Luettua: Teemestarin kirja, Emmi Itäranta (2012)

www.emmiitaranta.com

Julkaistu: 2012
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 256 (nidottu)
Kansi:  Ville Tiihonen
Palkinnot: Kalevi Jäntin palkinto (2012), Teoksen fantasia- ja scifikirjallisuuskilpailu (2011)
Käännetty: saksa, italia, espanja, viro, tsekki, turkki, ranska, englanti

Emmi Itärannan esikoisesta, Teemestarin kirjasta, on puhuttu paljon. Sitä on myös luettu paljon. Odotukseni teokselle olivat sen korkuiset.

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon…

Aamun kirja -ohjelmassa Nadja Nowak ja Seppo Puttonen haastattelivat Emmi Itärantaa. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa ekologisen katastrofin jälkeisestä maailmasta, missä elämä on kovaa, mutta hän ei halunnut kirjoittaa maailmaa ilman toivoa paremmasta. Hän ei myöskään halunnut tehdä teoksestaan syyttelevää ja osoittelevaa. Haastattelu oli mielenkiintoinen ja auttoi minua lukijana ymmärtämään mistä Itärannan kirjassa on kyse, koska lukemalla se ei minulle auennut, ainakaan niin miten kirjailija itse oli toivonut. Kirja hehkuu kuolemaa, joka seuraa henkilöhahmojen joka askelta ja yleistunnelma on synkkä, vaikka valon häivähdyksiäkin pilkahtelee siellä täällä pienissä yksityiskohdissa. Itärannan taito käyttää symboliikkaa on myös ihailtavaa. Tästä tuleekin mieleen, että kirjan kansi on aivan loistava. Sen "näkee" kun on lukenut kirjan.

Dystopia on tieteiskirjallisuuden lajityyppi, jota kuvaa kaiketi parhaiten määritelmä utopian vastakohtana. Dystopiassa kaikki on mennyt päin p...puuta. Itärannan dystopiassa on puutetta vedestä ja valtaa pitää sotilashallinto, joka säätelee kaikkea ja elämä on karua, vaikkei täysin ilotonta. On teeseremoniat, on kuukekri-juhlat, on ystävyys, on luonto ihmeineen. Maailmanrakennuksessa ja kuvailussa Emmi Itäranta on taitava. Hän on luonut jotain odottamatonta ja yllättävää. Se ei sinänsä yllätä, että tulevaisuudessa kulttuuri ja kieli olisivat pääpainoltaan aasialaistunutta, mutta että Suomen Kuusamossa viljellään teepensaita, harjoitetaan zeniläisyyttä ja etiketin mukaisia teeseremonioita, on pitkältä haettua ja täydellistä niin. Itäranta on myös hyödyntänyt ovelasti suomen- ja japaninkielen yhdenkaltaisuuksia, ainakin mitä nimiin tulee: Noria, Mikoa, Muromäki jne. Kirja on täynnänsä ihastuttavia yksityiskohtia.

Päähenkilö Noria Kaitio ja hänen ystävänsä Sanja jäivät minulle etäisiksi. Ilmeisesti Itäranta on halunnut häivyttää yksilöt ja valinnut yhteisön korostamisen tuodakseen esiin...mitä? En ymmärtänyt. Jos hän ei halunnut osoitella ketään tai mitään tulevaisuudessa odottavan katastrofin uhalla, en voi ymmärtää kaikkia hänen valintojaan. En saanut henkilöhahmoista kiinni, ne valuivat sormien välitse kuin kylmä vesi. Itse tarina ja sitä kannatteleva juoni on hyvin rakennettu. Siksi minua harmitti, kun henkilöhahmot pelasivat omaa kummallista peliään viereisellä kentällä. He eivät olleet tarinan eteen päin vievä voima, vaan kaikki tapahtui heistä huolimatta. Ja tämäkin on kaiketi kirjailijan valinta. Sillä korostetaan...taas mitä? Sitä ettei meillä maan muurahaisilla loppujen lopuksi ole paljoa sanottavaa siitä, miten meille ja maailmalle käy? Eikö se sitten tarkoita, että kävi miten kävi, olisi niin tapahtunut joka tapauksessa ja että turha tässä on mitään hötkyillä?

"Itkijänaisten laulu kohosi ja laski, se kasvatti oksia ja lehtiä ja juuria iholleni ja ihon alle, ja omat rajani hälvenivät, sillä se mitä kannoin sisälläni ei mahtunut niihin: olin metsä joka kasvoi ja katosi, olin taivas ja meri ja kaikkien elävien hengitys ja elottomien uni."

Mielestäni tarinan paras kohta oli kirjoitettu epilogiin, kaikki muu oli kuin pohjustusta niille muutamille riveille, joille Itäranta oli pusertanut kaiken oleellisen. Mieluiten olisin lukenut sen tarinan, joka häämötti viimeisen sivun takana. Tuleeko jatkoa? Täytyy myöntää, että jos kyseessä olisi jokin muu kuin paljon suitsutettu ja palkittu teos, olisin saattanut lyödä päätä seinään. Vika on siis minussa.

Ja mitä tulee siihen syyttelyyn, ei Itäranta ole sitä onnistunut täysin pois kumittamaan. Se hyppii nenille pakostakin, kun Noria pohtii miten niin tärkeää asiaa kuin vesi oli ennen kaikkialla riittävissä määrin ja kaikissa ihmeellisissä muodoissa ja miten hyvin pienillä teoilla jossain kaukaisessa menneisyydessä maailma olisi voitu pelastaa. Sitten hän ihmettelee, miksi entismaailman ihmiset täyttivät kaatopaikkoja muoviroskalla ja heittivät kaiken pois, kun nykyismaailmassa kaikki hajonnut korjataan uudestaan ja uudestaan. Mitä tämä sitten on jos ei osoittelua? Ihmettelyä? Kirja on kantaaottava, nykymaailmaa kritisoiva ja lukijaa näpäyttelevä: katso miten käy, jos et nyt tee asialle jotain.

Teemestarin kirjan loistokkain ansio on sen kieli. Se on lyyristä. Sille voisi säveltää. Se upottaa ja se tuudittaa. Kokonaisuutena teos on raikas, kokeileva ja sillä on painava sanoma. Tämä kirja ei ole mielialaa kohottava, viihdyttävä eikä myöskään pyri miellyttämään, millään lailla, paitsi ehkä juuri kielen kohdalla. Nähtäväksi jää miten Teemestarin kirja onnistuu maailman valloituksessaan. Kirja on juuri julkaistu Yhdysvalloissa ja uskon sen keräävän siellä huomiota omaperäisyydellään.

"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy liialla voimalla, särkyy kappaleiksi."