Syyspäiväntasauksen kirja-arvonta

Syksy sopii Normandiaan kuin sumu puutarhaan.

Syksyssä on taikaa. Maisema hidastuu, hiljenee ja muuttaa muotoaan talvea varten. Kun aurinko poistuu porottamasta taivaaltamme, sytytämme takan, etsimme filtit kaapista ja vetäydymme lukemaan. Antaa sumun kietoa puutarha vaippaansa, ruohon kostua, terälehtien tippua, mustua.
Kesä oli.
Vaan nyt on syksy!

Syyspäiväntasauksen kunniaksi arvon kaksi kappaletta Kun kuulet laulun varjojen -kirjaa, joka on varsin syksyistä luettavaa. Osallistu jättämällä kommenttilootaan nimimerkkisi (jos et ole kirjautunut käyttäjä) tai ilmoittamalla olevasi arvonnassa mukana (jos olet kirjautunut käyttäjä). Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa (07/10/2015 asti) ja suoritan arvonnan sen jälkeen. Facebook-sivuni tykkäämisestä (ihka uusi nappi tuolla oikeassa ylälaidassa) saa lisä-äänen, mutta muista mainita siitä kommenttilootassa, myös.

Ilmoitan onnettaren suosimat nimet/nimimerkit täällä blogissa ja myös facebookin puolella pian arvonnan jälkeen. Pyydän voittajia lähettämään osoitetietonsa meilitse annmaridannebey (at) outlook.com osoitteeseen, jotta voin kirjat postittaa.

Hyvää alkanutta syksyä ja rauhallisia lukuhetkiä!

Dieppen hiljentynyt ranta.

Korkeanpaikankammoa aurinkoisilla Alpeilla

Kokeneempien kiipeilijöiden nyppylä

Olen kauhukseni haaveillut vuorikiipeilystä siitä lähtien, kun luin vuorikiipeilijöitä hoitaneen lääkärin kirjoittaman kirjan. Vuorikiipeily mielletään vaaralliseksi harrastukseksi, ja sitä se ehkä onkin, mutta riippuen siitä miten niitä vuoria kiivetään. Ratsastuskin on vaarallista, jos ei vaarallisempaa.

Tänä kesänä kokeilimme Ranskan Etelä-Alpeilla kolmea eri vuoristoaktiviteettiä, joista jokainen jätti omanlaisensa jälkensä meihin hurjapäihin, mutta vain yhden mustelman! Suuntasimme elokuun lopussa Orpierren kylään, joka sijaitsee 126 km:a Grenoblesta etelään.

Orpierren kirkko

Orpierre on kiipeilijöiden paratiisi. Etelä-Alpeilla kehuskellaan kolmellasadalla vuotuisella aurinkoisella päivällä. Ja se on totta. Kahden viikon reissumme aikana meitä vaivasi sade vain kahtena päivänä, jotka tulivat itse asiassa tarpeeseen lepopäivinä. Orpierren pienen keskiaikaisen kylän yläpuolella nousee seinämiä, joista löytyy pakerrettavaa aloittelijasta aina parkkiintuneeseen hämähäkkimieheen. Kiipeilyreiteille kavutaan vartissa luontopolkua pitkin ja seinämien läheisyys itse kylään nähden on kätevä. Kiipeilyn päälle moni asettuukin kylän varjoisan keskustorin reunalle lasilliselle ja aukiolla vuosisadat palvelleessa suihkulähteessä voi pestä vaellus- tai kiipeilykengät ennen illan petankkipeliä.

Orpierren keskiaikaisilla kujilla

Orpierressä toimii useampi vuoristoaktiviteetteja järjestävä yritys. Valitsemamme Vertige Sport sijaitsee kirkkoa vastapäätä. Heidän oppaansa puhuvat tarvittaessa englantia (hauskalla aksentilla, tietenkin). Käytimme Vertige Sportin oppaan palveluita niin vuorikiipeilyn alkeiden kuin kanjonilaskun osalta ja olimme tyytyväisiä. Ainut juttu mikä jäi harmittamaan, oli etten muistanut ostaa heidän kaupastaan Même pas peur- t-paitaa.

Nalkutan taas kerran oppaan tärkeydestä. Hän vastaa turvallisuudestasi ja on siinä pätevä, joten jos et tiedä mitään tai paljoa mitään vuoristossa liikkumisesta, aloita se oppaan johdatuksella. Nautit touhusta huomattavasti enemmän ja ennen muuta: palaat illalla kotiin ehjin nahoin.

Päivä 1 Vuorikiipeilyn alkeet luonnonseinämällä

Paikka: Orpierre 

Kesto: 3h

Järjestäjä: Vertige Sport

Hinta: 25 euroa / hlö (2015)

Jostain on aloitettava.

Jännitin tätä puolen päivän alkeisopetusta aktiviteeteistamme eniten. Liittyiköhän se siihen, että minulla on lievä korkeanpaikankammo. Syvänsininen taivas kattona ja hiljalleen aamuauringossa lämpenevä kallio saivat minut lopulta suhtautumaan touhuun hymyssä suin. Pääsin tutustumaan omiin rajoihini hyvin konkreettisesti ja ennen muuta turvallisissa olosuhteissa. 

Ensi alkuun meille lykättiin syliin kasa varusteita: kengät sovitettiin ja todettiin liian pieniksi, mutta se oli tarkoituskin, koska vuorenseinämää kiivetään etupäässä kengän varvasosalla ja sen on syytä istua timmisti paikoillaan, jottei ote lipsu. Kenkä saa puristaa, muttei vanne. Vuorikiipeilijät ovat rentoa porukkaa, hymyilevät paljon, paitsi jos asiakkaat tekevät omia solmujaan tai muita kepposia. Päähän valittiin kypärä ja takapuoleen kiristettiin kiipeilyvaljaat.

Les petits singes

Tämähän on lastenleikkiä, ajattelin alkuun. Ylläni väreili 25 metriä seinämää, joka selvästi näytti helpommalta kiivetä kuin sisähallin värikoodatut radat. Kiipesin reitin puoleen väliin helposti, ihan vain kiipeämällä ja sen enempää ajattelematta. Sitten pysähdyin, katsoin alas ja jähmetyin. Eikö se ole kuitenkin vuorikiipeilyn idea, että on symbioosissa luontonsa kanssa. Minä olen aika huono olemaan symbioosissa korkeiden paikkojen kanssa ja tulin nopeasti alas. 

Sanotaan, ettei eka kerta yleensä ole ihmeellinen. Hengittelin hieman, katselin kun perillinen kapusi oman reittinsä tappiin asti ja heilutteli kaukaa yläilmoista tyytyväisenä. Ilmeisesti meillä ei ole samat geenit mitä tulee kiipeilyyn. Lapsilta touhu näytti noin keskimäärin sujuvan hemskatin paljon helpommin kuin meiltä itsestään suuria luulleilta aikuisilta. Porukasta vain yksi selvitti kokonaan seinämän vaikeimman reitin: lettipäinen pikkutyttö.

Opettelin välissä myös varmistamaan. Köyden toinen pää kiinnitetään kiipeävään tyyppiin ja toinen alhaalla varmistavaan tyyppiin. Varmistaminen ei ole vaikeaa, paitsi silloin kun varmistettava kiipeilijä painaa enemmän kuin sinä. Siinä joutuu tosissaan ankkuroimaan koipensa seinämää vasten ja luottamaan takapuolensa painoon, ettei ampaise kiertoradalle. 

Melkein perillä reitin tapissa.

Kiipesin toisen reitin aivan tappiin asti ja olin aika onnellinen. Reitti oli helppo, tietenkin. Eihän aloittelijaa kannata törkeän vaikealle laittaa kiroilemaan. Jossain pitää onnistua ensin, että tekee mieli jatkaa. Mutta tälläkään kertaa en jäänyt pitkäksi aikaa ylös tuulettamaan. Kolmas reittini olikin vaikea. Heiluin jossain reitin ylimmän kolmanneksen tienoilla, kun opas neuvoi alhaalta, että yläpuolellani on kaksi pientä reikää, joihin saan mahtumaan kumpaankin kaksi sormea. Ja varpaille olisi tilaa vielä vähemmän, mutta että sitten pitäisi vaan luottaa itseensä ja jotenkin 'loikata' ylös ja tarttua heti seuraavaan pieneen kivenreunaan. Yritin. Minähän yritin, mutta sitten käsissäni ei ollut enää voimaa ja jalat hieman tärisivät. En välittänyt enää korkeudesta, mutta ongelmani oli yksinkertaisesti voimien ja kokemuksen puute. 

Tulin alas, mutta uskoni itseeni palasi kun näin kahden raavaan ukon jäävän jumiin samaan kohtaan. Sellaista on olla aloittelija. Samaan aikaan siinä sen vaikean reitin vieressä kiipesi kokenut kiipeilijä-äiti lapsineen. He ohittivat meidät kuin moottoritiellä. Se pistää nöyräksi.

Elämä on vuorikiipeilyä ja jokaisella oma reittinsä (päivän rallikuski-motto).

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hieno. Lähden heti uudelleen, kun vain mahdollisuus tupsahtaa. Mies piti touhua myös mukavana ja perheemme kaksitoistavuotias spider pig enemmän kuin siistinä. 

Jotta vuoristelumme ei jäänyt pelkkään 25-metrin seinämään, suuntasimme seuraavana päivänä hieman korkeammalle vuorelle.

Päivä 2 Via Ferrata Grande Fistoire  

Paikka: La Motte du Caire

Kesto: 3h

Järjestäjä: Office de Tourisme Les Hautes Terres de Provence

Hinta: 5,50 euroa / hlö + varusteiden vuokra n. 12-15 euroa / hlö (2015)

Lopussa kiitos seisoo...liukuu.

Via Ferrata on lempikauhulajini. Jos haluan saada todella syvät sävärit, salpaantumiset ja tärinät, lähden via ferratalle. Ei mitään sen monimutkaisempaa. Tok tok tok...

Grande Fistoiren via ferrata sijaitsee keskellä ei mitään Sisteronin kaupungista puoli tuntia pohjoiseen. La Motte du Cairen pikkukylän jälkeen noin kilometrin päässä vastaan tulee tien oikealla puolella pieni vaaleanpunainen rakennus. Tässä pienessä rakennuksessa työskentelee koko Alppien pätevin ja mukavin turistitoimiston työntekijä. Hän pelasti ainakin meidän päivämme.

Lenksuja ja vaijeria = Via Ferrata

Ongelmamme kulminoituivat varusteiden vuokraamiseen. Jos teet via ferratan oppaan kanssa, saat varusteet lainaan häneltä. Mepä lähdimme seikkailuun tällä kertaa omatoimisesti ja vuokrasimme varusteet Sisteronin Intersportista. Valitettavasti myyjä taisi olla loppusesongista väsynyt ja laskutusvirheen, yhden puuttuvan, mutta ajoissa huomaamamme, härpäkkeen lisäksi lapsemme valjaat olivat väärää kokoa (Mikki-valjaat teinille...). Tätä emme älynneet tarkistaa kaupassa, mutta onneksi turistineuvonnan täti lainasi meille oikeat välineet ja pääsimme tosihommiin.

Grande Fistoiren via ferratan alku.

Kun olimme vihdoin valjaissa ja pottakypärät päässä, saimme kiivetä vuorenrinteellä serpentiininä nousevaa polkua ylös. Se oli melkoinen urheilusuoritus jo sellaisenaan. Itse via ferrata alkoi pystysuorana seinämänä. Pojat rohkeina lähtivat ensin matkaan ja minä vähemmän rohkeana viimeisenä, mutta ei kai siinä enää ollut vaihtoehtoja. Hyvin varhaisessa vaiheessa minulle valkeni, että olin vaikeaksi luokitellulla vialla. Esitteessä oli lukenut D ja TD eli difficile ja très difficile. Ja turistitoimiston täti oli maininnut, että reitti vaikenee sitä mukaa kun sillä etenee. Jihuu, olimme ajatelleet, ei mitään pehmojuttuja meille.

Mutta heti alussa olin vaatimattomasti sanottuna suunniltani. Hieman hyperventiloin, koska olimme korkealla, tuuli kovaa, poikia ei enää näkynyt ja käsista alkoi loppua JO voimat. Tärisin siinä sitten aikani, mutten sentään alkanut pillittämään, vaan päätin lopulta jatkaa matkaa. Kapusin omaan tahtiini miten kykenin ja lopulta sain pojat kiinni. Vesipullo kiertoon ja maisemien ihailua, hieman hymyäkin. Ilmoitin sitten, etten tee koko reittiä vaan lähden heti pois kun pääsee (via ferratoilla on yleensä useampi kohta, jossa voi valita helpomman bis-reitin). Niin me sitten teimme kaikki kolme ja lopulta kiipeilyn maku palasi ja vuoristossa liikkuminen tuntui taas kivalta.

Ei tässä kyllä ihan rentona olla...

Tuolta juuri jostain tultiin.

Ja tuonne se jatkuu.

Päästin helpotuksen syvän henkäyksen, vaikka kädet vielä tärisivät, kun pääsimme vihdoin lankkusillalle, joka oli pingotettu vaijereilla seinämien väliin. Se meni jo silmät kiinni, takaperin ja ilman käsiä (vitsi).

Vaijerisillalla. "Kokeillaanko ilman käsiä?"

Via ferratan lopussa oli kolme pitkää köysirataa, joiden laskeminen oli huomattavasti helpompaa ja hauskempaa kuin itse vuorelle kapuaminen. Via ferratoja on monenlaisia. Kaksi vuotta aiemmin teimme Villefortin via ferratan, joka silloin vaikutti minusta paljon helpommalta, mutta se johtui ehkä siitä, että mukanamme oli opas. Tosin, en tiedä mitä opas olisi voinut tehdä muuta kuin odottaa minua tällä tämän kertaisella reitillä (kärsivällinen tai kärsivä ilme kasvoillaan). Siitä huolimatta, en kadu. En, koska, opin taas jotain uutta itsestäni. En ole koskaan ennen hyperventiloinut, mutta ei se mitään, se oli vain pelkoa ja se on jotain mitä voi hallita, kunhan hieman funtsailee ja hengittelee.

Köysiradan saapumisramppi. 

Käsivoimat kehiin, kun painovoima ei riitä.

Päivä 3 Kanjonilasku vuoristopurossa märkäpuvulla
Paikka: Canyon de Rabou

Kesto: 2h vedessä + n. 15-30 min. meno- ja paluupatikointi

Järjestäjä: Vertige Sport

Hinta: 40 euroa / hlö, kuljetus mukaanluettuna

Méouge-joki (ei kanjoninlaskupaikkamme,
koska siellä ei räpsitty kuvia).

Tämä oli ehkä viikon aktiviteeteista se hauskin, vaikkei kanjonilaskustakaan hurjuutta puuttunut. Lähdimme matkaan lounaan jälkeen pakkautuen Vertige Sportin minibussiin. Meitä oli opas mukaan luettuna 11 hurjapäätä, aikuisia, nuoria, vähemmän nuoria, teinejä. Matkaa Orpierrestä Rabou'n kanjonille on noin tunti autolla. Siinä ehtii miettimään mihin on taas lupautunut.

Paikan päällä opas usutti asiakkaat puskapissalle, koska kerran kun märkis on päällä..."seuraava toilettitauko pidetään kahden ja puolen tunnin päästä". Olimme pukeutuneet zimmareihin jo kämpingillä, koska muuten vaatteiden vaihtaminen märkäpukuun olisi ollut hieman hankalaa parkkiksella, missä emme olleet ainoat kanjonille lähtevät. Opas purki minibussista pressun, jolle levittäydyimme vetämään ja kiskomaan pukuja ylle. Niiden lisäksi potta päähan ja taas kerran myös kiipeilyvaljaat. Aivan, Tarkoitus oli laskeutua vuoristopuroa kanjonia pitkin hetkittäin köydenkin avituksella, mutta enimmäkseen luonnon omia vesipyllymäkiä ja hyppyreitä käyttäen. Kääk! Taas!

Pieni varustesuositus: valitettavasti kamerat ja kuvien ottaminen ovat melkein mahdottomuus (tosin erilaiset vedenpitävät kotelot voivat riittää ja känny tai kamera märkiksen alle rinnan kohdalle). Silmälasit ovat aika Ei. Korut myös Ei. Kaikki turha on Ei. Ihan vain sinä ja märkis ja tukevat tennarit tai muut maastoiluun ja vedessä lillumiseen sopivat kengät, jotka eivät liikoja luista liukkaalla...

Entistä merenpohjaa.

Kun koko ryhmä oli valmis, seurasimme opasta viidakkoon...suoraan pusikkoon pientä polkua pitkin, joka laskeutui aika jyrjästikin kohdittain kohti kanjonia. Ryhmässämme yksi henkilö oli taittaa nilkkansa jo ennen varsinaista kanjonia (en minä!) ja kanniskelimme hänen tavaroitaan ja paluumatkasta melkein häntä itseään pois kanjonista. Luulen, että tämän sortin aktiviteettiin, jota mainostetaan hyvin urheilullisena, missä joutuu kävelemään maastossa paljon, hetkittäin kiipeilemään ja tekemään kaikenlaista hurjaa, ei ehkä sovi kaikille. Mutta jokainen miettii itse. Kullakin on ne omat rajat ja ne on hyvä tuntea. Jos metsässä rämpiminen tuntuu jo liian rankalta, ei kanjonilasku ole sinua varten. Siitä tulee vaan paha mieli ja itku lopulta. 

Ja toinen saarnaus: tätä tehdään vain oppaan kanssa, ei omin neuvoin. Muuten helikopteri tulee noutamaan.

Sisteron ja lisää entistä merenpohjaa.

Metsän siimeksestä kuului yhtäkkiä vedenpauhua. Haa. Kanjoni oli lähellä. Tarpomisemme palkittiin lopulta ja saavuimme kanjonilaskun aloituspisteeseen vuorijoen rantaan. Tarkistimme kamppeet ja romppeet ja sitten opas piti pienen turvallisuussaarnan: pidätte koko ajan kädet ja jalat näin ja näin, ette tee sitä ja tätä jne. Ja sitten hän katosi pieneen kivien väliseen reikään. Jokainen vuorollaan uskaltauduimme oppaan perään. Ensimmäinen pyllymäki taisi olla se vaikein ymmärtää, että tuosta voi mennä ja että juuri sinun on siitä mentävä. Mutta tällä kertaa minua ei pelottanut, hetkittäin jonkinasteinen epäluulo nosti ehkä päätään.

Seurasimme opasta mukisematta putouksia alas, hypimme ja loikimme ja luisuimme tai annoimme oppaan luisuttaa köyden varassa. Ilma oli kuuma ja kanjoni kaunis. Vesi virkisti aina mukavasti, kun sen mukana virta vei uppeluksiin. Tunnelma oli suorastaan riehakas luonnon omassa huvipuistossa. Viimeisenä "laitteena" opas laski meidät köyden varassa yksi kerrallaan vesiputousta alas. Pudotus oli normaali pelottaisi-jos-jaksaisi -pudotus. Kanjonilasku oli elämys, juuri sellainen jota muistelee talven pimeinä ja kylminä päivinä toimistossa kaiholla.

Siivet levällään ja lentoon (modernia taidetta
Sisteronin keskiaikaisen linnoituksen huipulta).

Niin, se alussa mainitsemani mustelma: sen sain kanjonilaskussa tukeutuessani kyynärpäällä kiviseinämään vesiputousta köyden varassa laskeutuessani. Siltä olisin välttynyt, jos vain olisin kuunnellut opasta ja pitänyt kiinni köydestä ja jättänyt seinämän rauhaan. Même pas mal! Juste un peu, si si...

Fantasian kaikki värit (paletti sekaisin...)

Mustaa valkoisella

Hän katsoo minua otsa rypyssä, silmissä pieni vino pilke, toinen suupieli epävarmassa väreessä ja kysyy olkiensa asennolla Mikä aikuisten fantasia?

Hyvä kysymys. Tuostahan saa enemmän tai vähemmän kuumottavia aatoksia, jos ei ole perehtynyt spekulatiivisen fiktion alalajeihin, mikä tarkoittanee suurta osaa galaximme väestöstä. Vedän henkeä.

"Kirjani on historiallista reaalifantasiaa aikuisille."

"Ai siinä on jotain lohikäärmeitä Tampereella?"

"Ei ole."

"No jotain keijujuttuja Ahvenanmaalla?"

"Ei." Mutta hyvä idea.

"Susia Kainuussa?"

"Ei ole ihmissusia, ei vampyyrejä eikä....no kirjani ei ole paranormaalia romantiikkaa, vaikka siinä on romantiikkaa ja paranormaaleja juttuja."

"No, mitä siinä on?"

"Jotain muuta."

Aivan. Kun kuulet laulun varjojen on jotain muuta. Olen painiskellut termien ja lokeroiden kanssa siitä lähtien, kun lähetin käsikirjoitukseni kustantamoille ja jouduin tosissani miettimään fantasian eri alalajeja. Sain lohtua kustannustoimittajalta, joka asiaan syvällisesti perehtyneenä ihmisenä, osasi 'lokeroida' omani. Ja lokerointi on tarpeen, koska kuinka muuten lukija tietää mihin on tarttumassa?

Määrittely sinällään on vaikeaa. Sen lisäksi termit tarkoittavat yhtä yhdelle ja toista toiselle. Suomessa on uuskumma, reaalifantasia, maaginen realismi ja ties mitä. Ulkoavaruudesta tulleita nimityksiä taas käyttää kukin mitenkin. Ja maailmallakaan ei aina olla samaa mieltä niiden käytöstä tai yksinkertaisesti kirjallisuutta lokeroidaan sen mukaan mikä milloinkin lähinnä muistuttaa jotakin. Tästä esimerkkinä Jo Waltonin erinomainen kirjoitus Tor.com sivustolla.

Ja entä sitten se kaunokirjallisuus, joka onkin ihan fantasiaa, vaikkei sitä takakannessa mainita? Tietoinen valinta, toisenlainen tapa tiedottaa, parempi? Ne jotka vierastavat fantasia- ja scifijuttuja lukevat fantasiaa ja scifiä tietämättään. Mennään maagisille rajoille, joita ei ehkä tarvitsekaan piirtää. Sen sijaan fantasiafanit kyllä arvostavat, jos kirjastossa fantasiakirjallisuus on tarkasti sijoitettu samaan hyllyyn: ei tarvitse kiertää koko taloa luettavaa etsiessä. Itse sen sijaan olisin todella kiitollinen, jos paranormaali romantiikka olisi ihan omassa hyllyssään, kaikesta muusta erillään, kellarissa tai vintillä.*

Raaputan hieman lisää otsaani. Mitä oma teokseni sitten muistuttaa?

Tarinan tapahtumapaikka on Normandia ja siinä liikutaan 1700-luvulla ja 1950- ja 60-luvun vaihteessa, niin ja myös hetken paljon kaukaisemmassa historiassa...jo muinaiset viikingit. Henkilöhahmot käyttävät taikavoimia. Päätapahtumapaikka Eavin metsä on noiduttu. Tarinassa nainen kohtaa miehen, tai toisin päin, ja rakastumista tapahtuu. Myös murha ja muutakin inhaa. Seikkaillaan paljon. On hirviöitä. On pelastavia olentoja. On hevosia, on paljon pieniä hevosia.

Ja sitten kirjassani on teemoja. Kyllä kyllä, viihteellinen seikkailuromaani, joka on tunnelmaltaan kaihoisa, voi pitää sisällään teemoja. Yksi kantava sellainen on ehdottomasti yksinlönvapaus ja vallankumous: se suuri ja sitten ne monet pienemmät. Ja kaiken keskiössä ihminen valintoineen. Hieman filosofista pohdintaa ja peilausta nykyhetken tapahtumiin.

Onko tässä nyt jotain epäselvää? Historiallista fantasiaa... historiallista reaalifantasiaa, aikuisille, siis ei lapsille. Ei lanua vaan enemmän kirja aikuisille ja nuorille aikuisille, mutta myös vanhoille aikuisille, ja kaikille niille, joita keskenkasvuisuus ei estä lukemasta aikuisille kirjoitettua kirjallisuutta. Selvä. Itse luin ihan kaikkea ihan keskenkasvuisena. Olkaa anarkisteja ja lukekaa mitä huvittaa! Paitsi, hyvät lapset, älkää lukeko sitä aikuisten fantasiaa, you know, wink wink.

Pidän teostani omaperäisenä (suoraan omasta p..äästä). Se on ehdottomasti spekulatiivista fiktiota. Siinä liikutaan historian eri aikakausissa, jotka toimivat tarinan näyttämöinä, mutta kirjani ei ole historiallinen romaani. Olen käyttänyt myös aikaa, sen epämuodostumia ja niiden seuraamuksia teemana. Liippaa hieman tieteiskirjallisuuden puolelle, sinne varsinaisesti kuitenkaan astumatta. En ole tahallani yrittänyt rikkoa rajoja, mutta kirjoitin esikoiseni jumiutumatta jonkin tietyn fantasia- tai tieteiskirjallisuuden lokeroon. Tarina kulkee aina etualalla, kaikki muut hilavitkuttimet ovat vain keinoja, eivät itsetarkoitus. Ja nyt kun työstän jatko-osaa, totean että soppa sen kun sakenee.

Joskus valovuosien päässä, kaukaisessa tulevaisuudessa, aion kirjoittaa avaruusoopperaa, ehkä historiallista avaruusoopperaa...tai jotain muuta.

- - - - - - -


*Paranormaali romantiikka on ihanaa, mutta liian koukuttavaa ja sarjat hurjan pitkiä ja jatko-osia joutuu aina odottamaan liian kauan. Paitsi, jos päättää lukea koko seitsemänosaisen sarjan yhdeltä istumalta ja sitten ihmettelee, miksi iskias vaivaa nuorta ihmistä.
Omaan hyllyynsä ja käytettäväksi harkinnan varaisesti!