämää ja siinä jo testataan riittävätkö rahkeet jatkoa varten. Jos ei, niin alas pääsee vielä helposti. En viitsinyt jäädä vahtimaan kanootteja ja suuntasin oppaan perässä nepalilaiselle sillalle, joka roikkui kymmeniä metrejä järven yllä. Sillan puolivälissä tuli sellainen olo, että hui. Pysähdyin, katselin alas, jalkojani, täriseviä käsiäni ja opasta, joka odotti toisella puolen. Mies ei hymyillyt, katsoi vain sillä lailla rohkaisevasti, että ollaankos tässä koko päivä. Hengitin syvään ja laitoin jalan toisen eteen ja matka eteni ja hups olin päässyt yli. Yhden kerran se riipaisi, sitten olin kammoltani rauhassa koko loppu radan. Ja opas mainitsi lopuksi, että Madame näytti yhdessä kohtaa siltä, että siihen tyssäsi reissu, mutta että onneksi päätin jatkaa matkaa, koska oli se sen arvoinen. Hän ei olisi voinut olla sen oikeammassa.

Vuorijärvimaisemaa.

Maisemat olivat henkeäsalpaavat. Turkoosi järvi siellä jossain alhaalla kimalteli vasten valkoisia kallioita, ympärillä vain vuoristoa ja luontoa. Päivä oli kuuma, loppua kohden ukostava, ja hiki virtasi, mutta juomatauoille pysähdyttiin usein ja samalla ihailtiin maisemia. Reitin loppuvaiheilla saimme valita menemmekö tosi vaikeeta vai helppoa reittiä. Minun oli täysin helppo valita se helppo. Pojat taas lähtivät intoa puhkuen sille toiselle. Odottelin heitä huipulla varmaan puoli tuntia, jos en pitempään (ei ollut kelloa). Kuuntelin lähestyvää ukkosta ja katselin italialaisia isovanhempia lapsenlastensa kanssa tirolienne-köysiradalla. Ehdin jo vähän huolestua, mikä on minut tuntien aika normaalia, mutta tulivat ne pojat sieltä lopulta ja kiinnitimme itsemme kukin vuorollaan 50 metriseen köysirataan, jonka laskeminen oli hauskaa. Sen jälkeen palasimme alas rantaan polkua pitkin muutamassa minuutissa. Koko rataan meni noin pari tuntia. Ensimmäiset sadepisarat tippuivat järven pintaan, kun olimme vetämässä kanootteja peräkärryyn ja matkalla takaisin leirintäpaikalle söimme ahnaina kuin porsaat eväämme ja pojat nukahtivat päiväunille. Minä "ihailin" serpentiinejä.

Ylhäällä.

Villefortin Via Ferrata on auki huhtikuusta lokakuuhun. Sen voi kiipeillä vapaasti omilla välineillään, jos on tarpeeksi taitava ja kokenut. Muille opas on ehdoton! Maksoimme päiväretkestämmä 220,00 euroa (2 aikuista ja 1 apina) ja hintaan kuului kuljetus eestaas, kanootit liiveineen, kiipeilyvaljaat ja kypärä ja tietenkin opas. Mukaan kannattaa ottaa kiipeilyyn sopivat vaatteet, joissa on helppo liikkua, mutta suojaavat auringolta, mahdollisesti kylmältä (jos kevät/syksy), pullo vettä per henki, jotain pientä naposteltavaa kuten energiapatukoita tms, aurinkorasvaa, aurinkolasit ja kiipeilyyn sopivat hanskat (meistä kellään ei sellaisia kyllä ollut, mutta saattaisi olla hyvä idea, koska sain vaijerin ja turvahihnojen käsittelystä vesikellot herkkiin kätösiini).


Marqueyssac'in Via Ferrata ja puutarha (Perigord Noir, Dordognen departementti, Aquitaine)

Marqueyssacin puutarha

Dordognessa ei ole vuoria. Löysimme sieltä kuitenkin Via Ferratan, koska sellaisen perustamiseen riittänee kallioseinämä, joita Dordognen jokien varsilta taasen löytyy monta. Dordognessa kallio on kalkkikiveä ja näin ollen haperoista. Minua vähän mietitytti, että kuinkahan pultit pysyvät ajan myötä paikoillaan, mutta toiveikkaana myös oletan, että Via Ferratasta vastaava huoltomies käy ne kiristämässä tasaisin väliajoin.

Marqueyssac ei ole vain temppurata vaan ennen muuta suuri kaunis puutarha kukkulan päällä. Ja siellä on myös pieni linna. Paikka on fantastinen ja tunnelma sen mukainen. Paikalle pääsee vain autolla. Sarlat'ista otetaan suunta Beynac Vésac'iin, jota ennen tulee vastaan puutarhan viitta. Vinkkinä Dordognen automatkalle: hankkikaa tarkka ja uusi tiekartta ja jättäkää GPS kotiin, jos haluatte löytää perille. Paikan päällä on suuri parkkipaikka, kahvila, jäätelökiska puutarhan toisessa päädyssä, vessoja, muistomyymälä, piknikpöytiä, lasten leikkipaikka, luontopolku, hauskoihin muotoihin leikattu ranskalainen puutarha ja myös se Via Ferrata.

Beynac

Tämä on hyvä puolen päivän retkikohde. Katseltavaa riittää, ja kun on käynyt roikkumassa tarpeeksi voi istahtaa varjoon syömään jätskiä ja ihailla vastapäisellä kukkulalla seisovaa Castelnaud'n keskiaikaista linnaa. Itse Via Ferrata on melko lyhyt: 200 m, mutta ihan riittävä meille roikuttavaksi. Radalla on käytössä vaijerisysteemi, jossa ollaan valjaista kiinni alusta loppuun, niin ettei itse tarvise joka vaijerinkiinnityskohdan luona klipsata turvaliinoja irti ja uudelleen kiinni. Tämä on hyvä keino välttää onnettomuudet ja se on myös lapsiystävällisempää kuin turvaliinat, joita pitää koko ajan olla räpläämässä.

Marqueyssac'in Via Ferrata on auki huhtikuusta lokakuuhun ja avoin kaikille kynnelle kykeneville yli 8-vuotiaille ja vähintään 130 cm pitkille. Radan tekee noin kolmessa vartissa. Meiltä taisi mennä tunti, kun odottelimme edellämme kulkevan isän ja hänen hieman epäröivän pikkupoikansa etenemistä. Muuten olisimme tietenkin saattaneet vaikka lyödä radan nopeusennätyksen. Tällä kertaa minua hirvitti hetkittäin paljon enemmän ja paljon useammin kuin edellisvuotena. Se johtui siitä, kun joutui odottamaan ja oli aikaa katsella ympärilleen....

Marqueyssac'in Via Ferratalla.

Rata on melko helppo. Siinä on pari lyhyttä nepalilaista siltaa, joista hypähtää yli vaikeuksitta. Myös käden- ja jalansijoja on todella paljon, eikä kiipeilijän tarvitse miettiä mihin jalkansa laittaa. Rata on ideaali aloittelijalle, mutta matkaan on hyvä lähteä ennen muita, niin ettei joudu koko radan pituudelta odottelemaan ja "ihailemaan" niitä maisemia. Ne näkee ihan hyvin puutarhastakin käsin. Via Ferratalla mennään eikä meinata.

Mikäs siellä roikkuessa.

Paikka ei ole hinnalla pilattu, koska Via Ferrata kuuluu puutarhan sisäänpääsymaksuun, joka on huimat 7,80 euroa aikuiselta, 3,90 euroa lapselta ja ilmainen alle kymmenen vuotiaille. Tälle Via Ferratalle voi lähteä ilman opasta. Itse asiassa sellaista ei kaiketi ole edes tarjolla, mutta varusteet (kuuluvat tuohon sisäänpääsymaksun hintaan) antavat pojat ja tytöt vahtivat toimintaa ja heille voi soittaa matkan varrelta, jos tulee tenkkapoo (puh.numero on merkitty reitin varrella moneen kohtaan). Turvallisuus siis ennen muuta.

Ja tuli tuollakin hiki. Ja oli kauhua ja oli iloa. Ihan mukava kaiken kaikkiaan. Marqueyssac on siitä hyvä, että ne jotka eivät halua roikkua, voivat jäädä syömään eväitä tai ottamaan valokuvia puutarhaan, mikä on itsessään ihan mukava vierailukohde.

Marqueyssacin puutarhaa.

Via Ferrata on ennen muuta tavallisen pulliaisen mahdollisuus nähdä vuoret läheltä ilman kuolemanvaaraa. Se on oiva urheiluaktiviteetti ja empiirisen tutkimuksen myötä ei välttämättä auta korkeanpaikankammoon, mutta ei sitä myöskään välttämättä pahenna. Kaikkien vuorikiipeilystä haaveilevien ei siis tarvitse hankkia omia varusteita (ne saa vuokrattua), käydä viikon hiton kallista kurssia jossain keskuksessa ja todeta pysyvänsä mieluummin merenpinnan tasolla tai lähteä Himalajalle ja jäätyä kuoliaaksi, jäädä lumivyöryn alle, pudota satoja metrejä...taisitte tajuta.

Täältä löytyy lista Ranskan Via Ferratoista. Ja Wikipedian artikkeli maailman V.F.:sta (ilmeisesti Ruotsista löytyisi). Majapaikoista ja turisti-infoista saa tietoa seudulla toimivista opasfirmoista. He voivat myös hoitaa varaukset.