Pitäisi pukea valjaat ja ryhtyä tositoimiin

Sohvatuoli ei riitä.

Lomalla viettämäni täysimääräinen nettipaasto edesauttoi minua luovimaan läpi ensimmäisen korjauskierroksen käsikirjoitukseeni. Iltaisin istuamakasin sängyssä sylissä pino paperia, kädessä kynä (ei punakynä vaan ihan tavallinen kuulakärkikynä) ja yöpöydällä kärpäslätkä ja vesipullo. Olin ehtinyt kauhuissani pelätä, että koko tekele on hirveä kasa sekasortoa ja että tuskanhiki päässä joutuisin sitä hampaat irveessä korjaamaan tavu tavulta. Mutta ei, korjattavaa toki löytyi ja tulee jatkossakin löytymään, aina maailmanloppuun asti. Silti olen melkoisen tyytyväinen työni jälkeen.

Vain yksi kappale vaihtaa paikkaa. Vain yksi henkilöhahmo ristitään uudelleen. Vain viimeinen luku  kaipanee vielä hieman strategista hiontaa. Muuten raakateksti vaikuttaa paljon kypsemmältä kuin vuosi sitten viidettä kertaa korjaamani ensimmäinen varsinainen romaanikäsikirjoitukseni. Olisinko ehkä jotain oppinut matkan varrella vai elänkö vain jonkinlaisessa kirjoittajan suuret-luulot-pienet-lahjat -illuusiossa? Suhtaudun tietenkin taitoihini mitä suurimmalla ujoudella, niiden olemassaoloa vertaillen pimeään aineeseen. Kun luen "oikean" kirjailijan teoksen, josta pidän, en voi olla ajattelematta, että en minä itse tähän koskaan tule yltämään: liian korkealla, liian hyvin, liian parasta, liian tavoittelemattomissa. Kuin vuorenhuippu.

Mutta minähän haluan vuorikiipeilijäksi. Roikkumaan.

Pitäisi siis ryhtyä pukemaan valjaita, solmimaan köysiin solmuja ja tarttua tosihommiin. Matka on pitkä, mutta ehkä sen aikana voi silti nauttia maisemista. Ja kun nyt sain vihdoin asennettua ihan oikean tekstinkäsittelyohjelman läppärillekin (sellaisen joka ei heitä sivunumeroita joka kerta uuteen järjestykseen), voin vihdoin ryhtyä editoimaan. Olo on kuin uutta alkuainetta kyhäävällä tiedemiehellä, lopputulos ei voisi olla epävarmempi, mutta jos onnistun!

Kesäluettua: The forgotten ones, Laura Howard (2013)

Kirjailijan blogi

The Danaan Trilogy, 1. osa
Kustantaja: Finding Bliss Publishing
sivumäärä: 197

'Oeh Voeh', puhahdin tämän luettuani. Ei siksi, että kirja olisi jollain tavoin tuntunut huonolta, tylsältä, epäviihdyttävältä tahi huonosti kirjoitetulta... Nääh, katsokaas: olin lukenut jotain mitä minun ei olisi pitänyt lukeman. Laura Howardin esikoinen ja kokonaiseksi trilogiaksi lähitulevaisuudessa paisuva tarina on kaiketi kohdistettu teineille. Ja minun sisäinen teinini ei pitänyt.

Kerronpa mistä on kyse. Takakansi sai minut tilaamaan, koska pyrin lukemaan fantasiaa ihan henkilökohtaisista syistä, mistäpä muista.

"Allison O'Malley's plan is to go to grad school so she can get a good job and take care of her schizophrenic mother. She has carefully closed herself off from everything else, including a relationship with Ethan, who she's been in love with for as long as she can remember.

What is definitely not part of the plan is the return of her long-lost father, who claims he can bring Allison's mother back from the dark place her mind has gone. Allison doesn't trust her father, so why would she believe his stories about a long forgotten Irish people, the Tuatha de Danaan? But truths have a way of revealing themselves. Secrets will eventually surface. And Allison must learn to set aside her plan and work with her father if there is even a small chance it could restore her mother's sanity."

Periaatteessa minun olisi pitänyt viihtyä kirjan parissa, koska nuorille aikuisille tarkoitettu viihdekirjallisuus on suorastaan tarkoitettu minulle. Luen toki muutakin, olkaat iisisti.

Mutta vastatkaahan seuraavaan ennen kuin teemme mitään muuta.

Mikä tulee mieleen seuraavista henkilöhahmon ominaisuuksista:

- huikaisevan kaunis tai komea ulkomuodoltaan
- ei vanhene
- liikkuu sikanopeasti
- joko tosi tyly tavallisia ihmispoloja kohtaan tai sitten jotenkin pyrkii heitä suojelemaan
- toisinaan imee ilkeyksissään ihmisparalta veret (tai jotenkin ne poistaa ihmisparan verenkierrosta???)?

(hissimusiikkia)

Oikein, jos ajattelit pariisitarta, mutta vampyyri käy myös. Tosin The forgotten ones'in kummalliset hiipparit eivät ole vampyyrejä vaan vielä mystisempiä olentoja Irlannista. Laura Howard sekoittaa nuorisofantasiaa kansansatuun. Ideana ihan hyvä, mutta se toteutus. Tämä ei kyllä ollut minun juttuni nämä oudon viehkot sankarit ja heidän vielä ihmeellisempi maailmansa. Sääli. Tír na nÓg on mystinen legenda, joka on kirvoittanut mm. aivan ihanan In to the west elokuvan.  

Ilmeisesti Laura Howard on saanut vaikutteita eräästä vampyyri-kirjasarjasta ja ei siinä sinällään mitään pahaa ole. Kaikki saavat vaikutteensa jostain, mutta The forgotten ones ei mykistänyt minua omaperäisyydellään, johon periaatteessa olisi ollut ainekset, mutta joita kirjailija ei ole osannut hyödyntää. Ja minä en sellaista ymmärrä. Ellei sitten kyseessä ole raha ja sen perässä juokseminen. Jos mitään muuta kelpuutettavaa syytä tehdä jotain tyhmää ei löydy, niin aika usein markkinavoimat ovat kaiken takana. Mikä on myynyt kerran, voi myydä toistekin.

Minun tekevi mieleni kuvainnollisesti paukauttaa tällä läpykällä Laura Howardin kuvainnollista takamusta. Valitettavasti hän sitä tuskin edes tuntisi, koska kirja ei ole paksu. Sen sijaan juuri nyt yöpöytää tutisuttaa 900 sivuinen tiiliskivi ja en vielä tiedä saako S.King satikutia vai ei.

Kesäluettua: The Ocean at The End of the Lane, Neil Gaiman (2013)

HarperCollins Publishers
sivumäärä: 181


Valtameri puutarhan perällä. Miksipä ei. Riittää että näkee asiat lapsen silmin. Ja Neil Gaiman näyttää miten. Hänen romaaninsa sekoittaa fantasian, lapsuuden, universumin salat ja ystävyyden monitasoiseksi lukuelämykseksi. Kirjan päähenkilö palaa lapsuuteensa muistojensa syvää pohjavirtaa seuraten. Hän oli aikanaan pieni poika, joka tutustui kotikatunsa päädyssä asuvaan tyttöön, Lettie Hempstockiin. He päätyvät heti seikkailuun, joka ei vie sankareita kotikatua kauemmas, mutta aina valtameren äärelle ja pelottavia hirviöitä sikiävään rinnakkaistodellisuuteen.

"I was not happy as a child, although from time to time I was content. I lived in books more than I lived anywhere else." s.13

"Nobody came to my seventh birthday party. ...I was sad that nobody had come to my party, but happy that I had a Batman figure, and there was a birthday present waiting to be read, a boxed set of the Narnia books, which I took upstairs. ...Books were safer than other people anyway." s. 9

Tarinan henki ja veri on sen henkilöhahmoissa. Neil Gaiman voi olla ylpeä taikomastaan Hempstockin perheestä, jollaiseen kenen tahansa sisäinen lapsi haluaisi tutustua, käydä heillä teellä ja ihmetellä täysikuuta, joka aina paistaa heidän talonsa ikkunoista, vaikka kaikkialla muualla kuu olisi puolikas.

"She took something from inside the fish. Then she put it, still greasy from the fish-guts, into my hand. I bent down, dipped it into the water, rubbed my fingers across it to clean it off. I stared at it. Queen Victoria's face stared back at me.

'Sixpence?' I said. 'The fish ate a sixpence.'

'It's not good, is it?' said Lettie Hemstock." s.23

 Kirja vie lukijansa aikamatkalle lapsuuteen, mutta myös 60-luvun Englannin maaseudulle. Neil Gaiman signeeraa teoksessaan myös puolustuspuheen lasten oikeuksista. Oikeus olla syömättä lastenhoitajan tekemää ruokaa, vaikka se päällisin puolin näyttää varsin herkulliselta, mutta koska sen on valmistanut hirviö, ei lapsi siihen koske, esimerkiksi. Kuulostaa aikuisesta pölhöltä, mutta toisinaan lapsilla on syynsä ja usein aikuiset eivät heitä tarpeeksi kuuntele.

The Ocean at The End of The Lane ei ole pelkästää fantasiaa vaan myös fantastinen. Kirjan nidottu versio on ilo silmälle, esineenä kaunis. Sivuaukeamat on leikattu vanhan tyylisesti jättäen röpöiset ja sahalaitaiset reunat kirjan suurelle sivustalle. Kyseessä ei ole kertakulutushyödyke vaan KIRJA, jonka lukee yhdeltä istumalta, mutta se on ilo asettaa kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaansa. Kieli on huoliteltua ja kaunista, ei lorua, saatikka liirum laarumia, vaan kaunista, piste.

Lomaluetuissani oli kaksi fantasiakirjaa. Tämä ja se toinen. Siitä toisesta kerron joskus myöhemmin, mutta luettuani Neil Gaimania, palkittua ja omaperäistä tarinoitsijaa, tuntui 'oeh voeh' erästä toista kirjasarjaa muistuttavan trilogian ensimmäisen osan tutkiskelu turhauttavuudessaan kirvistelevältä. Mutta kuten viisaammat sanovat, huonoja kirjoja tarvitaan, jotta hyvät loistaisivat vielä kirkkaammin kirjataivaalla.

Myös Taikakirjaimet on lukenut The Ocean at The End of The Lane'n.

Reikä auringossa

Hei kaikille kesäheiluvaisille,

Olemme saaneet nauttia kuumasta ja kauniista viime viikot, mutta katsopaapa ao. kuvaa hetki.



Spaceweather

Se on tähtemme. Ja siinä on reikä.

Olkaa huoleti, se on normaalia. Ei mitään ihmeellistä, mutta tuon "hole"n synnyttämä aurinkotuuli ehkä saavuttaa planeettamme 19.-20. heinäkuuta ja saattaa aiheuttaa häiriöitä GPS-laitteisiin ja satelliiteista riippuviin telekommunikaatiohärpäkkeisiin. Jos hyvin käy, saavat korkeiden leveysasteiden asukkaat nauttia räiskyvistä revontulista.

Ei muuta. Nauttikaa kesästä!

Kesäluettua: Lives we Leave Behind, Maxine Alterio (2012)

Kirjailijan kotisivut

Lives we Leave Behind on täydellinen lomakirja. Se on juuri sopivan pituinen: 351 sivua. Aiheena jotain ihan muuta kuin mitä yleensä luen: uusiseelantilaisten sairaanhoitajien työ ensimmäisen maailmansodan aikana Egyptissä ja Ranskassa. Kyseessä on historiallinen romaani, jonka taustoittamiseen Maxine Alterio mm. luki sodassa palvelleiden sairaanhoitajien päiväkirjoja, muistelmia ja myös sairaanhoitajaliiton aikanaan julkaisemaa lehteä, johon 'sisar valkoiset' kirjoittivat artikkeleita rintamalta.

Kokonaisuus on ahmaiseva. Olisin lukenut kirjan yhdeltä istumalta ellei kroppa olisi tarvinnut välillä unta ja ruokaa. En ole sotafani ja sotaisat asiat ja tapahtumat sinällään eivät kiinnosta minua, mutta tämä kirja kertookin jostain muusta: ihmisistä maailmansodan pyörteissä. Se on riipaiseva, romanttinen, inhimillinen, viihdyttävä ja opettava. Opin seikan jos toisenkin 'suuresta sodasta'. Tarinan pääsanoma ystävyydestä, rakkaudesta ja elämästä ja kaikkien edellä mainittujen häilyvyydestä, helposta katoavuudesta, kenttäsairaalassa työskentelevän nuoren sairaanhoitajan silmin kuvattuna miellytti tätä pasifistia.

Kirjan herättämiä aatoksia:

- Jos espanjalainen influessa ei olisi kaatanut sotilaita rintamalinjojen kummaltakin puolen varmemmin kuin luodit ja pommit vuonna 1918, olisiko maailma tänä päivänä eri näköinen?

- Vuosia rintamalla palvelleita sairaanhoitajia odotti karu todellisuus sodan jälkeen. Koti ei ollut enää se sama, jonka he olivat jättäneet nuorina ja viattomina ja arkeen totuttelusta muodostui omanlaisensa ja toisinaan koko loppuelämän kestävä taistelu. Naisten paikka oli tuohon maailman aikaan yhä enimmäkseen kotona. Ne sairaanhoitajat, jotka halusivat jatkaa ammattiaan, olivat menettäneet työpaikkansa sairaaloissa, kun he olivat lähteneet sotaan hoitamaan oman maan poikia. He eivät myöskään saaneet palvelusajaltaan eläkettä, koska heille ei koskaan myönnetty sotilasarvoa.

- Sodan rumuus, turhuus, sen eteen tehdyt uhraukset niin yksilö- kuin kokonaisen kansakunnan tasolla, mielettömyys.

- Kirjassa kuvataan sotilasta, jolta on amputoitu kaikki neljä raajaa ja jonka kasvot ovat puoliksi palaneet. Mieleeni palasi kuva tv-dokumentista, jossa Afganistanissa palvelleelle yhdysvaltalaissotilaalle sovitettiin tekojalkaa. Mikään ei ole muuttunut.

- Kun seuraavan kerran ajan ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden sotilaiden hautuumaan ohi (ja niitähän tässä maassa riittää), saatan käydä katsomassa onko siellä uusiseelantilaisten hautoja ja miettiä niiden olemassaoloa.

Takakansiteksti:

In July 1915 the hospital ship Maheno leaves Wellington with seventy New Zealand nurses on board. Addie Harrington and Meg Dutton are assigned to the same cabin. Quiet and cautious, Addie is taken aback by her impetuous, fun-loving roommate. The two women seem to have little in common other than a desire to serve their country. But as they care for injured and dying soldiers in Egypt and France, they discover that deep connections can develop under unusual circumstances. When Meg meets British surgeon Wallace Madison, she falls for him immediately and amidst the chaos of overloaded military hospitals they embark on an intense love affair. Addie suspects Wallace has much to hide and fears the relationship will destroy her friend. But nothing will deter Meg. Bewildered, Addie stumbles into a romantic entanglement of her own that could have life-changing repercussions. A powerful story of friendship, love and the legacies of war.

Kesäni, kesäsi, kesämme...kesänsä kullakin

Tuli se Normandiaankin, vaikka kesäkuun lopussa en olisi siitä vetoa lyönyt viittä senttiä enempää. Kahden viikon Normandiapaon jäljiltä nurtsi on kasvanut viidakoksi ja täyteen eksoottista tunnistamatonta rikkaruohoa. Traktori veti niiltä päät poikki, vroom vroom. Olen jo muutamat kesät miettinyt olisiko lauma vuohia, tai lampaita, poneja, kaneja...parempi vaihtoehto. Mutta ei, koska kuka eläinparoista pitäisi huolta? Ehkä eläkkeellä sitten. Niin, vanhoina päivinäni toisaalta luulen/toivon eläväni ilman itsepäistä rikkaruohoa puskevaa puutarhaa ja käyttäväni aikani hedelmällisempien aktiviteettien, kuten kirjoittamisen, ratsastamisen ja vaikka minkä muun parissa.

Lomilla otin esimakua erilaisista elämää maustavista urheilumuodoista. En ole urheilija. En edes hitustakaan urheilullinen. Raahaan muutamaa lisäkiloa huonossa ryhdissä kolmea askelmaa korkeammissa portaissa huohottaen. Mutta kaksi vuotta kestäneen totaalisen aurinkopuutoksen jäljiltä, kun vihdoin pääsin UVA- ja UVB-säteiden hellään huomaan (30 kertaisella aurinkosuojalla voideltuna tosin) sain auringonpistoksen ja päätin pistää Maryn koetukselle.

Pont d'Arc, Ardèche-joki

32-kilometrin jokimelonta kuulosti alkuun silkalta mahdottomuudelta, mutta melontarytmistä tappelun, kolmen epäonnistuneen eskimokäännöksen ja lukemattomien hykerryttävien naururemakoiden jälkeen...olin otettu. Puhumattakaan maisemista ja ihanan virkistävän vaikkakin uskomattoman lämpimän Ardeche-joen kirkkaassa huomassa pulikoimisesta. Ardeche on joki, Euroopan Grand Canyoniksi kutsuttu luonnonsuojelualue ja enemmän tai vähemmän vauhdikkaiden ulkoilmaharrastajien suosima puuhamaa.

Sain myös puhuttua isseni ympäri kiipeilemään Villefortin Via Ferratan. Mikä on Via Ferrata? Se muistuttaa puiden latvoissa kulkevaa seikkailurataa, mutta puiden sijaan kiipeillään jyrkänteellä tai vuorenseinämällä. Varusteina valjaat, kypärä, hyvät kengät (tennaritkin ihan ookoo, koska vaelluskengät ovat melkein liian isot mahtumaan kaikkiin radan "askelmiin". Rata on tehty vaijerista, johon valjaat kiinnitetään, ja käden- ja jalanpidikkeistä, mutta myös erilaisista silloista ja myös 70 metrin "tyroliennistä" eli vaijerista, jota pitkin liutaan keuhkot puhkaisevasti kiljuen kiihtyvää vauhtia kohti uhkaavasti lähestyvää vuorenseinämää ja mätkähdetään vasten minimalistisen pientä vihreää patjaa, joka lähettää kiljujan takaisin vaijeria pitkin, jollei kiljuja onnistu nappaamaan tärisevillä käsillään kiinni patjan ylle viritetystä kaapelinpätkästä...ja pitämään siitä kiinni niin kauan että kiljuja tajuaa lakata kiljumasta.

Pidin Via Ferratasta, ihan oikeasti, varsinkin kun se oli ohi. Ennen radalle "astumista", sen juurella odotellassa ehdin väristä, kuunnella sydämenpauketta ohimoilla, miettiä miten tyhmä ihminen voi olla ja uudelleenarvioida suuret luuloni fyysisistä voimistani. Mutta kaikki meni hyvin. Ensimmäisen apinasillan aiheuttaman korkeanpaikantuntemuksen jälkeen keskityin vain kiipeilyyn. En katsellut allani kiiluvaa mustaa järveä, saatikka ylläni hiiluvaa kalkkikiviseinämää, vaan napsauttelin turvavaljaisiini kiinnitettyä kahta sulkurengasta vaijerilla eteenpäin, askel kerrallaan, hiki valuen. Loppuvaiheilla oppaamme (opas on aloittelijalle ihan ehdoton, elkäät koskaan immeiset lähtekö Via Ferratalle ilman opasta, jos ette tiedä mitä olette tekemässä sata prosenttisesti, siis ole joko kokeneita kiipeilijöitä tai vuorikauriita) ehdotti meille joko vaikeaa tai sitten helppoa reittiä. Valitsin helpon. Olen 35-v, tunnen rajani ja en tarvitse turhia kauhukohtauksia (lue: häpeän aiheuttamaa itkuraivaria).

Mies ja poika valitsivat vaikean...urokset. Ja ehdinkin odotella heitä ja lähestyvää ukkosta vuorenhuipulla tovin. Hetken luulin jonkin menneen huonosti, että olin valinnutkin väärän reitin, jotenkin eksynyt radalla, jolla vain yksi vaijeri vie vain yhteen suuntaan...tai poikien joutuneen pulaan. Ehdin siinä pohtia illallista ja sitä miten hakisin vain pitsat kämpingin ravintolasta. Katsella jylhää ja armotonta maisemaa. Kuunnella lähestyvää ukkosta.

Ensimmäiset pisarat tipahtelivat peilityynen järven selkään, kun lähdimme ylittämään sitä kanooteilla, onnellisina hyvin onnistuneesta elämämme ensimmäisestä Via Ferratasta, aivan uskomattoman kauniiden Cevennesin vehreiden vuorien huomassa. Itse asiassa oppaamme Gerard'in ajotyyli mutkittelevilla vuoristoteillä sai vatsanpohjassani aikaan enemmän huolestuttavia tuntemuksia kuin koko temppurata.

Loman lähestyessä loppuaan purkitin sirkkojen siritystä ja aurinkoa, sen kuumaa puhallusta, takakonttiin. Mietin kaikkea hullua mitä oli tullut tehtyä sitä hetkeäkään katumatta.