Valeranskalainen

Öklömökliäisiä

Kaikkeen tottuu aikanaan, on myönnettävä. Söin ensimmäisen osterini vuonna 2000. Söin vain sen yhden tulevan mieheni suvun yllyttämänä. Oli aattoilta. Seuraavana päivänä olin niin sairas, että luulin kuolevani, tai ainakin toivoin sitä, sillä niin pahasti vatsaa väänsi. En ollut aiemmin kokenut ruokamyrkytystä.

Yksi osteri. Hmm hmmm.

En sitten koskenut niljakkeisiin moneen vuoteen. Ranskikset saivat pitää herkkunsa. Laittelin mieluummin kraavattua tai savustettua lohta lautaselleni.

Jotain on muuttunut noista ajoista. Ajoin eilen tunnin pelkästään ostereiden takia. Hain niitä kaukaa. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta laadun takia kannattaa nähdä hieman vaivaa, ja sen tuoreuden... Astuin Les Délices de la mer -kalakauppaan silmät suurina ruokahimosta. Tiskillä lötkötti jos jonkinmoista lonkeroa ja fileetä. Tarjolla oli myös valmiiksi kypsennettyjä mereneläviä, yksi toistaan herkullisemmissa soosseissa.

Olin tilannut ostokseni etukäteen. Myyjä toi 24 osteria ja puoliksi leikatun rauskun evän. Siinä oli illallisemme. Kyse ei ollut mistä tahansa arkiruoasta. Ei, ei meillä sentään syödä ostereita joka päivä, vaikka tosin, ehkä joskus tulevaisuudessa. Voisin kuvitella muuttavamme viettämään eläkepäiviä Bretagneen tyrskyävän Atlantin rannalle. Siellä voisin käydä jalkakalastamassa rannalta sinisimpukat ja osterit, aina kun sää ja vuorovedet sallivat.

Mutta toistaiseksi ajan tunnin kalakauppiaani luokse.

Osterit ovat juhlaruoka. Yleensä niillä aloitetaan mässäily. Hieman sitruunaa päälle tahi viinietikkasalottisipulisoossia, ja kurkusta alas. Vetäisen nykyään helposti kuusi peräjälkeen. Osterit ovat superfoodia parhaimmillaan. Eivät taatusti lihota, täynnä kaikkea parasta mahdollista metabolismille, ehkä hieman ympäristömyrkkyjä, niin kuin muissakin merestä ylös nostetuissa.

Sanoisin, että osterin syöminen on enemmänkin pyhä ruokarituaali kuin nautinto. Nautinnolla ei sinänsä ole ranskalaisessa keittiö- ja ruokakulttuurissa aina niin suurta sijaa kuin voisi luulla. Pöydässä istutaan joko koko iltapäivä (perhelounas kestää viisi tuntia) tai kahdeksasta puoleen yöhön. Ranskassa syömisessä on kyse istumisesta. Paikoillaan oleminen on raskasta, ja varsinkin kun vyö alkaa kiristää jo pelkkien alkuruokien jälkeen. Onneksi ruokailusta pidetään taukoja. Pöydästä saa nousta ruokalajien välillä. Varsinkin ennen jälkiruokaa pidetään yleensä pitempi paussi, jonka aikana rouvat käyvät vessassa ja herrat tupruttamassa.

Palaan takaisin osteriin sillä se on mielestäni ranskalaisen ruokakulttuurin symboli. Kaikki ranskalaiset eivät tykkää ostereista, eivätkä niitä myöskään syö. Joko heille on käynyt ruokamyrkytys lapsuudessa/nuoruudessa (ikuinen trauma) tai sitten he eivät ole sielultaan todella ranskalaisia. Valesieluisen ranskalaisen tunnistaa siitä, että hän ajaa Audilla. Hän viettää lomansakin ehkä ulkomailla. Mutta pahinta: hän ei syö hanhenmaksaakaan (epäilyttävistä eettisistä syistä).

Minusta on hyvää vauhtia tulossa valeranskalainen. Ajan rellua. Lomilla posotan koko maan halki ranskalaiselle vuorelle. Ja syön siellä normandialaisia n° 3:n ostereita. Osterit jaotellaan kaliipereihin: nollasta viiteen. Viisi on suurin, oikea maxiosteri. Nollia en ole nähnyt koskaan myynnissä. Yleensä tarjolla on 2,3 ja 4 kokoa. Joko bretagnelaista tahi sitten normandialaista. Normandialaiset ovat kalliimpia (vähemmän tuotantoa?)

En ole täysin varma vieläkään pidänkö ostereista, mutta niistä on tullut pysyvä osa ruokakulttuuriani. Pihvini söin verisenä jo vuosia sitten, vaikka sekin oli jotain mitä en vuonna 2000 vielä ymmärtänyt. Ihminen voi muuttua, muovautua ja sopeutua, suupala kerrallaan.

Kansainvälisen tason kirjallisuus ja mitä vielä

Sinivalkoista vai jotain muuta?

Erään kustantamon kevään uutuuksia selaillessani silmiin tärähti esikoiskirja, jota markkinoidaan kansainvälisen tason spekulatiivisena fiktiona. Kirja sinällään vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta tapa jolla sitä markkinoidaan pisti miettimään: se että on kv-taso, merkitsisi myös että on kotimainen taso. Kustantamo ei mainitse muiden kotimaisten teostensa kohdalla kumpaa tasoa ne edustavat (eivätkä myöskään käännöskirjojensa kohdalla, että ovatko ne enemmän kotimaista vai sitä kansainvälistä tasoa).

Se on vain mainos. Ei muuta. Lupaus, jostain, mikä jää nähtäväksi. Meillä on Suomessa kovan tason kirjailijoita ja kirjoja, ihan universumin tasolla.

Tarkoituksella tehdyt markkinointikömpelyydet ovat kuriositeetti sinänsä, mutta pelkään, että tallaisen sloganinkin takana piilee pieni totuus: osalla suomalaisia lukijoita on ongelma kotimaisen kirjallisuuden kanssa. On lukijoita, joille kotimainen ei vain yksinkertaisesti kelpaa. Kustantamo on markkinoinnissaan tavallaan löytänyt keinon kiertää ongelman. Jos kotimaista markkinoidaan ihan yhtä hyvänä kuin kalliilla suomennettua (sitä kv-tason), niin ehkä potentiaalinen lukija saadaan huijattua tarttumaan kotimaiseen.

Kovina aikoina keinoja ei kaihdeta.

Suomalaiset rakastavat kotimaista sinappia, lätkää ja saunaa. Eipä tarvitse mainostaa kansalle, että oikein kv-tasoa pelit ja vehkeet. Miksi tämä ei päde kulttuuriin? 

On vaivatonta markkinoida jo maailmalla mainetta niittänyttä kirjaa, ja mainontaa ei tarvita ollenkaan, jos kirja on sovitettu Hollywood elokuvaksi. Sen tähden Suomessa julkaistaan varsinkin nuortenkirjojen kohdalla suhteessa kotimaiseen todella paljon käännöskirjallisuutta. Riittää kun menee kirjakauppaan tai kirjastoon nuortenkirjahyllylle. Se on täynnä hittileffabestsellereitä. Kotimaisen kirjan on vaikea taistella näkyvyydestä näitä monstereita vastaan, mutta ei se tee siitä vähemmän tasokasta.

Minusta olisi aika hienoa, jos suomalaiset suhtautuisivat kotimaisiin kirjailijoihin ja kirjoihin maailman parhaina niin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa tehdään. Ainakaan ranskalaista ei tarvitse opettaa lukemaan kotimaista. Tässä asiassa Suomi voi kerrankin ottaa mallia muualta, vaikka onkin maailman paras kaikessa muussa.