Luettua: Docteur Vertical, E. Cauchy (2005)

Emmanuel "Manu" Cauchy syntyi Normandiassa. Hän opiskeli lääkäriksi ja jokin mysteerinen voima veti hänet Chamonix'iin töihin. Hän kertoo kirjassaan elämästään vuoristolääkärinä Chamonix'in sairaalassa ja pelastushelikopterin miehistön jäsenenä.



Kirjassa käsitellään onnettomuuksia pelastajien näkökulmasta. Manu (puhun hänestä lempinimellä, jolla kaikki hänet tuntevat Chamonix'issa) on nähnyt urallaan paljon pahoja vammoja ja vammoihinsa kuolleita, mutta hän muistelee ja kuvailee tapahtumia ihmisläheisesti. Ei niinkään "veri lentää" -meiningillä vaan tavalla, joka herättää, muttei järkytä. Hän myös antaa synninpäästön pelastamilleen potilaille, joille on sattunut onnettomuus laiminlyönnin tai silkan ajattelemattomuuden takia. Joskus jalka vain lipsahtaa, vaikka kokemusta olisi kuinka. Pienikin lumivyöry voi olla kohtalokas. Sää muuttuu vuoristossa petollisen nopeasti. Varusteita pitäisi aina olla enemmän kuin ei tarpeeksi. Ja toisinaan repusta puuttuu vain vähän onnea.

Manu on erikoistunut vuoristolääketieteeseen eli esim. paleltumien ja vuoristotaudin hoitoon. Hän kertoo potilaasta, jolta amputoidaan kaikki neljä raajaa pahojen paleltumien takia. Ja muutamaa vuotta myöhemmin Manu lähtee valloittamaan Everestiä saman miehen kanssa. Hän kirjoittaa huumorilla vakavistakin asioista.

Olen ennen muuta meri-ihminen, mutta vuoret ovat aina lumonneet minua ikiaikaisella massiivisuudellaan. Kun katselin Chamonix'in keskustassa jäätikölle lähteviä miehiä ja naisia, en voinut olla muuta kuin kateellinen. He kantoivat hakkujaan tietynlaisella ylpeyden ja nöydyyden sekoituksella, jonka ymmärrän paremmin kuin hyvin. Ihminen lähtee ylittämään valtamerta samalla mentaliteetilla. Manu selittää kirjassaan, miksi luonnossa liikkuvan on parasta pysyä nöyränä. Vain kaksi viikkoa sitten 9 vuorikiipeilijää menetti henkensä lumivyöryssä. He olivat matkalla Mont Blancin huipulle hyvin tunnettua ja turvallisena pidettyä reittiä pitkin.

Aiguille du Midi, Chamonix

Miksi sitten vaarantaa henkensä (turhaan)? Ja eikö adrenaliininarkkareiden pelastaminen tule kalliiksi yhteiskunnalle? Puhumattakaan siitä, että pelastajien oma henki roikkuu usein vain vaijerin varassa. Manu ei kritisoi. Hän ei syyllistä. Hän kertoo ja pidän siitä.

Aiguille du Midi, Chamonix

Chamonix'in laakso on mielestäni yksi maailman kauneimpia paikkoja. Viime talvena pääsin moikkaamaan Mont Blancia lähietäisyydeltä, Aiguille du Midin näköalaterassilta. Se riitti minulle. Ihailen vuorelle lähtevien rohkeutta. Itse vapisen kylmä hiki niskassa jo vain tikapuilla. Se ei silti estänyt minua yrittämästä seinäkiipeilyä sisähallissa, jossa omia voimia oli turvallista mitata (ei niitä paljoa ollut ;). Nostan hattua itsensä ylittäville ja suosittelen Docteur Verticalia vuorista ja vuorikiipeilystä kiinnostuneille.



Les ordures ja muita tarkennuksia roskasta

Ehei, en aio nyt puhua kirjallisuudesta.

Päivän aihe on ihan puhtaasti roskat ja se mitä niille täällä Normandian vehmaalla maaseudulla tehdään.

Ensin tietenkin kulutetaan, ostetaan tavaraa, josta syntyy jätettä. Pakkausmateriaalia, vihanneksen kuoria, kissan papanoita ja purkei ja purnukoi. Kuntayhtymän lehden jäteartikkelin mukaan heitän liikaa roinaa roskiin. Meiltä kärrätään kerran viikossa yksi musta jätesäkillinen kaatopaikalle. Tavoitteena olisi pienentää tuota määrää entisestään. Sen tähden kuntayhtymä tarjoaa asukkailleen jätteiden käsittelylaitoksen palvelut (2 km ajomatkan päässä kotoani). Sinne voi kärrätä kaiken ison roskan, joka ei roskikseen mahdu (pimahtanut tietokone, pahvilaatikot (koska Madame tilaa kaiken netistä), pensasaidan oksat, rellun akku, kirpputorille kelpaamattomat roinat, vanhat vaatteet ja kengät). Palvelu on todella hyödyllinen ja on mieltä huojentavaa päästä eroon vaikeista roskista tietäen, että ne eivät päädy pohjavesiä saastuttamaan jollekin kaukaiselle aidatulle pellolle. Laitos kierrättää kaiken siihen soveltuvan.

Pienet jätteet lajitellaan. Minulla on roskaroskiksen vieressä toinen mokoma, mutta ei punainen vaan baaleanbeige pönttö, johon laitan kierrätysroskat eli kaiken lasisen, muovisen, pahvisen ja peltisen. Ne raijaan kerran viikossa kylämme keskustaan. Kylämme keskustassa on kaupungintalo, kirkko, koulu, juhlasali ja kierrätyskeräyspiste. Kierrätyspömpelit tyhjennetään kerran kuussa ja olen huomannut, että kuun lopulla ne ovat pullollaan. Se on hyvä asia, koska se todistaa, että naapuritkin kierrättävät.

Jätteiden järkevän käsittelyn ja kierrätyksen lisäksi kuntayhtymämme lahjoittaa minulle ja naapureilleni, kaikille kuntalaisille, kompostin ja kompostijätteen keräyssaavin. Tai lahjoittaa, puisen kompostin voi hakea, jos haluaa, isosta kylästä parin kilsan päästä 20 euron summaa vastaan. Minusta se ei ole summa eikä mikään, jos sen ansiosta voin heitellä munankuoret, silput ja kahvinpurut omalle pihalleni maatumaan. Jos vielä elintarvikkeet pakattaisiin niin, ettei niiden kuluttamisesta synny joka ilta valtavaa vuorta muovia ja pahvia...

Kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen paikalliseen jätekulttuuriin. Siis silloin kuin niistä huolehditaan ja ainakin kunnassani asia on näin. Ranskassa on paljon niitä, jotka heittävät roskat jos ei ikkunasta pihalle, niin vähintään autoikkunasta tienvarteen. Roskaaminen on rike, mutta en ole vielä nähnyt ketään sakotettavan tyhjän tupakka-askin heittämisestä maahan (vaikka polliiisisetä seisoisi vieressä).

Ja kyllä Suomessakin törmää roskaajiin. Itsekkäitä ja itsepäisiä ihmisiä on kaikkialla.

Mutta minun kunnassani kierrätetään ja kompostoidaan, entä sinun?

Aurinkoinen sunnuntai järvellä

Normandia on tunnettu rannikostaan. On maihinnousurantaa, kalasatamaa, rantajyrkännettä ja kanaalin yli kulkevaa autolauttaa. Itsekin meri-ihmisenä vietän mieluiten aikaa meren äärellä tai sen selkää purjehtien. Mutta eilen pääsin tutustumaan normandialaiseen järveen. Normandiassa ei ole kovin montaa järveä ja tämäkin on tekaistu jokea patoamalla.

Canielin puuhajärvi sijaitsee Seine-Maritimen seudulla Fecampin ja Saint-Valéry-en-Caux'n välimaastossa vartin ajomatkan päässä rannikolta. Järven ympäri kulkee kävelytie. Sen rannalta löytyy pieni uimaranta ja järven viereen on myös rakennettu jos jonkinmoista huvitusta: kesäkelkkarata, leikkipuisto, keilarata, ravintola, rullalautapuisto, koripallokenttä, petankkiradat ja piknik-pöydät.

Järven yhtä osaa kiertää erikoinen rata: vesihiihtorata. Vesihiihtäjiä ei vedä vene, vaan tarkoitusta varten rakennettu veden yllä pyörivä vesihiihtohissi. Näin järvellä ei pärise koko ajan moottoriveneet. Järvellä voi myös polkuveneillä, meloa ja purjehtia (opitimistijollilla ja pienillä hobbycat-katamaraaneilla).

En usko, että olen koskaan aiemmin nähnyt vesistöä, jolla voisi samaan aikaan harrastaa näin montaa asiaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että Caniel-järvi on vain kilometrin pituinen. Siitä huolimatta järvi vetää puoleensa populaa. Se on keskivertoranskalaiselle ihanne aurinkoisen sunnuntain viettoon. 


Minua ahdisti hieman se järven pää, minne kaikki olivat ahtautuneet ottamaan aurinkoa, syömään ja soitattamaan poppikoneitaan. Ja suomalaisittain ihmettelin, että miksi niin harva oli keksinyt kävellä pari sataa metriä kauemmas, missä oli tilaa, rauhaa ja ihan yhtä kaunis maisema. Mutta minä nyt olenkin tämmöinen mitään mistään ymmärtämätön. Sen verran ymmärsin silti, että järvi on ideaali paikka esim. niille perheille ja kaveriporukoille, jotka eivät ole päässeet kesälomaa viettämään kauemmas. Tai sitten järven ympäri voi käydä kävelemässä sunnuntailounasta sulatellakseen ja naureskella veteen pudonneille vesihiihtäjille.

Mitä lukijana ajattelin siitä

On pirullisen vaikeaa keksiä otsikkoa tälle tekstille. En edes tiedä saanko tästä tekstin kirjoitettua, mutta aihe on mielestäni olemassaolon arvoinen. En lupaa osaa kirjoittaa siitä hyvin, poliittisesti korrektisti, kauniisti, saatikka ketään loukkaamatta. Mutta vannon, etten halua loukata ketään tai mitään seuraavilla sanoillani.

Se, mistä kaikki nämä kimurantit ajatukset saivat alkunsa: homostelu kirjallisuudessa. Saako homostelu edes sanoa...kirjoittaa? Ehkei minun pitäisi sohaista amatöörimäisellä sulallani tätä herhiläispesää. Toisaalta, harmittavan harva ammattilainen siihen on ottanut kantaa. Tai eihän tähän mitään lupaa tarvitse pyytää, tarvitseeko? Tabuista asioista on vain niin vaikeaa saada punastelematonta ja asianmukaista keskustelua aikaiseksi.

Luin noin vuosi sitten Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi" -romaanin. Sen suuren suomalaisen (kadonneen) romaanin metsästykseni oli silloin jo alkanut. Tarkoitukseni oli lukea suomalaista tieteiskirjallisuutta, mahdollisimman tuoretta sellaista. Pikavilkaisu nettiin toi esiin Sinisalon kirjan ja tilasin sen. Odotin jotain ja sain jotain. Kirja yllätti minut hyvin monella tavalla. Ihan ensimmäiseksi mielistyin kirjailijan kauniiseen kieleen ja tekstin tasoon. Sitten tuli yllätys, joka yllättävyydessään yllätti minut pahemman kerran. Luulin jostain syystä kirjan ensimmäisiä sivuja tavaillessani, että päähenkilö oli nainen. Sitten minulle selvisi, että kyseessä oli mies ja kaikenlisäksi mies, joka piti muista miehistä. "Kääk!" sanoi suuri ääni päässäni. Mietin paniikinomaisesti, että mitä siis? Jostain manipuloidun maailmankuvani laidalta joku (Jane Austenin haamu ehkä) huusi, että uskallapa lukea pidemmälle ja kerron äidillesi.

Jatkoin lukemista ja lopussa minun oli pakko myöntää, että pidin kirjasta, kaikesta huolimatta. Että se oli ihan hyvää luettavaa, vaikkei yltänyt sen suuren suomalaisen kandidaatiksi, mutta pidin tarinasta silti. Jälkikäteen ajattelin, ehkä vähän ilkeästi, että onkohon kirjailija surffannut henkilöhahmoaan muovaillessaan jonkinlaisella muotivillityksen aallolla. Naah, ei koska kyseessä on kuitenkin kirjan päähenkilö eikä mikään hassu ja vähän homo sivuhenkilö, joka sopivasti avustaa sankaritarta saamaan prinssinsä. Sitten mieleeni juolahti toinen, ehkä vielä vähän ilkeämpi ajatus, että kirjailija on käyttänyt hyväkseen tiedekirjallisuuden marginaalisuutta tuodakseen esiin omia marginaalisia ajatuksiaan. Ja toisaalta, entä sitten? Monesta vähälevikkisen kirjallisuuden alan mestariteoksesta on lopulta valunut jotain valtavirtakirjallisuuteenkin. Mitä pienet edellä, sitä isot perästä.

Lomalla aloitin China Miévillen uuskumma (new weird) romaanin "The Iron Council". Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon. Nappasin teoksen kirjakaupan scifi-hyllystä, koska takakannessa mainittiin kirjailijan keränneen suuren kasan palkintoja (Arthur C. Clarke, British Fantasy ja Hugo Awardit muun muassa). Pari lukua luettuani selvisi, että kirjan päähenkilö (pyssysankari ja niin miehinen mies kuin romaanin päähenkilö voi olla) on epätoivoisen rakastanut toiseen mieheen. Minun oli pakko siltä istumalta kaivaa netistä tietoa kirjailijasta, koska tunsin oloni taas kerran petetyksi. Löysin haastattelun, jossa herra Miéville selitti saaneensa yllättävän vähän palautetta lukijoiltaan kirjansa homo-teemasta. Hän oli odottanut jonkinlaista myrskyä tai vähintään polemiikkia. Tämän luettuani tunsin oloni vähän vähemmän petetyksi. Kyseessä ei ollutkaan homokirjallisuus vaan kirja, jossa on homo. China Miéville tunnetaan tieteiskirjallisuuden uudistajana: hän ei siedä Tolkien tyyppistä fantasiaa ja nimittää tarinoita, joissa paha saa palkkansa ja hyvät palkitaan, saduiksi (fairy tale). Miehen kirjat peilaavat omaa maailmaamme ja hän pyrkii kuvaamaan yhteiskuntia ja henkilöhahmoja realistisesti, jos se nyt mörköjä vilisevässä tarinassa vain on mahdollista. Hän siis haluaa hätkähdyttää ja yllättää ja siinä hän onnistui. The Iron Council lunastaa lupauksensa. Se on moderni.

Ymmärrän nyt. Jonkinlainen mullistus on meneillään. Ei mikään ihme, että se ilmenee myös kirjallisuudessa. Kyse on vapaudesta. Kirjailija saa nykyään itse päättää, mitä hänen tarinoidensa henkilöhahmot olevat ja tekevät. Sitä ei enää määrittele yhteiskunta ja sen sen luomat "pelisäännöt".

Mutta. Heitän nyt ilmaan kysymyksen, jota kääntelin päässäni jo Sinisalo-tapauksen aikoihin. Pitäisikö kirjoja luokittaa niin, ettei lukija ylläty tarinan hahmojen seksuaalisista suuntaumuksista? Tällainen luokittelu on ehkä jo olemassa ja minä en vain ole siitä tietoinen, mikä sinällään ei ole yllättävää. Tai sitten sellaista ei ole olemassa, koska sitä pidettäisiin syrjintänä ja täysin epäkorrektina. Homokirjallisuushan on mielestäni asia erikseen tai sitten ollaan menossa suuntaan, ettei enää tarvitse piirtää rajaa valtavirtakirjallisuuden ja homokirjallisuuden välille. Lukijan on vain hypättävä tarinaan mukaan ja hyväksyttävä se sellaisenaan.

Pääteemahan on rakkaus. Eikö se ole se tärkein.

Mobiili-koti valtameren rannalla ja muita loma-aivoituksia

Tulin takaisin. Nyt se on ohi se loma sitten. Kesä sen sijaan tulee vasta ensi viikolla, mutta minun ei tarvitse siitä enää huolehtia. Jostain syystä, jota en ymmärrä, kutsutaan tähän sateiseen ja kylmään vuodenaikaan sijoittuvaa lepokautta kesälomaksi.

Vietin omani Bretagnen Quiberonilla (issa? se on niemi tai melkein saari eli presqu'île). Ja hyvin monen keskiverto ranskalaisen tavoin olin valinnut majoituksekseni kämpingin. Jos et vielä tiedä, mitä ranskalainen keskiverto lomailu on, katso Camping!

Ranskassa leirintäalueella lomailu on yhtä normaalia kuin Suomessa makkaran syönti. On niitä, jotka välttävät, ja niitä, jotka eivät elä ilman. Paitsi että ranskalainen kämping on vähän eri juttu. Niitä on ensinnäkin montaa eri kategoriaa (tähdillä tai ilman).

Viiden tähden kämpingiltä löytyy luxus mobil-homet, useampi uima-allas, usein myös sisäuima-allas, eri leikki- ja pelikentät, ravintola, marketti, turistitoimisto, järjestettyä ohjelmaa jne. Se on lapsiperheen paratiisi. Lapset puuhaavat kavereiden kanssa aamusta iltaan ja vanhemmat voivat vihdoin keskittyä vaikka romaanin kirjoittamiseen. Tai Tour de Franceen.

Ja jos vuokraa MH:n, ei tarvitse kainostella yleisissä vessoissa/suihkuissa... Niin se on itse asiassa kuin joukkomökkeilyä. Naapuri on ihan vieressä ja siltä se myös kuulostaa. Ei pidä unohtaa, että MH:n seinät ovat muovia ja äänieristykseltään sen mukaiset. MH:ssa on myös paljon mukavampi istua ja ihmetellä, kun sataa. Siis telttaan verrattuna.

MH:ssa on melkein kaikki valmiina: tuot vain omat lakanat, pyyhkeet, ruoat, pesuaineet, pesusienet, rätit, mausteet, vaatteet, teeveet, petankkikuulat ja kirjoituskoneen.

Keskiverto ranskalainen haluaa tutustua muihin keskiverto ranskalaisiin lomillaan. Sen tähden hän hakeutuu lomailemaan paikkoihin, missä se on mahdollista. Kämpingillä se on, koska henkilökunta järjestää ohjelmaa, jonka tuoksinnassa on mahdotonta olla puhumatta muiden lomailijoiden kanssa. Loman lopussa kaikki tietävät, että miehesi voitti petankkimestaruuden, poikasi uimakisat ja itse pelkäät nolanneesi maineesi koko maailman silmissä laulamalla Aretha Franklinia karaoke-illassa. Ja kun viereisen MH:een pikku poika sinua siitä kehaisee, et enää osaa muuta kuin ihailla paikallisten huumorintajun varhaista kehittymisikää.

Ah, mutta mikä sen ihanampaa kuin palata takaisin kotiin, Normandiaan, ja unohtaa loma traumoineen. Niistä pääsee onneksi nopeasti yli, kun lukee lehdestä, että 46 % ranskalaisista ei lähde lomille ollenkaan ja että tuo luku kasvaa vuosi vuodelta. Pistää harmaaseen aineeseen liikettä. Suomessa vastaava luku on Tilastokeskuksen mukaan 14,8 %*. En tiedä voiko näitä lukuja verrata, mutta äkkisiltään haluaisin kuitenkin olla sitä mieltä, että elintaso on Suomessa korkeammalla kuin Ranskassa, jos lomailua pidetään elintasoon liittyvänä mittarina.

Niinh, lomalla onnistuin nettipaastossa ja epäonnistuin aivoituspaastossa. Se ei onnistunut, koska myrkytin mieltäni, ja sitä myötä kieltäni, bretagnelaisen tuttavan palopuheilla. Hän oli suurin piirtein kaikkea vastaan. Onko hän tyypillinen bretagnelainen? Kotimatkalla kuuntelin häneltä saamaani lahjaa: "Les Ramoneurs de menhirs (Hiidenkivien nuohoajat)" -yhtyeen levyä. Säkkipillipunkkia lauletaan bretonin kielellä ja vaikka sanoista ei ymmärrä mitään, niin niiden kapinahenkisyys paistaa läpi jo pelkästä laulannan intensiivisyydestä. Ymmärsin yhdestä laulusta yhden sanan kannabis ja toisesta toisen Sarkozy. Ilmeisesti laulaja on toisen puolesta ja toista vastaan. Tähän kai tiivistyy aikojemme kapinahenkisyys. Vai ovatko nuoret vain ymmärtäneet, ettei maailma tästä parane, vaikka kuinka oltaisiin eri mieltä. Tulipahan soitettua poskea bretagnen sateessa auringon alla ja parannettua maailmaa edes sen häviävän pienen hetken, hiekanjyväsen verran.

* "Suomalaisista ilmoitti vuonna 2009 14,8 %, ettei heillä ole varaa kodin ulkopuolella vietettävään viikon lomamatkaan vuodessa" (Tilastokeskus).