Ideoista ja ajasta tai sen riittämättömyydestä (kirjallisuusblaablaata)

Enkeli oopperatalon katolla

Koskaan ei tiedä etukäteen, mistä tarinan ensimmäinen idea saa alkunsa. Kun kuulet laulun varjojen kohdalla kaikki alkoi metsässä. Siellähän sitten rämminkin vuosia. Jotenkin en ihmettele, että tämä viimeisin projekti sijoittuu suurkaupunkiin. On ollut virkistävää vaihtaa kokonaan ympäristöä.

Idea tähän urbaaniimpaan tarinaan lähti liikkeelle useassa eri sykäyksessä. Minulla on eräänlainen ideavarasto, johon tallennan henkilöhahmoja, joilla ei ole vielä tarinaa, esineitä, jotka eivät oikein vielä tiedä, minne ne kuuluvat ja kohtauksia, jotka eivät liity mihinkään. Kun tuota varastoa kerryttää riittävästi, toisinaan sen sisään pakatut asiat alkavat törmäilemään ja tarttumaan toisiinsa. Esine löytää henkilöhahmon, kohtaus sijainnin ja tarinansiemen on syntynyt.

Parfyymipullot museon hyllyllä

Ranskan historia on kiehtonut minua aina. Sen tähden olen kiivas museokävijä. Museot ovat yksi loistavimmista inspiraation lähteistä, mitä on olemassa. Tuon yllä olevan kuvan pienet pullot ovat herkullisen kauniita. Kuvasin ne keväällä 2013 Pariisissa ja aikansa ideavarastossa pyörittyään, aloitin marraskuussa 2016 kirjoittamaan tarinaa yhden pienen sinisen lasipullon ympärille.

Nyt tuo tarina on paisunut kokonaiseksi käsikirjoitukseksi, jonka ensimmäinen versio valmistui viime viikolla. Kolme kuukautta. Aika vauhdilla tuli rykäistyä tuo tarina kasaan. Siinä on vielä työtä kuukausiksi, jos ei vuosiksi. Mutta itse kirjoittaminen oli äärettömän helppoa, kun pohjapiirustus oli selkeä. Tiesin alusta alkaen kuinka tarina tulisi kulkemaan. Se oli juuri tuo suunnittelu ja ideoiden pyörittely, joka vei enemmän aikaa kuin mikään muu.

Eiffelin torni oli alkujaan tarkoitus purkaa v. 1909,
kun se siirtyi Pariisin kaupungin haltuun, kuten muutkin maailmannäyttelyn kohteet.
Aikanaan sisäänpääsy maksoi 5 frangia (hissillä tai rappusia pitkin sama hinta).

Olen päiväuneksija. Arki ruoanlaittamisineen, työmatkoineen ja kissanpaskalaatikon siivoamisineen harvemmin riittää minulle viihdykkeeksi. Uppoudun ajatuksiini, toimitan mitä sitten olinkaan tekemässä kauko-ohjauksella ja ratkon juoniongelmia. Olen juuri se tyyppi, joka näyttää kuuntelevan selostustasi kampaamoreissulta, mutta itse asiassa mietin keinoa piilottaa samppanjapullo ja neljä lasia taskuihin. Juju on siinä, että onnistuu näyttelemään riittävän uskottavasti olevansa tässä ja nyt, vaikka ajatukset liitelisivätkin jossain sata vuotta sitten.

Kävelykeppikauppa. En ole vielä löytänyt sitä oikeaa itselleni,
mutta olen miettinyt hevosenpäänuppia.

Aloittelevat kirjoittajat usein ihmettelevät, mistä ihmeestä kirjailijat löytävät aikaa kirjoittamiseen. Kyllä minä ihmettelin sitä itsekin aikanani. Kokopäivätyö, pieni lapsi, huusholli ja vielä se kissa. Eihän kukaan oikea ihminen kykene pyörittämään tuota kaikkea ja kirjoittamaan siinä sivussa niin, ettei yksikään ihminen tai eläin kuole nälkään tai likaisiin vaatteisiin/paskalaatikkoon.

Kirjoittaminen on valinta. Joko valitset kirjoittaa ja elää sen mukaan, tai sitten et. Tiedän, että kirjoittajalla ei yleensä ole vaihtoehtoja, koska kirjoituskuumeen kun saa, ei siitä koskaan parane. Siinähän sitten kiemurtelet koukussa ja valitat. Mutta kun tämä elämä nyt tapahtui, niin ei siinä voi muutakaan.

Muutama vinkki, jos haluat kirjailijaksi, mutta et halua valittaa joka päivä ajanpuutteesta:

1. älä seurustele
2. älä hanki omakotitaloa ja puutarhaa
3. älä hyvä ihminen nyt ainakaan tee lapsia

Tuommoinen hopeinen sinisellä kivellä olisi aika kiva myös,
mutta siinä pitäisi olla myös sisäänrakennettu miekka...

Olen viime aikoina kiristellyt hampaita, koska menin ostamaan hevosen. Typerys. Mikään ei vie niin paljon aikaa kuin hevonen. Siellähän sitten vietät kaiken arvokkaan aikasi tallilla rasvaamassa satulaa tai tervaamassa kavioita. Sekin oli päätös. Sellainen, jota en nyt varsinaisesti ole koskaan katunut, koska haaveilin omasta hevosesta neljävuotiaasta lähtien. Ja silti se vie minulta joka viikko hirveästi aikaa, niin kuin kaikki muukin elämä.

Elämä.

Ja jos minulla ei olisi tätä kaikkea muuta tylsää ja välillä kivaakin elämää, niin mistähän minä sitten niitä kaikkia hyviä (tai huonoja) ideoita hankkisin? Millä pitäisin täynnä ideavarastoani, josta ammentaa?

Kaikella on hintansa, eikö olekin? Jos kirjoittaminen olisi helppoa, eikä ollenkaan hullun puuhaa, niin eikö se olisi myös jotenkin turkasen paljon tylsempää tai vähemmän arvokasta?

Hyvät tarinat syntyvät hitaasti, todella hitaasti ja usein sykäyksittäin. Ideoiden törmäysten sivumateriana. Ja vaikka kirjoittajalla onkin kaikki se muu elämä siinä ohessa hoidettavanaan, niin uskon ja luulen, että jos muovautuva tarina on riittävän ihastuttava/mielenkiintoinen/purtava, ei kirjoittajalla ole muuta vaihtoehtoa kuin rykäistä se paperille, ajalla tai ilman.

Kirjoittaa voi monella tapaa ja ihan missä vain. Et hyvä kirjoittaja ole ehkä tullut ajatelleeksi, että ruskeakastiketta sekoittaessasi, itse asiassa teet tärkeää kirjoitustyötä. Mietit siinä samalla huiseja juonikuvioita ja päähenkilösi vaatetusta. Menee sitten vähemmän aikaa hukkaan miettiä yksityiskohtia, kun vihdoin pääset koneen äärelle ja teksti luistaa. Suurin osa tämän maailman kirjailijoista joutuu elättämään itsensä ihan muilla kuin kirjoitustöillä. Sitä kutsutaan elämäksi ja se nyt vain on jotain, mikä on sovitettava kirjoittamisen ympärille, tavalla tai toisella. Jos ei onnistu, niin ehkä kirjoittaminen ei ole se sinun juttusi.

Kirjoittaminen on sisukkaiden hommaa hulluja varten.

Luettu: The Fifth Season, N.K.Jemisin (2015)

kustantamo: Orbit
sivumäärä: 498 (kovakantinen)
sarja: The Broken Earth #1

N.K. Jemisinin The Fifth Season on järisyttävää luettavaa.

"Here is a land.

It is ordinary, as lands go. Mountains and plateaus and canyons and river deltas, the usual. Ordinary, except for its size and its dynamism. It moves a lot, this land. Like an old man lying restlessly abed it heaves and sighs, puckers and farts, yawns and swallows. Naturally this land’s people have named it the Stillness. It is a land of quiet and bitter irony." (s. 2)

The Fifth Season palkittiin 2016 tieteiskirjallisuuden arvostetuimmalla kirjapalkinnolla, Hugolla. Kirja on saanut kriitikot ekstaasiin ja spefi-yleisön hurraamaan. Silti nämä syyt yksin saatikka yhdessä eivät vaikuttaneet ostopäätökseeni. Maininta omalaatuisesta fantasiamaailmasta ja voimakkaista taikureista sen sijaan kelpasivat ja N.K. Jemisin on tästedes minulle 'keepers'.

Tarina lähtee liikkeelle lopusta ja se ärsytti minua pitkälle yli kirjan puolivälin. En ole täysin sujut tällaisen ratkaisun kanssa. Onneksi se jäi kirjan ainoaksi ongelmakohdaksi ja lukuelämys sai aivoni pumppaamaan mielihyvähormooneita vereen ne kolme päivää, joiden aikana kirjan ahmin.

Valtaisa järistys repii Maan kuoren auki aiheuttaen maailmanlaajuisen katastrofin. Alkaa apokalypsi, kaiken tunnetun ja turvallisen loppu. Kamalaa, mutta onneksi 'Stillness' on tottunut katastrofeihin. 'Stonelore' (historiankirjoitukset) on täynnä tarinoita aiemmista maailmanlopuista ja neuvoja siitä kuinka niistä selvitään. Ei ole täysin selvää sijoittuvatko kirjan tapahtumat tulevaisuuteen vai kokonaan toiselle planeetalle. Veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sillä ei ole niinkään merkitystä. The Fifth Season on niin monitasoinen, rikas, älykäs ja kiehtova, että millään muulla ei oikein ole väliä. Tuskin söin, kun luin Jemisinin mestariteosta. Vessassakin kävin juosten.

Juoni seuraa kolmen eri ikäisen naisen (lapsen, nuoren ja hieman vanhemman) rajuja elämänvaiheita. Heistä jokainen on 'rogga' tai kauniimmin sanottuna 'orogene', eli taianomaisia kykyjä omaava henkilö, joka voi saada aikaan maanjäristyksen ja nostattaa tulivuoren, mutta myös estää katastrofia tapahtumasta. He ovat yhteiskunnan vihaamia ja moni orogene kuolee lapsena, oman kyläyhteisönsä lynkkaamana, koska heitä pelätään ja vihataan. He ovat erilaisia ja heitä ei pidetä edes ihmisinä. Sen tähden orogene-ihmiset suljetaan tarkoin vartioituun instituutioon Fulcrumiin, joka sijaitsee Stillnessin pääkaupungissa Ymeneksessä. Jokaisella orogenellä on oma vartijansa, jonka tehtävä on tappaa suojattinsa, jos tämä ei suostu kohteluunsa. Orogene-ihmiset ovatkin vuosisatojen saatossa alistuneet orjuuteen, joka on naamioitu yhteisen hyvän palvelemiseksi.

N.K. Jemisin kuvaa henkilöhahmot ihastuttavan tarkasti, täsmällisesti ja oikeudenmukaisesti. Kukaan ei ole paha vain pelkän pahuuden takia. Jokaisella on oma tehtävänsä, jota hän noudattaa tai ei, omista syistään. Ja pahuuskin on vain käsite. Kuka määrittää sen mitä pahalla tarkoitetaan? Vahvimmat vai vastarintaan ryhtyvät?

Kirjan teemoina värisevät vahvasti yksilönvapaus, yhteiskunta ja sen moninaiset rakenteen, uskomukset joille ne on rakennettu, ja joiden takia ne myös usein romuttuvat ja muuttuvat takaisin moreeniksi.

Itse planeetta, Maa (The Earth), on myös tärkeässä roolissa. Nemisin on luonut maailman, jota kaikki maailmanrakennus-hifistelijät voivat vain ihastella. Näen hänen työssään niin historiallisen kuin antropologisen tutkimuksen perfektionistista soveltamista. En haluaisi verrata häntä toisiin kirjailijoihin, mutta väistämättä mielessäni vilahti Ursula K. Le Guin.

The Fifth Season'issa maailma tuhoutuu niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Päähenkilö Essunin maailma päättyy, kun hän löytää pienen poikansa tapettuna kotoaan. Hän epäilee pojan isää teosta ja lähtee jäljittämään kotikylästä paennutta miestään. Takaa-ajosta muodostuu tarinan punainen lanka. Matkalla Essunin seuraan liittyy pieni poika Hoa, jolla on vielä kummallisempia kykyjä kuin Essunilla itsellään. Lukijalle esitetään useampi mysteeri, joista osa saa vastauksen ja osa ei.

Latasin The Obelisk Gate'n jo lukulaitteeseen. Se on The Broken Earth -trilogian toinen osa. Haluaisin tarttua siihen saman tien, mutta The Fifth Season on niitä kirjoja, joita joutuu sulattelemaan hetken ennen kuin tarttuu muuhun. Jemisinin teksti on kaunista, maailma erikoinen ja tapahtumat järisyttäviä.

Harvemmin luen korkeafantasiaa, mutta Jemisin ei kirjoitakkaan perinteistä keskiaikafantasiaa, joka sijoittuu eurooppamaiseen maailmaan. Hänen valtakuntiaan eivät johda valkoiset miehet vaan Jemisinin maailmoissa elävät monimuotoiset kansat ja ihmiset. Se tekee kaikesta kosketeltavan uskottavaa. Hänen tarinansa imaisee mukaansa, upottaa toiseen todellisuuteen ja kriiseihin, jotka on rakennettu tarkkanäköisesti.

Kirja on varustettu kartalla, historiallisella selonteolla ja termiluettelolla. Jemisinin kieli on selkeää ja hänen ilmaisunsa ei kaipaa selittelyjä. En tarvinnut edellä mainittuja lisukkeita asioiden tajuamiseen, mutta ne ovat osa fantasiatraditiota, paikallaan sokerikuorutuksena leivoksen päällä.

Tuntuu mahtavalta lukea hienoa kirjallisuutta, sellaista, jota ei itse usko voivansa saada aikaiseksi. Jopa N.K. Jemisin epäili kirjoittaessaan, ettei vain pysty urakkaan. Onneksi hän pystyi, mutta Jemisin onkin pitkän linjan ammattilainen. jolta on ilmestynyt jo seitsemän fantasiakirjaa ja lukematon määrä novelleja.

kuva: Laura Hanifin, copyright 2015

N.K. Jemisinin blogi: Epiphany 2.0

Luettu: The long way to a small, angry planet, Becky Chambers (2014)

Teoksen alkuperäinen nimi: The long way to a small, angry planet (2014)
Sarja: Wayfarers #1
Kirjallisuuspalkinnot: Library Journal's Best SFF of 2016, Barnes & Nobles Sci-Fi Fantasy Blog Best Book of 2015, Reader's Choise, ja ehdokkuudet Arthur C. Clarke Award, Kitschie ja Bailey's Women's Prize.



Lukiessani Becky Chambersin avaruusseikkailua tulin miettineeksi useammin kuin kerran, että lukijat, jotka eivät lue tieteiskirjallisuutta, todella jäävät paitsi paljosta. The long way to a small, angry planet on ihastuttava kirja ja saa lukijan monella tapaa hyvälle mielelle. Se on kirja avaruudesta, suurista kysymyksistä ja ihmisyydestä.

'Planet' julkaistiin alkujaan yhteisörahoituksen voimin, mutta nopeasti se saavutti niin suuren suosion, että Hodderscape osti kirjan maailmanlaajuiset julkaisuoikeudet. Omakustennekin voi olla menestystarina. Ja en ihmettele sitä tämän kirjan kohdalla, niin vetoavasti se imaisi minut mukaansa.

Chambers on luonut universumin, jossa ihmiskunta ei suinkaan ole tapahtumien keskipisteessä. Toiset rodut ovat edistyneempiä niin teknologian kuin yhteiskunnallistenkin asioiden suhteen. Ihmisiä suvaitaan, vaikka jotkut olisivat mieluummin jättäneet heidät GC:n (the Galactic Commons) ulkopuolelle.

Matka alkaa, kun uusi miehistönjäsen Rosemary saapuu The Wayfarer alukselle. Tarina etenee paljon hänen kauttaan kerrottuna, mutta hyppii usein aluksen muiden miehistönjäsenten näkökulmiin, mikä ei haittaa ollenkaan. Pääosaa esittää enemmän aluksen tehtävä porata aliavaruuteen madonreikätunneleita kuin yksittäinen henkilö tai henkilöt. Aluksen jäsenet kapteenista tekoälyyn ovat riemastuttavaa seurattavaa. Heistä muodostuu omanlaisensa rakastettava perhe, joiden puolesta lukija pelkää ja toivoo, ja joiden seurassa saa viettää monta hyvää hetkeä. Jos etsit hyvänmielen kirjaa, tartu heti tähän!

The Wayfarer saa uuden tunnelin porattavakseen, mutta sitä varten aluksen on matkattava Linnunradan keskustaan ja potentiaalisesti vihamieliseen avaruuteen. Matkalla vaanii monta vaaraa, mutta myös ystäviä omine omituisuuksineen. Kaiken lisäksi Rosemaryllä on salaisuus, jonka paljastumista hän pelkää enemmän kuin mitään muuta.

Spefikirjallisuudelle ominaiseen tapaan 'Planet' tuo esiin moninaisuuden kirjon ja tarkastelee konventioita kriittisesti. Chambers ei sorru motkottamaan vaan näyttää vain että asiat voi toki nähdä toisinkin ja mahdollisesti tehdä paremmin. Hän on suvaitsevaisuuden puolestapuhuja, ja heitä ei universumissa ole koskaan liikaa.

Suosittelen kirjaa avaruusoopperan ja hyvän tarinan ystäville. The Wayfarer-sarja sai jatkoa 2016 itsenäisellä osalla 'A closed and common orbit'. Luen varmasti myös tuon jatko-osan, heti kun ehdin, sillä juuri nyt pukkaa markkinoille liikaa hyvää luettavaa, että joudun oikein suunnittelemaan lukemisiani. Hittolainen kuin hyvä juttu!

Seuraavat arviot kirjoitan N.K. Jemisinin The Fifth Season romaanista (WAUWAUWAU) ja kunhan ensin ehdin lukea, Hannu Rajaniemen Näkymättömät planeetat (teleskooppi jo valmiina!). Jossain vaiheessa minun pitäisi lukea jotain muutakin kuin vain spefiä... tai no, helkkari soikoon. Pelkän spefiperheen parissa riittää hyvää luettavaa loppuelämäksi. Miksi soutaa kauemmas kalaan?

Uusi vanha vuosi ja mitä tiedossa

Kaunis kaunis Helsingin talvi

Tjaa, vuosi on vaihtunut. Hienoa.

On opeteltava kirjoittamaan seiska kuutosen tilalle. Muuten mikään ei muutu. Sää jatkuu.

Tämä kuluva vuosi tuoksahtaa silti muutosten vuodelta. Mielen perukoilla ei käy vain kutina uusista asioista, vaan myös toistensa päälle kasaantuvien suunnitelmien kolina.

Minusta tulee pian keski-ikäinen, virallisestikin. Tulkoon, sillä koskaan en ole ollut yhtä sinut itseni ja tekemisieni kanssa. Myös puolisoni juhlii tänä vuonna pyöreitä ja suunnitelmissa on kaikenlaista kivaa vanhenemisemme johdosta.

Päivätyörintama on jo vuosia uhkaillut räjähtää ja myyrien viime aikaisten raporttien mukaan tänä vuonna jotain konkreettista on ehkä vihdoin tapahtumassa. Olen tottunut roikkumaan löysässä lieassa, mutta mielelläni vihdoin ryntäisin poterosta ulos ja kohtaisin työelämän realiteetit naamatusten. Tulkoon mitä tulee, olen valmis.

Kirjarintamalla on täysi sota käynnissä. Lataan luukusta sisään uusia kässäriohjuksia, joilla täsmäpommitan kustantamoja, esilukijaparkoja ja ateljeekriitikoita. Näin hamaan hautaan asti. Ehkä vanhempana ja viisaampana joskus opin olemaan hätäilemättä, mutta toistaiseksi jätän sen tulevien vuosien to do -listoille. Kirjoittaminen on intohimo ja teen sitä sen mukaisesti.

Terveys on ikuisuusprojekti, joka viitoittaa tietä tänäkin vuonna. Ilman kun ei voi tehdä mitään muutakaan. Etsin yhä tasapainoa terveellisen sapuskan, riittävän liikunnan ja kummallisten vaivojeni pyhään kolminaisuuteen. On päiviä, kun kaikki kusee ja sitten toisia, kun tuntuu menevän melkein hyvin. Tavoitteellisuus on hyvästä, mutta tulos vielä parempi.

Haastoin itseni vuosi sitten aloittamaan lenkkeilyn. Olen aina vihannut juoksemista. Naamani muuttuu punaiseksi kuin tomaatti ja hengitys salpautuu, penikat kipuilevat. Ihan persiistä koko homma, mutta silti puskin juoksemiseen epäkelvon kroppani ylittämään rajaviivan: vaikeinta oli aloittaminen. Ulos lähteminen on yhä tahtojen kamppailu, mutta mielelläni silti vedän vermeet niskaan, solmin nyörit ja asetan ajastimen käyntiin. Meni miten meni, olen voittaja joka tapauksessa, koska edes yritin.

Tänä vuonna aion juosta 10 km. En toistaiseksi puhu mihinkään juoksutapahtumaan osallistumisesta, koska se olisi täysin tyhmää minun vaivoillani. On viikkoja, kun en vain voi, ja noiden hetkien ennalta määrittäminen on toistaiseksi mahdotonta. En halua ilmoittautua johonkin ja sitten perua viime hetkellä, koska happi ei kulje tai jotakin raajaa kolottaa. Silti aion juosta, mutta kropan ehdoilla, vaikka sitten hitaasti lyllertäen. Kroppa kiittää lopulta niin juoksemisesta kuin sen omistajan armeliaisuudestakin.

Ei tässä muuta. Olkaa kilttejä, kivoja ja armeliaita jatkossakin ja hyvää uutta vuotta!

Yllätystalvi Normandiassa