Maailmoja ja hahmoja kuin hiekkakakkuja (kirjallisuusblaablaata)

 

Kun lukija sukeltaa kirjaan ja unohtaa kaiken muun, on kirjailija onnistunut luomaan todentuntuisen maailman ja hahmot sitä asuttamaan. Vai onko kyse todellisen tuntuisista asioista? Toisinaan hahmot ja heidän ympäristönsä ovat niin mielikuvituksellisia, ettei niihin todellisuudessa juuri voisi uskoa, mutta silti lukija voi niiden parissa viihtyä. Ja en puhu tässä vain tieteiskirjallisuudesta. 

Marsissa vai ei?

Ehkei kirjailija olekaan pyrkinyt luomaan jotain, joka täydellisesti muistuttaisi oikeassa maailmassa käyskenteleviä olentoja tai maailmaa tai yhteiskuntaa, jollainen voisi olla olemassa. Tässä lähestytään kirjallisuutta. Sitä että kirjoitettu sana sopii lukijan silmälle ja aivoille ja tavalle käsitellä asioita. Eihän hänen käsityksensä todellisuudesta ole välttämättä sama kuin metron muilla matkustajilla. Todellisuus on se jollaisena sen itse näkee ja jokaisella on omansa. Kirjailija tarjoaa yhden mahdollisuuden tai monta.

Kimppuna jyrkänteessä, yllättävänä yksityiskohtana.

Kirjan maailman ja sen henkilöhahmojen luominen on ennen muuta mielikuvituksen vauhdikasta käyttämistä. Reseptejä on monenlaisia: ripaus naapurin mummoa, palanen lomamaisemaa, tunne auton sivupeiliin vilkaisusta ja hyvin villi päähänpisto. Tässä alkuseos, jolle rakennetaan historia. Mistä kaikki alkoi, mistä tuli ja minne on menossa. Johon lisätään itse tarinan mukanaan tuomat vaikuttimet ja tarpeet. Sitten voidaan hioa pintoja miettimällä puhetyyliä, sadekauden pituutta ja ryhmän sisäistä hiararkiaa.

Oranssia kiveä hiekkarannalla miljoonia vuosia sitten tai päästä.

Kirjoittaminen ei ole vain kirjoittamista. Vain luomista. Vain keksimistä ja pähkäilyä. Se on valtava prosessi, joka jatkuu ja jatkuu. Kirjailija voi lisätä teokseensa asioita, korjata ja parannella sitä vielä vuosia julkaisun jälkeen. Ursula K. Le Guin teki näin Pimeyden vasen käsi -tieteisromaanille. Hän mainitsee asiasta teoksen 40-vuotisjuhlapainoksen alkusanoissa. Kirjan sanoma on voimakkaasti feministispainotteinen ja kirjailijatar myöntää 40 vuoden aikana tapahtuneen paljon. Maailma on muuttunut, tämä oikeasti olemassa oleva. En kyllä ymmärrä täysin tätä logiikkaa. Jos kirja on kirjoitettu vuonna 1976, niin miksi sen pitäisi sisällöltään vastata nykypäivän mentaliteetteja? Eikö kirja ole aikansa tuotos? Toisaalta, jos romaanista otetaan joka vuosikymmenelle oma painos, miksei hyödyntää mahdollisuutta päivittää sitä niin kuin oppikirjaa tai sanakirjaa? Mutta nyt lähdin sivuraiteelle.

Ajan kulumia.

Ani harva teos, Raamattua ja Ursula K. Le Guinin tuotoksia lukuun ottamatta, yltää edes toiseen painokseen. Kirjailijan on syytä, periaatteessa, tähdätä täydellisyyteen heti. Ei yhdeltä istumalta, koska raakateksti on raakaa hiomatonta lankkua, jolla ei lukijaa pahemmin hätkäytetä, vaan editoimalla. Itse tarina on asia jota voi, jossain määrin, muunnella hieman raakatekstin valmistuttua, mutta ei paljoa. Sen sijaan editointi on mitä parhain vaihe maailman ja henkilöhahmojen täydellisiksi kirjoittamiseen, ja mitä mielikuvituksellisimpina sen parempi. Havupuun neulasten väriä voi muuttaa: säväyttävä violetti vieraalla planeetalla, vaikka muuten puu muistuttaisikin mäntyä ja tuoksuisi sellaiselta.

Jos tarinan suunnittelu on itse kirjoittamisen tärkein ja aikaa vievin vaihe, on maailmojen ja henkilöhahmojen rakentelun syventäminen editoinnin ässä hihassa. Siksi lukiessani jään tällä hetkellä tuijottamaan yksityiskohtia, jotka tekevät tarinoista mukaansa tempaavia ja kaiken muun unohduttavia kokemuksia. On jatkettava niin pitkään, että kaikki elää todellisuuttakin ihmeellisempänä, vaikka sitten vain sen yhden lukukerran.

Kuvat: neljäs planeetta keskustähdestä tai rantakallioita Bretagnen niemimaalla (Plage de la Mine d'Or, Penestin, Morbihan)