Kirjoittaminen on monituinen ja omituinen prosessi. Sen ajatteleminen huippaa, mutta välillä on parempi hieman funtsata mitä on tekemässä. Olen takonut jatko-osan raakaversiota tosissani joulusta lähtien. Sitä ennen olin tosin jo tehnyt suurimman osan työtä valmistelemalla aihiot, nuo katkoviivoin piirretyt reunaviivat, joita jälkikäteen kumitan ja revin sijoiltaan. Mutta niitä ilman ei olisi kirjoitusvaihetta eikä mitään muutakaan. Aihioiden suhteen on syytä olla kärsivällinen.
Sen sijaan raakileen eli raakatekstin, tekstin ensimmäisen version, kanssa pyrin vauhdikkuuteen. Tekstin on ryöpyttävä putouksena päästä paperille. Kaiken on tultava ulos, järjestelmällisesti, ja tarina kirjoittaa itse itsensä, jos reunaviivat olivat siellä missä niiden pitikin olla. Ruman ensitekstin kirjoittaminen on mielestäni koko pitkän prosessin hauskin osa. Se on maalaamista. Leikittelyä ja luovuuden kanssa tanssimista.
On vain kirjoitettava ja pohdittava lopputulosta myöhemmin. Ennen editointia vallitkoon vapaus ja silkka ilo. Jälkikäteen on aikaa korjata, uudelleenkirjoittaa, lisätä ja poistaa, lihottaa ja luikistaa. Silloin on myös aikaa pohtia huonoutta, paskuutta, toimimattomuutta ja tylsyyttä, mutta ei missään nimessä itseään rumilusta luodessa. Yritän olla juuri nyt kirjoittavan itseni paras kaveri ja jättää epäilykset ediktaattori-minälle. Hän kyllä hoitaa homman sitten kun sen aika on, ihan riittävässä määrin.
Nyt kirjoitan. Ja nautin siitä. Ja loppu jo häämöttää ja kihisen himosta tietää miten tämä toinen osa lopulta päättyy. Tiedän, mutta en tiedä. Siinähän voi sattua vielä vaikka mitä. Senkun keksin. Aah, tarinointi. Hieman joogaa, paljon kahvia ja pensasaidan alla istuvan mustarastasmachon ja naapurin saarnin latvassa kiekuvan satakielenrentun battle-musaa terassilla.
Sitten piisaa taas raakarumaa.
