Maihinnoususta ja historian pyörteistä

Eilisen lehdestä.

Sulloin kauppakasseja auton takakonttiin, kun poika huudahti: "Kato äiti, amerikkalaisia sotilaita!" Painoin takakontin kiinni ja vilkaisin pojan etusormen osoittamaan suuntaan. Totta. Siinä oli tyypillinen vihreänruskea jeeppi, jonka konepeltiin oli maalattu suuri valkoinen tähti ja auton takaosasta sojotti hyvin sotilaskäyttöisen näköinen valikoima radioantenneja. Tango Lima Roger Roger jne. Ja jeepin vieressä istui terassilla kaljaa maistelemassa kaksi herttaisen näköistä sotilasta. Poika vilkutti ja sotilaat vilkuttivat takaisin. Heidän univormunsa olivat viimeisen päälle huolitellut. Vain aurinkolasit taisivat olla lisävaruste, joita kenraali Eisenhowerin sotilailla ei ehkä Toisen Maailmansodan aikoihin ollut, tai ei niille ainakaan tarvetta silloin pahemmin ollut Normandiassa, missä satoi ja myrskysi melkein koko maihinnousun ajan.

Istahdin rellun pilotin paikalle ja vilkaisin vielä vaivihkaa sotilaiden suuntaan ennen kuin käänsin virta-avainta. Selitin pojalle, että sotilassedät olivat matkalla Ala-Normandiaan ja osallistuisivat siellä jonkinlaiseen keräilyjeeppien kokoontumisajoon. "????" Poika oli yhtä kysymysmerkkiä. Hän ei ole vielä päässyt historiantunneilla maailmansotiin asti, koska hänen luokkansa on vasta käsitellyt satavuotisen sodan. Sitähän se historia melkein enimmäkseen on: taisteluita maalla ja merellä, taisteluita valtaistuimista, sotia naapurivaltiota vastaan, sotia naapurikylää vastaan, maailmanlaajuisia sotia, kylmiä sotia, uskonnollisia sotia jne. Jokaiselle jotakin.

Kotimatkalla mietin miltä normandialaisesta perheenäidistä tuntui 70-vuotta sitten. Silloin kaupungit savusivat pommitusten jäljiltä, kauppakasseissa ei pahemmin täytettä ollut ja niitä kärräämään käytettiin polkupyöriä, koska auto oli luksusta. Ja ne sotilaat...hmmm.

Ilmeisesti normandialaisten siviilien ja liittoutuneiden sotilaiden kohtaamiset eivät aina sujuneet pelkästään hyvin. Normandialainen sotahistorioitsija Olivier Wieviorka kertoo Paris-Normandie-lehden ensimmäisellä aukeamalla siviilien ottaneen amerikkaiset ja englantilaiset vapauttajansa vastaan yleensä lämpimästi, mutta jos heidän kylänsä oli juuri pommitettu ja saksalaisten vetäytyminen tapahtunut verisen taistelun, tuhopolttojen ja muiden hirveyksien jälkeen, saattoi vastassa olla vähemmän ilahtuneita siviilejä. Siviiliväestön ja sotilaiden välit saattoivat hiertää myös pitemmäksi ajaksi paikoilleen asettuneiden tukikohtien ympärillä, kuten Cherbourgissa.

"Un résident a déclaré que « Avec les Allemands, les hommes devaient se camoufler. Mais avec les Américains, nous avons dû cacher les femmes."

Suom: Eräs kaupungin (Cherbourgin) asukkaista on kertonut,

että "Miehet joutuivat pakoilemaan saksalaisia, mutta amerikkalaisten tultua

he (ranskalaiset) joutuivat piilottamaan naiset." (lähde: Wikipedia)

Les Inglish viettivät Normandiassa kuukausia. He purkivat sotakoneistonsa Arromanchen ponttooneista rakennettuun tekosatamaan, mistä kalusto siirrettiin rintamalle. Saksalaisten miehittäjien vaihtuminen muunmaalaisiin vapauttajiin sai ranskalaiset raapimaan kielipäitään. Tietenkin esim. kauppiaat sopeutuivat nopeasti ja vaihtoivat saksankieliset kyltit englanninkielisiksi. Maksava asiakas on aina ollut paras asiakas.

Noista ajoista on vain 70 vuotta. Se on samalla paljon ja vähän, sanoi koululainen uutisissa. Hänen luokkansa oli kouluretkellä maihinnousurannikolla. Sen sukupolven edustajat, jotka vielä muistavat, vaikka haluaisivat ehkä unohtaa, nuo surulliset vuodet, ovat käymässä harvinaisiksi. Kymmenen vuoden päästä heitä ei ehkä enää ole. Sen takia ensi perjantai on päivänä tärkeä, koska maihinnousun kokeneet saavat itse kertoa meille kuinka erilainen nuoruus heillä oli.