maanantai 16. marraskuuta 2015

Vaikea uusi päivä

Agueda Lorenzo on meksikolainen taiteilija, jonka teoksia oli esillä tänä kesänä
Sisteronin linnan kappelissa. Tämä yksisiipinen enkeli kummittelee mielessäni usein.

Vaikea uusi päivä ja viikko alkoi tänään. Vaikea, koska on vain jatkettava ja mentävä eteenpäin. Silti kurkkua kuristaa. Pitäisi jaksaa hymyillä, kun itku on herkässä, mutta sitten hymyillään kuitenkin, kostein silmin.

Radiossa aamutiimin kuuluttajat ja humoristit jakoivat tukeaan töihin matkaaville, välittivät viestejä ja soittivat peace and love musiikkia. Töissä asiakkaat eivät puhu tapahtuneista, eivätkä halua, että minäkään puhun, paitsi yksi monsieur, joka oli järkyttynyt. Hänen lähipiirissään oli menetetty yksi rakas. Kolleegojen kesken puhumme, koska se helpottaa. Uutisvirtaa vilkuillaan kasvot valkoisina, puoli pakosta, koska kukaan ei jaksa, ei halua, mutta ajan tasalla halutaan pysyä.

Koulussa. Tänään. Niin oppilailla kuin opettajillakin on vaikea päivä. Kuinka tästä puhutaan lapsille? Kotona on puhuttu ja kerrottu, mutta TV pysyi kiinni koko surullisen viikonlopun. Nuori mieli voi vähemmästäkin järkkyä. Ei lapsille saa näyttää, kun rynnäkköaseen laukaukset kajahtelevat sen kaupungin kaduilla, missä kesällä seikkailtiin ja missä oli kivaa ja kaunista. En haluaisi olla opettajan kengissä, en tänään. Kuinka selittää selittämätöntä? Valitettavasti opettajilla on jo kokemusta. Viimeksi tällainen päivä oli vasta tammikuussa ja poika tiesi aamulla jo mitä odottaa: tytöt varmaan itkevät hieman, opettaja puhuu ja kertoo vakavasta asiasta ja sitten on minuutin hiljaisuus. Näinkö terrorista on tullut arkipäivää lastemme elämissä? Millainen tästä sukupolvesta kasvaa?

Tämä kauheus tapahtui täällä, meille. Siitä saa olla surullinen. Vihainen? Saa olla vihainenkin, jos siltä tuntuu. Viha menee onneksi ohi. Tärkeää on se mikä jää jäljelle. Olkoon se kuitenkin toivo, edes lapsille ja nuorille. Sanotaan heille silti, että sitä on.

Paris...

 


 ...ville de la lumière.


2 kommenttia: