Ideoista ja ajasta tai sen riittämättömyydestä (kirjallisuusblaablaata)

Enkeli oopperatalon katolla

Koskaan ei tiedä etukäteen, mistä tarinan ensimmäinen idea saa alkunsa. Kun kuulet laulun varjojen kohdalla kaikki alkoi metsässä. Siellähän sitten rämminkin vuosia. Jotenkin en ihmettele, että tämä viimeisin projekti sijoittuu suurkaupunkiin. On ollut virkistävää vaihtaa kokonaan ympäristöä.

Idea tähän urbaaniimpaan tarinaan lähti liikkeelle useassa eri sykäyksessä. Minulla on eräänlainen ideavarasto, johon tallennan henkilöhahmoja, joilla ei ole vielä tarinaa, esineitä, jotka eivät oikein vielä tiedä, minne ne kuuluvat ja kohtauksia, jotka eivät liity mihinkään. Kun tuota varastoa kerryttää riittävästi, toisinaan sen sisään pakatut asiat alkavat törmäilemään ja tarttumaan toisiinsa. Esine löytää henkilöhahmon, kohtaus sijainnin ja tarinansiemen on syntynyt.

Parfyymipullot museon hyllyllä

Ranskan historia on kiehtonut minua aina. Sen tähden olen kiivas museokävijä. Museot ovat yksi loistavimmista inspiraation lähteistä, mitä on olemassa. Tuon yllä olevan kuvan pienet pullot ovat herkullisen kauniita. Kuvasin ne keväällä 2013 Pariisissa ja aikansa ideavarastossa pyörittyään, aloitin marraskuussa 2016 kirjoittamaan tarinaa yhden pienen sinisen lasipullon ympärille.

Nyt tuo tarina on paisunut kokonaiseksi käsikirjoitukseksi, jonka ensimmäinen versio valmistui viime viikolla. Kolme kuukautta. Aika vauhdilla tuli rykäistyä tuo tarina kasaan. Siinä on vielä työtä kuukausiksi, jos ei vuosiksi. Mutta itse kirjoittaminen oli äärettömän helppoa, kun pohjapiirustus oli selkeä. Tiesin alusta alkaen kuinka tarina tulisi kulkemaan. Se oli juuri tuo suunnittelu ja ideoiden pyörittely, joka vei enemmän aikaa kuin mikään muu.

Eiffelin torni oli alkujaan tarkoitus purkaa v. 1909,
kun se siirtyi Pariisin kaupungin haltuun, kuten muutkin maailmannäyttelyn kohteet.
Aikanaan sisäänpääsy maksoi 5 frangia (hissillä tai rappusia pitkin sama hinta).

Olen päiväuneksija. Arki ruoanlaittamisineen, työmatkoineen ja kissanpaskalaatikon siivoamisineen harvemmin riittää minulle viihdykkeeksi. Uppoudun ajatuksiini, toimitan mitä sitten olinkaan tekemässä kauko-ohjauksella ja ratkon juoniongelmia. Olen juuri se tyyppi, joka näyttää kuuntelevan selostustasi kampaamoreissulta, mutta itse asiassa mietin keinoa piilottaa samppanjapullo ja neljä lasia taskuihin. Juju on siinä, että onnistuu näyttelemään riittävän uskottavasti olevansa tässä ja nyt, vaikka ajatukset liitelisivätkin jossain sata vuotta sitten.

Kävelykeppikauppa. En ole vielä löytänyt sitä oikeaa itselleni,
mutta olen miettinyt hevosenpäänuppia.

Aloittelevat kirjoittajat usein ihmettelevät, mistä ihmeestä kirjailijat löytävät aikaa kirjoittamiseen. Kyllä minä ihmettelin sitä itsekin aikanani. Kokopäivätyö, pieni lapsi, huusholli ja vielä se kissa. Eihän kukaan oikea ihminen kykene pyörittämään tuota kaikkea ja kirjoittamaan siinä sivussa niin, ettei yksikään ihminen tai eläin kuole nälkään tai likaisiin vaatteisiin/paskalaatikkoon.

Kirjoittaminen on valinta. Joko valitset kirjoittaa ja elää sen mukaan, tai sitten et. Tiedän, että kirjoittajalla ei yleensä ole vaihtoehtoja, koska kirjoituskuumeen kun saa, ei siitä koskaan parane. Siinähän sitten kiemurtelet koukussa ja valitat. Mutta kun tämä elämä nyt tapahtui, niin ei siinä voi muutakaan.

Muutama vinkki, jos haluat kirjailijaksi, mutta et halua valittaa joka päivä ajanpuutteesta:

1. älä seurustele
2. älä hanki omakotitaloa ja puutarhaa
3. älä hyvä ihminen nyt ainakaan tee lapsia

Tuommoinen hopeinen sinisellä kivellä olisi aika kiva myös,
mutta siinä pitäisi olla myös sisäänrakennettu miekka...

Olen viime aikoina kiristellyt hampaita, koska menin ostamaan hevosen. Typerys. Mikään ei vie niin paljon aikaa kuin hevonen. Siellähän sitten vietät kaiken arvokkaan aikasi tallilla rasvaamassa satulaa tai tervaamassa kavioita. Sekin oli päätös. Sellainen, jota en nyt varsinaisesti ole koskaan katunut, koska haaveilin omasta hevosesta neljävuotiaasta lähtien. Ja silti se vie minulta joka viikko hirveästi aikaa, niin kuin kaikki muukin elämä.

Elämä.

Ja jos minulla ei olisi tätä kaikkea muuta tylsää ja välillä kivaakin elämää, niin mistähän minä sitten niitä kaikkia hyviä (tai huonoja) ideoita hankkisin? Millä pitäisin täynnä ideavarastoani, josta ammentaa?

Kaikella on hintansa, eikö olekin? Jos kirjoittaminen olisi helppoa, eikä ollenkaan hullun puuhaa, niin eikö se olisi myös jotenkin turkasen paljon tylsempää tai vähemmän arvokasta?

Hyvät tarinat syntyvät hitaasti, todella hitaasti ja usein sykäyksittäin. Ideoiden törmäysten sivumateriana. Ja vaikka kirjoittajalla onkin kaikki se muu elämä siinä ohessa hoidettavanaan, niin uskon ja luulen, että jos muovautuva tarina on riittävän ihastuttava/mielenkiintoinen/purtava, ei kirjoittajalla ole muuta vaihtoehtoa kuin rykäistä se paperille, ajalla tai ilman.

Kirjoittaa voi monella tapaa ja ihan missä vain. Et hyvä kirjoittaja ole ehkä tullut ajatelleeksi, että ruskeakastiketta sekoittaessasi, itse asiassa teet tärkeää kirjoitustyötä. Mietit siinä samalla huiseja juonikuvioita ja päähenkilösi vaatetusta. Menee sitten vähemmän aikaa hukkaan miettiä yksityiskohtia, kun vihdoin pääset koneen äärelle ja teksti luistaa. Suurin osa tämän maailman kirjailijoista joutuu elättämään itsensä ihan muilla kuin kirjoitustöillä. Sitä kutsutaan elämäksi ja se nyt vain on jotain, mikä on sovitettava kirjoittamisen ympärille, tavalla tai toisella. Jos ei onnistu, niin ehkä kirjoittaminen ei ole se sinun juttusi.

Kirjoittaminen on sisukkaiden hommaa hulluja varten.