Läpi elämän hevospähkähullu

Minulla on tavoite elämässä. Aion olla vanhanakin hullu hevosiin. Ei ole mitään kauniimpaa maailmassa kuin laitumella laukkaava suuri eläin, jota kukaan ei saa kiinni. Haluan näyttää lapsenlapsilleni kuinka tuota satumaista olentoa lähestytään, kuinka siitä pidetään huolta ja opettaa lapsukaiset ratsastamaan, viedä heidät elämänsä ensimmäiselle maastolenkille. Olen tehnyt tämän jo perillisen kanssa ja jokainen niistä hetkistä on kaivertunut sydämeeni elämän parhaimpina hetkinä.

Haaveilin omasta hevosesta niin kauan, että kun unelmasta tuli lopulta totta, värisin onnesta harjatessani hevostani ensimmäisen kerran. Mikään ei vedä sillekään tunteelle vertoja. Nyt kun kaavin mutaa kavioista ja tamppaan loimia, tuo tunne on hieman laantunut. Silti en vaihtaisi sitä mihinkään. Tiedän, että vielä kahdeksankymppisenä tulen klenkkaamaan pitkin tallin pihaa ja pysähtymään aitaukselle katselemaan, kun hevoset huiskivat kärpäsiä pois ja rohmuavat ruohoa.

Hevoshulluus on niin paljon enemmän kuin pelkkää ratsastamista. Se on kytkeytymistä luontoon luontokappaleen kautta. Eläin muistuttaa ihmistä siitä, mikä on juuri nyt tärkeintä. Ratsastaessanikin en vain ratsasta vaan olen sataprosenttisesti läsnä, hetkessä, ajassa ja paikassa. Toisinaan mieli haahuilee tarinoihin maastolenkillä, mutta kentällä ravitaivutuksia tehdessä en voi kuin kuunnella hevosta ja myös itseäni. Yritän olla mahdollisimman suora, liukuva, joustava ja selkeä. Iloitsen jokaisesta oikeaan suuntaan menneestä askeleesta, onnistuneesta kuviosta ja siirtymisestä. Pääasia on olla tasapainossa yhdessä.

Eihän se täydellisyys tapahdu kuin harvoin, mutta silti se on tavoite. Harmonia. Se hetki, kun kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Se on ehkä päivän ainut onnistumisen tunne ja pieni tärkeä onnenhetki. Hevoselleni se on ihan sama. Malice haluaa vain syödä, loikoilla, oleskella, hirnahdella ja saada rapsutuksia. Yhtälössä on jonkinlainen tasapaino. Ihminen yrittää ja eläin tulee mukana, jos on sillä tuulella. Kaikki ei ole ainan mahdollista, mutta minulle riittää, että jotain on tavoiteltu.

Usein mietin, että mikä oikeus minulla on päättää hevosen asioista, että tänään tehdään vain taivutuksia ja että ensi viikolla hypätään. Tai että ylipäätään omistan hevosen. Perheessämme on kissa, eikä sitä kyllä kukaan kyseenalaista. Että hello, tuo on kyllä väärin. Ja itse asiassa se onkin. Lemmikkikissat ovat syypäitä monen lintulajin sukupuuttoon (tulevaan ja jo tapahtuneeseen). Onkohan hevosen omistamisen eettisyyttä sen pahemmin tutkittu, en tiedä, mutta eläinrakkaana minulle aina välillä tupsahtaa mieleen perustavanlaatuisia kysymyksiä.

No ei tuo Malice nyt ainakaan onnettomalta vaikuta. Ruoka kelpaa, seura on monenkarvaista, jalottelemaan pääsee joka päivä ja oma ihminen tulee puleeraamaan ja liikuttamaan lisää kaksi kertaa viikossa. Pian kahdeksantoistavuotiaalle se ilmeisesti riittää. Kyllä tuo voisi enemmänkin, mutta oma ihminen ei ratkea enempään. Oma ihminen on miettinyt jonkun ylimääräisen ihmisen värväämistä, mutta toistaiseksi hän on vain ajatellut asiaa.

Yritän antaa tuolle minun omalle suurelle eläimelleni mahdollisimman hyvän loppuelämän. Sellaisen, missä riittää rapsutuksia ja eläinrakkautta, vehreitä niittyjä ja kivoja laidunkavereita. Saan kaiken tuon takaisin moninkertaisena. Olen ikuinen elämän kauniiden asioiden ihailija. Ja mitään sen kauniimpaa en tiedä kuin laitumella laukkaava hevonen. Siinä yhdistyy vapaus, nopeus ja voima. Se puhuttelee samaan aikaan niin esteetikkoa kuin filosofia minussa. Eivät jumalat luoneet ihmistä. He loivat hevosen!

Ota kantaa (kirjallisuusblaablaata)

Maxoun kanta asiaan on karvainen.

Kaikesta on oltava jotain mieltä ja jokainen mielipide on tärkeä. Toisten mielipiteistä ei saa suuttua, mutta omaa mielipidettään on puolustettava... jne.

Ihmiset ottavat kantaa ihan kaikkeen, mutta mitä se tarkoittaa?

Ottaa kantaa tarkoittaa 'muodostaa tai ilmaista kantansa' jonkin asian suhteen. Sanan kanta merkitys on tässä 'suhtautuminen, asennoituminen, asenne, mielipide, käsitys, näkemys'. Kantaa ottava henkilö siis muodostaa tai ilmaisee mielipiteensä jostakin asiasta.

Lähde: Kielitoimiston sanakirja (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006)

Jos ei kukaan ota kantaa, siis ilmaise mielipidettään asiasta, ei maailmassa tapahdu edistystä minkään asian suhteen ja kaikki pysyy ennallaan. Kantansa voi ilmaista monella tapaa. Moni älähtää sosiaalisessa mediassa. Toiset puolustavat mielipidettään osallistumalla marsseihin tai/ja mielenosoituksiin. Ne joilla on mahdollisuus, kirjoittavat painavat sanansa sanoma- ja aikakausilehtiin. Jokainen täysi-ikäinen voi äänestää.

Entä kirjailija?

Kirjailijat ovat kautta aikojen tuoneet aatteensa ja uudistusmieliset ideansa kaiken kansan luettavaksi kirjallisten teostensa kautta. Ilman kirjanpainoja eivät valistuksen ajan filosofit ja ajattelijat olisi voineet levittää kuninkaan valtaa vastustavia lentolehtisiään.

Ajat ovat itse asiassa muuttuneet vain vähän sitten 1700-luvun. Yhä moni ääni pääsee kuuluviin vain painetun tai sähköisen sanan muodossa. Nykyään kirjailijaa ei ehkä enää uhkaa syyte maanpetoksesta, vaikka hän runoilisi kuinka rujoja totuuksia valtaa pitävistä. Tai noh, miten tämän nyt ottaa. En oikein vieläkään tiedä mitä ajatella viime viikon #sipilagate sta. Toimittajien on tietenkin aina pitänyt tarkkaan katsoa, mitä lehteen painavat.

Ei kirjailijakaan voi mitä tahansa kirjoittaa, mutta mitä kirjailijan pitäisi sanoa tai yrittää sanoa vai pitäisikö mitään? Ranskassa melkein kaikki itseään riittävän tärkeinä pitävät poliitikot kirjoittavat kirjoja. Ja hyvä niin. Kirja onkin ehkä riittävän pitkä teksti ilmaista näkemystään kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta.

Formulakuskit, jääkiekkoilijat ja nyrkkeilijätkin julkaisevat kirjoja. Heiltä ei kai kuitenkaan odoteta julkisia mielipiteitä muista kuin urheiluun liittyvistä aiheista. Elleivät he ryhdy kunnallispoliitikoiksi jossain vaiheessa. Eduskuntakin on mahdollisuus vaihtaa uraa pitkän ja ansioikkaan huippu-urheilun päälle, kun kaikille ei riitä pestejä Olympiakomiteassa.

Jokainen teos ottaa kantaa jollain tasolla johonkin, lastenkirjoista alkaen. Nuortenkirjat ovatkin sitten jo hyvin kantaa ottavia mitä tulee yhteiskunnan epäkohtiin, ekologiaan, vähemmistöjen oikeuksiin ja naisten asemaan. Viihdekirjallisuuden saralla dekkarit pureutuvat usein yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuten ihmis- ja asekauppaan.

Fantasiakirjallisuus voi toisinaan olla poskeen läimäyttävän kantaa ottavaa. Usein liikutaan maailmassa, jossa kurja hallitsija pitää ikävää kuria yllä ja sortaa kansaa. Lopulta sankarit taistelevat tiensä kohti parempaa tulevaisuutta ja pelastavat maailman tuholta siinä sivussa. Suomikummassa liikutaan toisinaan enemmän yksilön tasolla. Yksi ihminen tai olento kohtaa maailman kummallisuuksineen ja löytää tai ei löydä ratkaisun ongelmiinsa ja pelastaa tai tuhoaa maailman siinä sivussa.

Spekulatiivisen fiktion keinoin on aina kritisoitu ja otettu kantaa, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Yksi lempi avaruusoopperakirjasarjoistani sijoittuu tulevaisuuteen, missä Aurinkokuntaa asuttavat maapallolaisten lisäksi marsilaiset ja asteroidivyöhykeläiset. He ovat tietenkin toisistaan erilaisia ja yhteiselo ei aina onnistu (lue: täystuho uhkaa). Kirjasarjan päähenkilö on valkoihoinen maapallolainen, mutta hän seurustelee tummaihoisen asteroidivyhykeläisen kanssa. Sarjassa on myös useampi samaa sukupuolta edustava pariskunta, joilla on myös lapsia ja nainen johtaa YK:ta. Mielelläni näen tulevaisuuden tällaisena, ainakin juuri nyt vuoden 2016 lopulla, jolloin vähemmistöjen ja naisten asema ei vieläkään ole kaikille ihan selkeä juttu. (Tsiisus, kerroinko juuri kantani asioihin!)

Kuulin (näin) eilen uutisissa jutun, joka pisti vihaksi. Siinä näytettiin, kun nainen käveli sisään kahvilaan Pariisin esikaupunkialueella. Kaikki muut asiakkaat olivat miehiä ja kahvilan omistaja tuli selittämään naiselle, että ei tänne saa naiset tulla. Nainen kysyi, että mitä häh miksi, ja kahvilanpitäjä selitti, että kun tänne tulee vain miehet, että tämä on miesten kahvila, ei naiset käy kahviloissa. Joo, Euroopassa vuonna 2016! Muistatteko sen brittinaurusarjan, missä kauppias sanoi jostain muualta tulleelle asiakkaalle: "This is a local shop for local people." Se jaksoi naurattaa, mutta sukupuoleen liittyvä liikkumisen ja olemisen rajoittaminen oikeassa elävässä maailmassa saa minut kavahtamaan, irvistämään ja yökähtelemään.

Kyseessä oli Pariisin esikaupunkialue. Ei Pariisin keskustan kahviloissa kukaan aja naisasiakasta pihalle (eihän?!). Esikaupunkialueen kahvilanpitäjäkin oikein opasti naisasiakasta, että hei, täällä homma toimii ihan niin kuin "au bled". Tuo "au bled" on slangia ranskaksi ja tarkoittaa kotikylää niin ikään pohjoisen Afrikan mantereella.

Otanpa kantaa tähän: (tai en otakaan, koska ei siitä ole mitään hyötyä kenellekään)

Mieluummin kirjoitan tarinoita, joissa naiset saavat käydä kahvilla missä haluavat ja potkaisevat naamaan, jos joku tulee ehdottamaan muuta. Uutisreportaasin nainen ei ymmärrettävistä syistä voinut protestoida väärinkohteluaan muuten kuin ilmaisemalla mielipiteensä suullisesti. Mielestäni hän oli jo melkoisen rohkea yksinkertaisesti olemalla eri mieltä kahvilanpitäjän kanssa.

Se miten tuo kantansa esiin tekstissä on erikoinen taiteenlaji. Asia on tuotava esille siihen kantaa ottamatta, mutta niin että lukija tunnistaa, mikä toiminta on oikein ja mikä väärin, ja saa tyydytystä siitä kun päähenkilö onnistuu korjaamaan epäkohdat. Stephen King opastaa kirjassaan On writing, ettei kirjailijan kannata tuoda omia poliittisia näkemyksiään esiin tekstissä, tai toisin sanoen ottaa kantaa päivän politiikkaan. Stephen King on mielestäni kritisoinut teoksissaan ihan kaikkea mahdollista. On hän kirjoittanut myös kirjoja, jotka eivät oikein ota kantaa mihinkään, mutta kaikki kuolevat kirjan lopussa, ja hyvä niinkin. Joskus tekee hyvää lukea kirja, joka on vain pelottava, kiihkeä tai täysin älytön.

Mutta King on varmaankin oikeassa. En usko, että kukaan lukijoistani haluaa kuulla, mitä mieltä olen Suomen tai Ranskan hallituksen toimista. Mutta voin ihan vapaasti siirtää samankaltaisia toimia jonkin fiktiivisen hallituksen hommailemaksi ja syytää kansakunnan perikatoon ja katsoa kuinka henkilöhahmo xyz selviää elossa.

Niin, huomennakin nousen ylös ja kirjoitan maailmasta, jossa urheat ihmiset pelastavat itsensä ja toisensa, ovat ystävällisiä, kohteliaita, suivaantuvat epäoikeudenmukaisuuksista ja metsästävät hirviöitä.

















 

Luettu: Kellari, Maaria Päivinen (10/2016)

Kellari- Like Kustannus

"Kahden lapsen yksinhuoltajaäiti Vilma sulkee entisen miehensä äänieristettyyn kopperoon. On hylätyksi tulleen naisen vuoro elää kaksoiselämää. Äidinrakkaudessa kaikki on sallittua. Kun tyttäret oikuttelevat, kellarissa kärsitään. Samaan aikaan naapuritalon leskirouva seuraa Vilman elämää ikkunan takaa. Voiko Vilma olla vastaus hänen vuosikymmeniä kestäneisiin haaveisiinsa omasta perheestä?

Maaria Päivisen Islantiin sijoittuva romaani on vangitseva teos pakkomielteisestä rakkaudesta ja kitkerästä mustasukkaisuudesta. Se ei päästä helpolla, kuten ei rakkauskaan." (Kirjan esittelyteksti kustantamon sivuilta)

Ostin Maaria Päivisen Kellari'n e-kirjana, koska Islanti kiehtoi tapahtumapaikkana ja erityisesti koska kirjan päähenkilö Vilma on ulkosuomalainen. Tarina vei heti mukanaan ja lukaisin sen parissa päivässä. Mikään heppoinen teos Kellari ei ole. Aihe on painavaakin painavampi, mutta en kokenut lukemista raskaaksi, kuten joskus vaikeiden aiheiden äärellä.

Maarian kieli on riemastuttavaa, pirskahtelevaa ja visuaalista. Hänen ilmaisunsa menee iholle ja sen alle. Se on täydellistä parisuhdeongelmien kuvailuun.

"Vilma ei nukkunut silmäystäkään koko yönä. Seuraava päivä kiemursi kohti hitaana ja apaattisena, ja lopulta kello seitsemän, kun oli vielä pilkkopimeää, aamu puri hampaansa Vilman lihaan ja rouskutti hänet suihinsa kuin kylmän omenan. " s. 56

"Kuin salamaniskusta koti pysähtyi. Puutarhankin jähmettyi odottamaan jatkoa, vain lumihiutaleita ei voinut vähempää kiinnostaa, ne putoilivat välinpitämättöminä tyyneltä taivaalta maan syliin." s.64

Kellari on kirja monesta kipukohdasta, mutta minulle tärkeimmiksi nousivat esiin torjutuksi tulemisen pelko ja siitä kumpuava kärsimys. Päähenkilö Vilma jää yksin, kun aviomies hänet jättää. Naapurin vanha Ingridur ei onnistu kaikista yrityksistään huolimatta saamaan todellista kosketusta Vilmaan, mutta hän yrittääkin liikaa ja turhaan, vaikka pitää jokaista pientäkin voittoa suurena saavutuksena, niin yksinäinen hän on. Vilman nuorempi lapsi, pieni Stella, taasen jää vaille äidin rakkautta, kun isosisko saa kaiken ja liikaakin.

Maaria vie lukijan matkalle tuliseen ja helvetillisen kylmään Islantiin. Maisemat ovat jylhiä ja elementit säälimättömiä. Kerronta on niin elävää, että lukija uppoaa kirjan sivuille kuin elokuvaan. Näkisin tämän kirjan sovitettuna valkokankaalle, tai miksei teatterilavalle. Siitä ei puutu jännitystä eikä rujoa runoutta. Maaria Päivinen taitaa myös mustan huumorin. Vilman sanailu ja kommentit kellarissa viruvan miehensä kanssa ovat synkän riemastuttavia.

"Suklaamuroja, Silvia-hetkiä, kaikenmoista arvokasta, kuinka moni vanki sai pyytämättä suklaamuroja, kysynpä vain, Vilma ehti ajatella ennen kuin avasi vihdoin luukun, työnsi tavarat sisään ja sanoi tahtomattaan: "Onko ikävä Reykjavikin pikku hutsua?" s. 66

Kellarissa esitellään myös kaksi eri reittiä epäonneen. Naapurin rouva Ingridur on ikänsä kaivannut nuoruutensa mahdotonta ensirakkautta. Hän ei rakastanut yhtä paljon, jos ollenkaan, miestä, jonka kanssa päätyi avioon. Vilma sen sijaan rakastaa miestään, eikä sen tähden halua päästää tästä irti, ei sitten millään. Vilma halusi olla täydellinen äiti ja vaimo ja lopulta sen mahdottomuus suistikin avioliiton raiteiltaan. Puhtaana hohtava talo ja kukkaloistava puutarha sulkivat sisälleen onnettoman perheen.

Koin herkulliseksi asetelman, jossa Vilma ei suostukaan päästämään miestään pakoon. Tässä on kirjallisuuden taika, voidaan leikkiä ajatuksilla. Mitä seuraa, jos petetty nainen päättääkin todella kostaa?

"Kun Vima näki peilistä kasvonsa, suu sanoi: "Olen paha."" s. 34

Maarian teksti ei ole pelkästään kaunista, se on runoutta, mutta hänen kielensä pysyy selkeänä ja helppolukuisena. Tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää paikoittain ihan pikkuisen, jotta se olisi kulkenut vielä joutuisammin, mutta toisaalta nämä verkkaisemmat kohdat lisäsivät syvyyttä henkilöhahmoihin ja heidän ajatusmaailmoihinsa.

Haluan päästä Islantiin katsomaan, kun suulat lentävät myrskyävän meren yllä. Suosittelen kirjaa psykologisen trillerin ja jylhien maisemien ystäville.