Sää jatkuu Bretagnessa

Missään muualla auringonpaiste ei helli yhtä herkullisesti kuin tämän myrskyisen seudun rannoilla. Taisin löytää paratiisin, paikan josta en olisi pois lähtenyt, ellei puoliso olisi tullut puhumaan lettubaarista. Mikään, ei edes maailman kaunein autio ranta, voita karamellilätyn kutsua. Tässä kytee Bretagnen charmi, sellaisenaan, täydellisenä.

 

 

 

Penestinin kylä heräsi hetkeksi talviunestaan Pääsiäisturistien tungokseen, mutta rauhoittui pitkän viikonlopun jälkeen hiljalleen kevääseen herääväksi kesämökkikunnaksi, missä pyöräilevä normandialainen sai rauhassa polkea omaa vauhtiaan melkein autioilla poluilla ja kujilla, tarkkailla harmaasta kivestä rakennettujen pienten talojen vehmaita puutarhoja, laitumella käyskenteleviä hevosia, meren kaikkia vihreän sävyjä, lokkien ja haikaroiden lentonäytöstä ja rannalle huuhtoutuneita osterinkuoria.

 

 

 

Lettubaarin omistaja kyseli olimmeko varmasti nähneet kaikki seudun nähtävyydet, selvästi ylpeänä. Hän määritteli Bretagnea aitoutensa säilyttäneenä kolkkana. Kieltämättä paikallisten pikkukylien läpi ajaessani kuvittelen usein siirtyneeni edellisen vuosisadan alkupuolelle, aikaan ennen maailmansotia. Sellainen on kivien muisto, kaiverrettu julkisivuihin ja hautuumaiden muureihin. Aitoa, sellaista jota ei vielä ole betonilla pilattu. Toinen tunne on tilan tunne. Bretagnea ei ole rakennettu täyteen ja rannikot on suojeltu. Siellä täällä rantakallioiden yllä seisoo ylväänä vanha rakennus hauraine valkoiseksi maalattuine ikkunakarmeineen, sinisine ikkunaluukkuineen ja ikuisine kiviportaineen, entisten aikojen reliikkinä.

 

 

Auringon kultaaman rantakallion suojassa kuin puolikkaan kanjonin tutkijana, geologisia löydöksiä ihmettelevänä, havahduin miettimään hiekkarannan kivien keräilyn merkitystä Sovellus-Sapiensin mielenliikkeille. Täydellisen kiven löytäminen oli juuri sillä hetkellä Se loman tärkein asia. Taskut täynnä rantaa, merta ja hetkessä elämistä huuhtelee ostoslistoista, juonirakenteista ja auton katsastuksista turvonneen aivokuoren yhdessä iltapäivässä. Herää vain kysymys: miksi emme keräile kiviä useammin?