Aloitin uuden käsikirjoituksen työstämisen. Työnsin epäkelvot sivuun ja vedin juonittelumyssyn päähän. Tähän tulin peruutusvaihde päällä, sireenit soiden ja ukkoselle rivoja huutaen. Semmoista tämä kirjailijaelämä.
Olisinpa tiennyt vuosi sitten, miten vaikeaa se on. Ei se tietenkään olisi mitään muuttanut. Tosin ehkä en olisi kirjoittanut hirveällä hössötyksellä fantasiatrilogiaa. Parempi katsoa kuin katua. Ensin myyntimäärät syyntiin ja kaikki muukin kirjapöhinä. Olisipa sitten rauhassa voinut todeta, että ei tämä homma nyt mennytkään kuumille kiville. Karille paremminkin. Aka pienkustantamon esikoiskirjailija kohtaa kirjamaailman realiteetit.
Kuuntelen mustarastaiden luritusta haikein mielin. Vuosi sitten sama musiikki sai tämän tytön leijailemaan. Kirja oli painossa ja valmistauduin julkaisuun ja esiintymisiin ja ja ja....
Jännittäminen ja hötkyily on niin turhaa. Vuoteen mahtui paljon iloa, paljon oppimista, erittäin paljon kirjoittamista. Se oli erinomainen vuosi. Olenko nyt kaiken kokenut kirjailija? No en. Tuskin kirjailija. Enemmänkin sellainen kirjahtava huiskahdus, sivun kosketus, pilven taakse kiiruhtava. Kirjoittaminen on haaveilua. Toki tiedän nyt, että se on mahdollista kunhan vain tekee (parhaansa).
Yhdestä ideasta toiseen siirtyminen on ollut vaivalloista, tuskaisaa ja suorastaan veemäistä. Revi siitä sitten. Tee jotain muuta. Keksi uusia kuvioita. Ideoi. Manaa. Haro hiuksia (revi niitä). Kirjoittaminen on vaikeaa. Kirjoittaminen on oopperan kuuntelemista täysillä hiljaisessa aamuliikenteessä (kun mikään muu ei hätkäytä). Kirjoittaminen on vastentahtoisen saviklimpin muovaamista.
Tämän kaiken ei pitäisi näkyä lukijalle. Hymyile :(
Haluaisin perustaa hylättyjen käsikirjoitusten kerhon, missä universumiin pettyneet kirjailijat voisivat pestä hylkymeileillä keväänpölyisiä ikkunoita kirkkaimmiksi, niinkuin terapiana.
Vellominen päättyy, kun on potenut kirjoitussairautta tarpeekseen. Epäonnistunut urheilija laittaa valmentautumismetodinsa syyniin ja kysyy itseltään mikä meni pieleen. Tuliko treenattua liikaa vai liian vähän, menikö ravitsemus pieleen, eikö henkinen kantti ollut riittävän terävä? Muniko valmentaja? Ehkä olosuhteet olivat huonot? Tai itse vain paska urheilija. Tai katsomon kannustus laimeaa...
En ole käynyt kallista kirjoittamiskoulutusta. Olisi ehkä pitänyt. Toisaalta, ehkä ei. Ja täältä käsin se nyt on joka tapauksessa melko mahdotonta. Se on varmasti hyvä ja ehkä jopa se varmin tapa julkaisuun, mutta se ei ole ilmaista. Jos sinulla on varaa, mene koulutukseen. Onneksi on muitakin vaihtoehtoja. Olen roikkunut foorumeilla, saanut palautetta, antanut sitä, lukenut oppaita, lukenut paljon hyvää kirjallisuutta. En ole ehkä taivaalle kirkkaana syttynyt uusi tähtönen, vaan enemmänkin vuosia hiljalleen kuun pimeällä puolella rakennettu kansainvälinen avaruusasema, jonka piirustukset ovat olleet toisinaan hukassa. Pieni reikä voi possauttaa koko hoidon hetkessä tyhjiöön. Sitten alkaa jälleenrakennus.
Olen tarponut paljon mudassa. Opin siitä, että on parasta jättää muta ulos, jos ei halua koko ajan pestä lattioita. Itse asiassa on nostettava itsensä mudan yläpuolelle. Ne jotka viihtyvät mudassa, viettäköön siellä aikansa. Kirjailijan perusluonteeseen tulee kuulua riittävä pään pilvissä pitäminen. Muuten ei synny kuin lisää mutaa.
Katse on asetettava aina uudelleen horisonttiin. Vain siellä syntyvät uudet tuulet ja tarinat. Aamumantrani on : sinä ehdit kirjoittaa kaikki haluamasi kirjat elämäsi aikana, kunhan kirjoitat. Uusi päivä alkaa ja rakennan henkilöhahmoa. Uuden tyypin tekeminen on haastavaa. Ja varsinkin nyt, kun tiedän kuinka moni asia voi mennä pieleen. En voi vain ookailla ja kruisailla. Tämä uusi hemmo on veistettävä veto kerrallaan, kaikessa rauhassa. Aaah, uuteen tarinaan tutustuminen on mielenkiintoista, mutta myös hermoja riipivää, koska kirjoitusmopo haluaa vain keulia, mutta en voi antaa sille täysiä kaasuja ennen kuin tiedän mitä teen.
Suunnitelmasta kirjaksi on maratooni. Juoksen tällä hetkellä 5 kilometriä puolessa tunnissa. Siis kirjaimellisesti. Metaforan tasolla.... sen näkee sitten joskus. Olen voimaillut koko talven. Se on tehnyt enemmän kuin hyvää. Jooga, juokseminen, lihaskuntoilu, ratsastaminen, pyöräily ja kävely ovat uusi minä. Minä melkein nelikymppinen kreisi. Edistyn ainakin jossakin: parhaina päivinä vedän 90 punnerrusta (ei putkeen). Urheiluhaasteeni tullee täyttymään kesällä, kun kiipeän vuorelle. Korkeanpaikankammoisen vuorelle kapuaminen on jotenkin runollista. Elän sillä hetkellä suuressa pelossa ja toivossa. Siitä voisi kirjoittaa kirjan.
Kirjoja on paljon. Tiliotteestani näen, että olen ostanut niitä enemmän kuin ehtinyt lukemaan. En käytä kirjastoja, ehkä pitäisi. Olen lukenut omistamistani kirjoista melkein jokaisen, mutta viime aikoina olen enenevissä määrin jättänyt kirjoja kesken. Parin sivun tai muutaman luvun jälkeen. Haluan lukea vain parasta ja samalla tiedän, että välillä on hyväksi lukea myös muuta. Ahdan väliin novelleja. Ja editoin omaani viikkoja, kuukausia. Poistin ensimmäisen kappaleen. Se oli turha. Sen olen oppinut, että alku on tärkeä. Sen on räjäytettävä lukijan pää. Siinä päivän kirjoitusvinkki.
En julkaise romaania tänä vuonna, en ehkä ensikään vuonna. Se on harmillista. Kirjoitin itseni säkkiin, josta on vaikea tulla ulos. Onneksi minulla ei ole muita vaihtoehtoja ja väännän kaikesta huolimatta uutta tarinaa.
Kävin korkeanpaikanleirillä hakemassa uutta inspiraatiota ja kepeyttä. Kevätlumet olivat kuin tahmaista hattaraa, mutta siitä huolimatta näin huippuja ja auringonkin. Sain idean. Epäilin. Pohdin. Päätin kaikenlaista. Laitoin kakkosvaihteelle ja hissukseen kaasuttelen kohti uutta horisonttia. Hiljaa sivuille vilkuillen, silmiä siristellen ja kaikkea epäillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti