Malicen lumoissa

Jotain taianomaista.

Tarkoitukseni ei ollut hankkia hevosta. Ei nyt, ehkei koskaan. Se oli haave, jota olen tietenkin vaalinut neljävuotiaasta asti, mutta tosielämässä olen aina löytänyt jonkun järkevän syyn olla astumatta tuon maagisen rajan yli. Kuten raha. Kuten aika. Kuten vastuu. Hevonen on iso eläin ja vaatii äärettömän paljon tuota kaikkea, usein hysteriaan asti. Viimekin yönä heräsin miettimään olenko rasvannut Malicen kavioita liikaa vai liian vähän. Hevosenomistaja tuntee ilmeisesti aina syyllisyyttä jostakin.

Miten tässä näin kävi?

Ei olisi voinut käydä toisinkaan. Joidenkin asioiden on vain tapahduttava. Olen saanut ymmärtää tämän kantapään kautta viime aikoina. Ja jotenkin se monesti liittyy kirjoittamiini tarinoihin. Olihan se Atlantin ylityskin alkuun vain käsikirjoitus, jota ei hirveänä ensirääpäleenä onneksi ole missään julkaistu, mutta yksi kirjoitelma johti toiseen. Ja ennen kuin ehdin sanoa 'pruut' haaveilemani ylitys muuttui todeksi. On eriskummallista ensin kirjoittaa jokin fiktiona ja sen jälkeen elää se oikeasti. Pitäisi kokeilla lottovoittoa seuraavaksi.

Ja se hevonen. Eräs kaunis päivä vein perillisen ponitunnille. Ennen pojan tuntia juttelin opettajan kanssa kentän äärellä ja huomasin, että kentällä laukkaa hurjapäänä uusi hevonen. Pieni, harmaa ja täynnä energiaa. Juuri sen tyyppinen, josta pidän. Rakkautta ensi silmäyksellä. Nääh, mutta jotain silti. Taisin tietää jo silloin, että olin vihdoin löytänyt etsimäni, ja myöskin että olin polvia myöten hevosenpaskassa.

En voinut ostaa hevosta. En nyt. Eikä tuo ollut edes myytävänä. Huh!

Kunnes.

Minun on myös mainittava tässä välissä pieni sivuseikka. Kun kirjoitin romaaniani Kun kuulet laulun varjojen (anteeksi tuputus), tuleva hevoseni oli vain pilke silmäkulmassani. Kerroin Enoran, Gwendalin ja Malicia-tytön tarinan autuaan tietämättömänä siitä, että fiktiivinen nimi ja romaanin metsää asuttava pieni harmaa hevonen esittäisivät rooleja tulevaisuuden perhesuunnittelussani. En usko enteisiin, tylsä minä. Enkä lue edes horoskooppeja, mutta todellisen elämäni pieni harmaa hevonen tuijottaa minua korvat höröllään, kun kutsun tammaa. Malice du Don = luonnonlahjakas pilailija, tjms.
Ihastuttava sattuma, sanoisin.


Oli miten oli, mutta olin mennyttä heppatyttöä sillä hetkellä kun muutama kuukausi myöhemmin ponitallin omistaja ilmoitti myyvänsä osan hevosistaan. Ajat ovat kovat, korkeampi arvonlisävero uhkasi toimeentuloa ja hän oli päättänyt lopettaa ratsastustuntitoiminnan. Isku oli kova, niin hänelle kuin hänen oppilailleen.

Myös minä jouduin pohtimaan pääni puhki kuinka voisin perilliseni kanssa jatkaa ratsastusharrastusta jatkossa.

Siinä mietiskellessäni, eräs kaunis loppukesän päivä, kävimme maastolenkillä tallinomistajan kanssa. Satuloin Malicen rinta täynnä aavistuksia. Olin kyllä maastoillut pienellä harmaalla jo kerran aiemmin, mutta tällä kertaa tiesin, että kyseessä oli testi. Tarkoitukseni oli ottaa selvää siitä kuinka hyvän tekosyyn keksisin tällä kertaa.
No enpä keksinyt ja lopulta kysyin huoliaan purkavalta tallinomistajalta, miksei hän yritä myydä Malicea minulle.

Kaupat tehtiin paria päivää myöhemmin. Minusta tuli hieman köyhempi, mutta silkkiturpani antamaa huimaavaa ylpeyden ja rakkauden tunnetta ei mikään kulta ja timantti maailmassa korvaa. Ja kerranhan tässä vain eletään. Malice on tietenkin mielestäni maailman kaunein ja fiksuin hevonen, ja ovelin. Osasi tuo lumota minut, paatuneen järkeilijän.


***************

Olette ehkä huomanneet, että blogini aiheet ovat sekalainen sillisalaatti. Olen pahoillani, en osaa valita: bloggaan kaikista universumia järisyttävistä asioista, kuten juustoista. Eli jatkossa kaiketi kerron myös Malicen kuulumisia, vaikkei tästä varsinaisesti heppablogiakaan tule. Ai niin, ja myös laivojen pienoismalleista haluaisin kertoilla, mistäpä muusta?
Sallinette: Normandiani-blogi jatkaa vakaata kulkuaan mysteerisenä.