Ihailemani kirjailija mainitsi eilen twitterissä lakonisesti, että kun yksi projekti kaatuu, on sillä tapana vetää nurin pari muuta siinä sivussa. Onneksi hän on kokenut kirjailija ja lohduttaa kokematonta mainitsemalla, että kaikkeen tottuu, ja että koska epäonnella on sormet pelissä mukana, ja koska hän on hyvin epäonninen ihminen, onnistuu hänen projekteistaan noin kaksi kymmenestä. Tämä on mielestäni huojentavalla tavalla ikävää. Ikävää, koska noh, ne kahdeksan hylättyä projektia veivät kuitenkin paljon aikaa ja resursseja nekin. Maailma on mitä on ja vain parhaiksi jalostetut projektit selviävät hengissä. Huojentavaa taasen, koska en ole yksin ongelmineni.
Kaikkea ei kannata rakentaa yhden tikun varaan. Taskusta on hyvä voida heittää kasa tikkuja tuleen. Kyllä niistä joku syttyy lopulta, jos syttyy. Tämän tajuaminen antaa perspektiiviä kirjoittavan elämään. Yksi työn alla oleva käsikirjoitus on jo valtava työmäärä, aikasyöppö ja projektina valtava. Voitko työstää kolmea samaan aikaan? Lastenkirjaa, matkakirjaa ja myös sitä fantasiaseikkailua? Tai jos fantasia ei myykään itseään kustantamolle tai löydä lukijoita, onko takataskussa varmuuskässärinä murhamysteeri?
Kun työstämäni projekti kaatui eli käsikirjoitukseni sai kustantamolta kauniin kiitos, mutta ei kiitoksen, olin murhaavan tyhjän päällä. Olen aina uskonut, että kun kirjoittaa sydänverellä, suolia kouristavalla innolla ja sielunsa kaikilla väreillä, tulee hyvää tekstiä. Ehkä tulee, mutta jos se ei sovi johonkin markkinarakoon, ei sitä halua kukaan julkaista. Kirjailijan on mentävä kustantamoa vastaan ja kirjoitettava myyvää kirjallisuutta.
Kammottavaa, mutta näin se vain on. Tai melkein. Ei tämäkään aina ole totta. Joskus kirjailijalla käy mäihä ja hänen kaikilla elimillään kirjoitettu sielukas käsikirjoitus koskettaa syvästi kustannuspäällikköä, joka päättää tuoda kirjan kaiken kansan tietoisuuteen ja syntyy vuoden kaunein ja upein kirja. Mutta ehkä se oli vain yksi kymmenestä projektista.
Aloittelevalla kirjailijalla ei ole resursseja pitää yllä kymmentä projektia samaan aikaan, koska laskutkin on maksettava. Aikaa ei voi taivuttaa omiin tarpeisiinsa. Töissä on käytävä, kissa ruokittava ja kunnostakin on pidettävä huolta. Resurssit ovat pienet ja apurahat utopistinen haave. Ne ovat yhtä vaikeita saavuttaa kuin myöntävät julkaisupäätökset. Ja mitä vähemmän julkaiset sitä suuremmalla todennäköisyydellä et saa myöskään apurahaa. Mahdoton yhtälö. Kirjoittaminen on vaikeaa. Melkein mahdotonta ja täysin hullua loppujen lopuksi.
Mainitsen lisäksi jo julkaistun teoksen markkinoinnin, mikä myös syö resursseja. Pienkustantamon kirjailijana se vie hetkittäin enemmän aikaa kuin itse kirjoittaminen, Projekti sinällään. Joudut kirjoittamisen lisäksi opettelemaan markkinointipäälliköksi.
Onneksi minulla on takataskussa se murhamysteeri. Tai melkein. On käsikirjoitus, josta ei puutu kuin ruumis. Ilman ruumista kässäri ei sopinut kustannusohjelmaan, mutta ajat ovat sellaiset, että ilmeisesti vain ruumiit kelpaavat. Tehdään sellaisia sitten. Aloittelevan kirjailijan on käytettävä kaikki mahdolliset resurssit hyväkseen.
Ette ehkä tunne Maxime Chattamia. Hän aloitti kirjailijanuransa tappamalla raa'asti. Hän on yksi Ranskan rakastetuimpia dekkaristeja. Monsieur Chattam teki nimeä ja löi läpi murhan puolella ennen kuin julkaisi nuorille kirjoitetun fantasiasarjan. Ilman tunnettua kirjailijanimeä tuo sarja ei olisi ehkä myynyt riittävästi, tai kuka tietää, mutta nyt se ainakin myy. Esimerkki vai inspiraationlähde? Sillä ei lopulta ole merkitystä, kun laskut on maksettava. Kirjailija ei elä unelmilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti