Minulla on tavoite elämässä. Aion olla vanhanakin hullu hevosiin. Ei ole mitään kauniimpaa maailmassa kuin laitumella laukkaava suuri eläin, jota kukaan ei saa kiinni. Haluan näyttää lapsenlapsilleni kuinka tuota satumaista olentoa lähestytään, kuinka siitä pidetään huolta ja opettaa lapsukaiset ratsastamaan, viedä heidät elämänsä ensimmäiselle maastolenkille. Olen tehnyt tämän jo perillisen kanssa ja jokainen niistä hetkistä on kaivertunut sydämeeni elämän parhaimpina hetkinä.
Haaveilin omasta hevosesta niin kauan, että kun unelmasta tuli lopulta totta, värisin onnesta harjatessani hevostani ensimmäisen kerran. Mikään ei vedä sillekään tunteelle vertoja. Nyt kun kaavin mutaa kavioista ja tamppaan loimia, tuo tunne on hieman laantunut. Silti en vaihtaisi sitä mihinkään. Tiedän, että vielä kahdeksankymppisenä tulen klenkkaamaan pitkin tallin pihaa ja pysähtymään aitaukselle katselemaan, kun hevoset huiskivat kärpäsiä pois ja rohmuavat ruohoa.
Hevoshulluus on niin paljon enemmän kuin pelkkää ratsastamista. Se on kytkeytymistä luontoon luontokappaleen kautta. Eläin muistuttaa ihmistä siitä, mikä on juuri nyt tärkeintä. Ratsastaessanikin en vain ratsasta vaan olen sataprosenttisesti läsnä, hetkessä, ajassa ja paikassa. Toisinaan mieli haahuilee tarinoihin maastolenkillä, mutta kentällä ravitaivutuksia tehdessä en voi kuin kuunnella hevosta ja myös itseäni. Yritän olla mahdollisimman suora, liukuva, joustava ja selkeä. Iloitsen jokaisesta oikeaan suuntaan menneestä askeleesta, onnistuneesta kuviosta ja siirtymisestä. Pääasia on olla tasapainossa yhdessä.
Eihän se täydellisyys tapahdu kuin harvoin, mutta silti se on tavoite. Harmonia. Se hetki, kun kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Se on ehkä päivän ainut onnistumisen tunne ja pieni tärkeä onnenhetki. Hevoselleni se on ihan sama. Malice haluaa vain syödä, loikoilla, oleskella, hirnahdella ja saada rapsutuksia. Yhtälössä on jonkinlainen tasapaino. Ihminen yrittää ja eläin tulee mukana, jos on sillä tuulella. Kaikki ei ole ainan mahdollista, mutta minulle riittää, että jotain on tavoiteltu.
Usein mietin, että mikä oikeus minulla on päättää hevosen asioista, että tänään tehdään vain taivutuksia ja että ensi viikolla hypätään. Tai että ylipäätään omistan hevosen. Perheessämme on kissa, eikä sitä kyllä kukaan kyseenalaista. Että hello, tuo on kyllä väärin. Ja itse asiassa se onkin. Lemmikkikissat ovat syypäitä monen lintulajin sukupuuttoon (tulevaan ja jo tapahtuneeseen). Onkohan hevosen omistamisen eettisyyttä sen pahemmin tutkittu, en tiedä, mutta eläinrakkaana minulle aina välillä tupsahtaa mieleen perustavanlaatuisia kysymyksiä.
No ei tuo Malice nyt ainakaan onnettomalta vaikuta. Ruoka kelpaa, seura on monenkarvaista, jalottelemaan pääsee joka päivä ja oma ihminen tulee puleeraamaan ja liikuttamaan lisää kaksi kertaa viikossa. Pian kahdeksantoistavuotiaalle se ilmeisesti riittää. Kyllä tuo voisi enemmänkin, mutta oma ihminen ei ratkea enempään. Oma ihminen on miettinyt jonkun ylimääräisen ihmisen värväämistä, mutta toistaiseksi hän on vain ajatellut asiaa.
Yritän antaa tuolle minun omalle suurelle eläimelleni mahdollisimman hyvän loppuelämän. Sellaisen, missä riittää rapsutuksia ja eläinrakkautta, vehreitä niittyjä ja kivoja laidunkavereita. Saan kaiken tuon takaisin moninkertaisena. Olen ikuinen elämän kauniiden asioiden ihailija. Ja mitään sen kauniimpaa en tiedä kuin laitumella laukkaava hevonen. Siinä yhdistyy vapaus, nopeus ja voima. Se puhuttelee samaan aikaan niin esteetikkoa kuin filosofia minussa. Eivät jumalat luoneet ihmistä. He loivat hevosen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti